Go Flames, go!

Albertan provinssin pääkaupunki Calgary oli aikamoinen shokki Kalliovuorten erämaafiilistelyn jälkeen. Siellä asuu yli miljoona ihmistä, mikä tekee siitä Kanadan neljänneksi suurimman kaupungin. Ruuhkaisen liikenteen kirkas valomeri ja hengitysteihin tunkeutuvat pakokaasut, korkeat peilitalot ja kiireiseksi alistetut ihmiset runnoivat mun aisteja hiljaisen ja rauhallisen kansallispuistoelämän jälkeen niin kovaa, että mun ei aluksi tehnyt mieli edes poistua hotellihuoneesta. Kaupungille en ottanut edes mun kameraa mukaan, joten kuvat on otettu mun sössöllä puhelimella.

Myönnän, etten ollut kamalan tohkeissani itse kaupungista, mutta mulla oli syyni päättää lomani sinne. Ei ollut sattumaa, että Calgary Flames pelasi kotiareenallaan juuri sinä perjantaina. Siitä asti, kun tiesin lähteväni Kanadaan, oli sanomattakin selvää, että entisenä jääkiekkopenkkiurheilijana kanadalaista NHL-kiekkoa on ehdottomasti päästävä katsomaan. Aikatauluttaessani midterm breakiani etukäteen suurin siihen vaikuttava tekijä oli Calgary Flamesin kotiotteluohjelma.

Hotellini Calgaryssa sijaitsi aivan keskustan kupeessa. 

Kanada ja jääkiekko kuuluvat yhteen. Voisin verrata sitä vaikkapa Tansaniaan ja safariin. Jos matkustaa Tansaniaan eikä osallistu safarille, kuulostaa vähän turhanpäiväiseltä hommalta. Voiko joku kuvitella matkustavansa leijonien ja kirahvien maahan aikomatta kuitenkaan nähdä ensimmäistäkään omin silmin? Kanada ja jääkiekko ovat samanlainen symbioosi; ei ole toista ilman toista. Olisi mielestäni järkyttävä kulttuurinen menetys olla kokematta jääkiekko-ottelua Kanadassa. Se ei ehkä ole Kanadan kansallislaji, mutta voi pojat siitä saa jutun juurta kenen kanssa tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa - oman lyhykäisen kokemukseni perusteella. Vancouverissa jutustelin iäkkään vanhemman edmontonilaisen miehen kanssa ja hän tiesi taatusti enemmän Esa Tikkasesta ja Jari Kurrista kuin minä! 

Jollain tavalla se kanadalaisten innostus lajia on kohtaan on aivan saakutin söpöä! Sen rinnalla kalpenee suomalaistenkin jääkiekkohulluus, vaikka sekin on toki aivan omaa luokkaansa.

Flames pelaa kotiottelunsa Scotiabank Saddledomella. Todellakin satulaa muistuttava areena sijaitsee kävelymatkan päässä Calgaryn keskustasta, Stampede Parkissa, ihan muutaman hassun kaupunkikilometrin* päässä. Itse valuin areenalle pikkuhiljaa päivän mittaan pysähtyen matkalla keskustan Olympic Plazalla ihmettelemään vuoden 1988 olympiavoittajia, syömässä kananrintasalaattia ja juomassa kitkerää valkkaria Calgaryn pääkadulla 8th Streetilla Bank & Baron P.U.B.:ssa ja lopulta nauttimassa muutaman kylmän oluen Vagabond Calgaryssa, jossa tarjoilijatkin tunnustivat Flamesin väriä.

*Oletteko huomanneet, että kaupunkikilometri on paljon lyhyempi kuin tavallinen kilometri?

Päivän mittaisen kaupunkikävelyn aikana mun ennakkoasenteeni kaupunkia kohtaan hälvenivät, eikä se lopulta niin kamala kaupunki ollutkaan, ei ainakaan yhden päivän pinnallisen kokemuksen perusteella. Olympic Plazalla kevätaurinkoa paistatellessa kaupungista huokui ennen kaikkea urheilumielisyys (eikä se ainakaan sen lätkämatsin myötä laantunut). Matti Nykäsen hiljattainen poismeno oli saanut mut jostain syystä herkistymään; en ole koskaan ollut mikään erityinen Matti-fani ja olen pitänyt hänen hyppyuransa jälkeistä elämää hyvin surullisena tapauksena, mutta olihan hän siitäkin huolimatta yksi aikansa kovimmista ja maineikkaimmista suomalaisurheilijoista. Eräänlaisena henkilökohtaisena kunnianosoituksena, koska satuin siellä Calgaryssa nyt olemaan, kävin katsomassa "Mattia" aukiota reunustavilla olympiavoittajalaatoilta.

Kanadan ja urheilun lujasti yhdistävä tekijä jääkiekon lisäksi on muuten curling. Ihmiset ovat yhtä innoissaan siitä kuin jääkiekostakin. Jos pubissa istuessa tv-ruudulla ei pyöri jääkiekko, siellä todennäköisesti taistellaan provinssien välisestä curlingmestaruudesta.

Olisin mielelläni käväissyt Calgary Towerissa, mutta siellä oli parhaillaan hissiremontti, joten käännyin kannoillani. 

NHL:ää ei mennä katsomaan ihan pikkurahalla. Lippujen hinnat vaihtelevat kaupungeittain ja mitä ilmeisimmin myös joukkueen menestyksestä; tapasin yliopiston kotijoukkueen Huskiesin pelissä washingtonilaisen vaihto-opiskelijan, joka kertoi olevansa kova Capitals-fani. Vuoden 2018 Stanley Cupin voiton jälkeen joukkueen kotiotteluihin on ollut kuulemma mahdotonta saada lippua alle sadan dollarin. Flamesin lippuja selatessani meinasi minultakin loppua usko kesken. Lopulta maksoin melko hyvästä paikasta yli 130 dollaria, eli yli 80 euroa. Voin kertoa, että aluksi vähän äklötti...

... mutta ei kauaa. Se 130 dollaria oli joka sentin arvoinen.

Käytännöt Kanadassa saattavat hieman poiketa suomalaisesta jääkiekko-ottelusta. En voi kieltää, etteikö kasvoilleni olisi kohonnut huvittunut hymynkare, kun huomasin katsomossa etuoikealla istuvan naisen nautiskelevan punaviiniä hienostuneesti jalattomasta muovilasista. Se viinin lipittely ei oikein istunut siihen maisemaan. Hänen (oletettu) miesystävänsä sen sijaan istui miehekkäästi jalat levällään polviinsa nojaten oluttuoppi tiukasti kourassaan, ja se oli mielestäni jo hieman asiallisemman näköistä ja kuvasti sitä rentoa urheilujuhlan tunnelmaa, joka areenalla oli havaittavissa jo ennen kuin peli edes ehti alkaa.

Aluksi kuvittelin, ettei kapasiteetiltaan 20 000 -paikkainen areena voisi millään täyttyä yhden lätkämatsin takia, mutta niin siinä vaan kävi. Tuntui jotenkin ihan käsittämättömältä. Mutta sellasia ne kanadalaiset, hulluina jääkiekkoon. En ole varmaan koskaan huumaantunut mistään niin paljon kuin siitä, kun lähes täysi 20 000 henkeä vetävä areena oli pukeutunut punaiseen ja huusi yhteen ääneen GO FLAMES, GO. Punaisten fanipaitojen meri velloi ympäri areenaa, ja ne, joilla ei ollut fanipaitaa, olivat muuten vain pukeneet päälle jotain punaista. Calgaryssa siis todella tunnustetaan väriä. Muutama Ducksienkin paita katsomossa vilahti, enkä voinut olla naureskellen pohtimatta, miten joku uskalsi siinä punaisessa hehkussa myöntää olevansa vastustajan puolella...

Mulla ei ole koskaan ollut mitään suosikkijoukkuetta NHL:ssä, mutta fiilikseen tempautui väkisin mukaan ja luonnollisesti sitä huomasi kannustavansa tietysti kotijoukkuetta. Ensin laulettiin tietysti sekä Kanadan että Yhdysvaltojen kansallishymnit. Harvey the Hound, Flamesin maskotti kikkaili katsomossa milloin missäkin, paukutti rumpuaan ja yllytti ihmisiä kannustamaan kotijoukkuetta kovaan ääneen. Pelitauolla ruutuun lävähti oi-niin-pohjoisamerikkalainen kiss-cam. Vähän väliä joku onnekas Flames-paitainen fani yllätettiin jollain päräyttävällä tuotepalkinnolla.

Flames oli sinä perjantaina voitokas, se voitti Ducksit 2-1. Ensimmäinen ja kolmas erä sisälsivät huikeaa jääkiekkoa, toinen erä oli mielestäni jokseenkin laimea ja ponneton, molemmilta joukkueilta. Jäähyjäkin tuli onneksi vain muutama. Yksi jäähy suututti hetkeksi kaikki 20 000 katsojaa, mutta muuten katsomossa jännitettiin asiallisesti, joskaan ei tuppisuuna. Siitäkin huolimatta, että kaikenmoiset alkoholijuomat olivat sallittu katsomossa, en havainnut minkäänlaista änkyröintiä enkä muutakaan häiriökäyttäytymistä. Suomessahan tämä ei luultavasti onnistuisi. Kyllä siellä joku törppö olisi viskelemässä suutuspäissään muovituoppeja pitkin kaukaloa...

Aivan totaalisessa jääkiekkohuurussa talsin tuhansien ihmisten kanssa pois areenalta enkä jaksanut stressata lainkaan sitä, että paluulento Saskatooniin olisi seuraavana aamuna niin aikaisin, ettei sellaiseen aikaan kukaan järkevä ihminen olisi edes hereillä. Kävin kierroksilla. Unenpäästä kiinni saaminen oli hankalaa.

Voi kanadalaiset ja niiden jääkiekko! Näin jälkeenpäin ajateltuna, sen mielettömän fiiliksen kokeneena tuntuisi ihan hirveältä, jos en olisikaan hennonut maksaa itseäni kipeäksi siitä lipusta, ja koko homma olisi jäänyt väliin. Vähän sama kuin jos aikoinaan ei olisi koskaan menty Tansaniassa Safarille. Eihän sitä tietäisi, miten mahtavasta kokemuksesta sitä olisi jäänyt paitsi, mutta kyllä se mieltä kaihertaisi kovasti.

Pakko se on myöntää, että kolmen kuukauden kanadalaisin kokemus oli ehdottomasti Calgary Flamesin kotiottelu. Suosittelen myös muille kulttuurinjanoisille, vaikka ei niin lätkästä välittäisikään 😉