30. syyskuuta 2013

Tie pohjoiseen - Andørja, Soløy

Torstaiaamu valkeni kummallisena. Yöllä oli satanut vettä paljon ja tuullut oikein urakalla, vielä aamullakin taivaalla ajelehti aavistuksen synkkiä pilviä ja ilma oli kolea. Ruohomatto teltan alla oli kuitenkin ollut erittäin pehmeä enkä edes muista, milloin olisin edellisen kerran herännyt niin levollisena - ja vielä aikaisin, ennen kahdeksaa! Avopuoliskokin oikein ääneen ihmetteli, että mistäs nyt tuulee, kun tavallisesti olen aamuisin hiljainen ja salaa äreä. Tranøyssa vietetyn yön jälkeen puhetta oli paljon heti aamusta ja olin suorastaan hyväntuulinen. Lupauduin jopa ajamaan päivän ensimmäisen etapin.

Pienessä tihkusateessa kokosimme teltan auton perään ja huikean leiriaamiaisen (=kuivaa näkkäriä ja nuudelia) jälkeen lähdimme ajelemaan pois Senjan saarelta. Ensimmäiseksi määränpääksi olimme valinneet muutaman sadan kilometrin päässä sijaitsen Andørjan saaren, jonka huhupuheiden mukaan piti olla Norjan yksi vuoristoisimmista saarista. Päivän päätteeksi olimme suunnitelleet Soløyn pikkukylää, jossa sijaitsi myös seuraava mahdollinen leirintäalue.



Andørjan saari oli varsin henkeäsalpaava mesta - ainakin sivusta katsottuna. Lähestyessämme sitä tuntui taas kuin olisi katsonut unta. Pysähdyimme saarelle johtavan sillan alle hetkeksi kalaan. Avopuolisko oli luvannut lainata mulle toista vapaa, jotta touhu ei olisi mennyt vain sivusta seuraamiseksi. Hieman kyllä pelotti, sillä edellispäivänä rikkoutunut vapa oli ollut varsin jämerää tekoa ja nyt sain käteeni kovin epävarman ja ohuen vavan. Ajattelin, ettei sillä voisi edes mitään isoa kalaa saada - joko vapa lentäisi mun kädestäni mereen tai sekin hajoaisi... no, mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut, koska kalaa ei tullut. Sen sijaan mun heti aamusta asti kukoistanut hyvä mieleni järkkyi pahasti, sillä mun luottokuvani, painava turkoosi viehe juuttui joen pohjaan ja jäi sinne. Olin möö. Tosi möö. Koitin hetken aikaa jigeillä, mutta ketutus oli liian ylivoimainen. Jatkettiin siis matkaa.

Saarella emme bonganneet mitään hyviä kalapaikkoja, mutta maisemat olivat jälleen mainitsemisen arvoisia. Lisäksi aivan uudenlaisena kokemuksena koimme pari kilometriä pitkän merenalaisen tunnelin, joka johti Rollan saarelle. Ibestadin kylässä kävimme ensimmäistä kertaa ostoksilla, sillä mieli oli jo pitkään halunnut suklaata. Kallista suklaata. Kallista karkkia. Kallista nuudelia. Norjassa todella on kallista. Tavallinen suklaalevy maksoi yli neljä euroa!

Andørja

Tuonne se mun kuva jäi :(


Ibestad oli varsin viehättävä pikkukaupunki. Yksi suurista harmistuksen aiheista oikeastaan koko matkalla oli se, että rajallisen ajan vuoksi tuli todella vähän tutustuttua erilaisiin kaupunkeihin ja kyliin, joiden läpi tuli ajettua ja joista varmasti olisi löytynyt kaikkea sympaattista ja näkemisen arvoista. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi ollut ihana kierrellä kylissä ja tarkastella paikallista menoa lähemminkin. Sen sijaan kosketuksemme norjalaiseen arkeen jäi hyvin hyvin pinnalliseksi pitkien ajomatkojen vuoksi. Tämä oli kyllä ehdoton miinus koko reissulla, ihan näin vielä jälkeenpäin harmittaa kovasti!

Paluumatkalla pysähdyimme  uudestaan jo mainitsemani sillan alle koettamaan onneamme kalasaaliin suhteen. Mitään ei edelleenkään tullut. Sen sijaan törmäsimme suomalaiseen pariskuntaan, joka piti leiriä samaisella levähdyspaikalla. Olivat tulossa Lofooteilta ja heidän innoittaminaan suunnittelimme lähtevämme seuraavan kerran juurikin Lofooteille. Seuraavan kerran... seuraava kerta kyllä tulee. Melkein voisi kerran vuodessa vierailla tuossa kauniissa rajanaapurissamme ihastelemassa maisemia ja pyytämässä kalaa.

Sillan alta suunnistimme kohti Soløyta. Leirintäalue oli jälleen kerran varsin mahtava, ja se oli vielä jopa auki huolimatta sesongin päättymisestä. Plussaa tällä kertaa ehdottomasti myös siitä, että paikalla oli joku, jolle ei tarvinnut erikseen soittaa. Kun teltta oli taas pystyssä, lähdimme vielä kunnianhimoisina kalastajamiehinä ja -naisina etsimään sitä "the" kalapaikkaa. Sato jäi taas varsin onnettomaksi, vaikka eräältä romahtaneelta laiturilta saimme houkuteltua pintaan makrillin ja jonkun toisen vonkaleen, jota emme halunneet pitää sen suussa lymyävän mahdollisen loisen vuoksi, yhh. Makrillista tuli kuitenkin taas oivallinen iltapala. Myöhäisenä iltapalana nautiskelimme reissun ensimmäistä seitä, joka ei maultaan (tai mauttomuudeltaan?) millään tavalla erottunut siitä seitistä, mitä saa kotona pakastealtaasta. Kyllä se kalalle maistui, mutta sei ei silti ole meitsin lempparikala.

Soløyn leirintäalue

Lavangenin kylä Soløyn naapurissa


Seitiä saimme myöhemmin illalla kapeasta lahdesta, jonka rannalla lerintäalue sijaitsi. Leirintäalueelta sai vuokrattua moottoriveneen hintaan 100kr/h. Pöristelimme sillä ilta-auringon pilkahdellessa keskelle sata metriä syvää lahtea ja aloitimme pyydystämisen. Mua jostain syystä hirvitti se niin kovasti. Ehkä siihen vaikutti se, että leirintäalueen kaveri oli opastanut meitä paikkaan, josta saa isoja (siis oikeasti ISOJA, kymmenkiloisia) seitä ja katsahtanut sen jälkeen säälivästi mun onnetonta vapaa, jota ei ehkä ihan ole suunnattu merikalastukseen... suorastaan pelotti laskea viehe mereen. Toisaalta syvä vesi kauhistuttaa mua jollain erityisellä tavalla ja tuntui karmivalle laskea kuvaa meren syvyyksiin useita kymmeniä metrejä... kuulostaapa se kirjoitettuna nyt jotenkin hassulle, mutta sellainen fiilis mulla oli.

Mun kaikki pelot olivat kuitenkin turhia, sillä edelleenkin "se iso" jäi puuttumaan ja saimme vain pikkuruisen, kilon painoisen seitin ja jonkun toisen punaisen kalan, joka oli ehkä kaikkien aikojen suurin huijauskala. Avopuoliskon myöhemmin peratessa sitä, paljastui, että suolistamisen jälkeen jäljelle ei jäänyt kuin nahka. No, meidät ympäröineet lokit olivat ainakin onnellisia.

Kaiken kaikkiaan torstaipäivä Norjassa oli melko onnistunut. Maisemat muuttuivat taas komeiksi ja ihasteltaviksi ja saimme kokeilla kalastuksen suhteen muutakin kuin vain sitä rannalta heittelyä.

Perjantai osoittautuikin sitten meidän viimeiseksi päiväksi Norjan puolella, mutta siitä sitten lisää taas, kun on aikaa kirjoitella. Ihme hulinaa ollut viime aikoina, joko ei kerkeä tai sitten ei vaan jotenkin jaksa.

Kärsivällisyyttä, rakkaat lukijaiseni! :)

23. syyskuuta 2013

Seitsemän kuvaa kesästä

Pitkästä aikaa HAASTE! Otin sen vastaan blogista Tuplaongelma Jenniemiltä. Otsikkokin sen kertoo, seitsemän kuvaa menneeltä kesältä olisi tarkoitus tähän nyt lätkäistä. Ajattelin valita tähän sellaisia olennaisia, jotka kuvaisivat hyvin mennyttä kesää kaikessa mukavuudessaan. Olkaas hyvät!

Ihana Päijänne ja alkukesän mökkeilyt. Tänä kesänä ei paljon mökille ehtinytkään, kun oli niin paljon ohjelmaa, mutta täytynee sitten ensi kesänä korjata vahinko!


Jysäri Himoksella oli erittäin odotettu eventti ja se onnistuikin täydellisesti!



Ihan vähän innostuin kalastuksesta. Ihan vähän vain. Oikeasti. Se on rentouttavaa.

Koskenpää - niin kuin aina.
Tampereellahan se suurin osa ajasta tuli oltua yksin kesäleskenä. Kuva työmatkan varrelta - koska töissähän mä olin.
No ku se hääpaikkakin käytiin tsekkaamassa ja valitsemassa!
Heinäfestit on joka kesän kohokohta!
Itse haastan tähän hommaan kaikki, jotka vaan blogiini eksyvät ja oman blogin omistavat!

Kissaihmisten neuvoja kaivataan NYT!

Suuria ongelmia havaittavissa nyt tässä taloudessa kissojen kanssa. Mikä juuri tässä ajankohdassa on sellaista, joka saa Millin ja Denzelin varpailleen ja niin kovin sähäköiksi toisiaan kohtaan?

Tässä ollaan alkukesästä vielä ihan kamuja!


Meidän kissat ovat aina olleet kavereita keskenään. On leikitty, nukuttu toisten kainalossa, on pesty toista ja kaikin puolin eletty sulassa sovussa - aina tähän asti. Kaikki alkoi oikeastaan jo muutama viikko sitten, kun palasimme pohjoisen reissulta kotiin. Kissat olivat olleet hoidossa vanhemmillani ja kuten normaalisti, siellä asiat eivät olleet menneet ihan oppikirjan mukaisesti.

Normaalia meidän kissoille vieraassa paikassa on se, että keskenään tapellaan ja rähistään ja kotiin tullessa sitten ollaan taas BFF. Olen aina pannut tuon reissaamisesta aiheutuvan stressin piikkiin. Tällä kertaa ajattelinkin olla kaukaa viisas ja kävin ostamassa eläinkaupasta kissaferomonia eli Feliway-suihketta, jonka on tarkoitus lieventää stressiä ja siitä johtuvaa merkkailua tai kähinää toisten kissojen kanssa. Kovin olen paljon kuullut positiivista palautetta kyseisestä ihmeaineesta, mutta eipä tuo meidän kissoihin vaikuttanut millään tavalla! Samanlainen tappelu kuin aina ennenkin oli jatkunut koko viikon.

Ongelmia alkoikin esiintyä sitten siinä kohtaa, kun palasimme kotiin. Tottakai oletuksena oli se, että muutama tunti kotiin paluun jälkeen kaikki on taas kunnossa aivan niin kuin aina ennenkin. Mutta eipä ollutkaan. Tappelu - Denzelin uhittelu ja Millin sähisevän sylkevä puolustautuminen - vaan jatkui ja jatkui. Ja jatkuu edelleen. Ainoastaan ruokailuaikaan, kun molemmat kissat ovat niin keskittyneitä syömiseen, ne voivat olla vieretysten ilman tappelua. Muuten Milli on vetäytyneenä omaan "bunkkeriinsa" olohuoneen sohvapöydän välitasolle ja Denzel vetäytyneenä omiin touhuihinsa, kunnes muistaa aina tasaisin väliajoin tulla uhmaamaan Millin yksityisyyttä. Sitten sähistään ja syljetään ja ravataan karkuun. Tuntuu, että kaikki ystävyys, joka kissojen välillä aikaisemmin oli, on hävinnyt.

Toisinaan tuntuu, että Denzel haluaisi vain leikkiä, mutta jostain syystä Milli ei ihan tajua tätä. Mä en tiedä, kumpaa stressaa enemmän: Denzeliä, joka välillä selvästi kaipaa Milliä, vai Milliä, joka hermostuu Denzelin läsnäolosta. Muutenhan kissat käyttäytyvät melko normaalisti esim. meidän ihmisten seurassa. Molemmat leikkivät itsekseen ja ovat omia itsejään, joten sinänsä stressiä ei ole silmin nähden havaittavissa.

Paitsi, että Milli ei ole viikkoon suostunut käymään laatikossa pissillä. Pesuun on mennyt jo kaksi mattoa ja jopa verho, kun Milli sitten valitsee ihan omat paikkansa tarpeilleen. Jos ei kissoja stressaa, niin kohta ainakin meitä ihmisiä tämä jatkuva siivoaminen. Lisähuolta aiheuttaa tietysti se, että Milli ei ole viikkoon pissannut päivällä. Kissa siis pidättelee kokonaisen päivän ja yön turvin sitten lorauttaa jättipissat johonkin nurkkaan. Pidättely kun ei minun tietojen mukaan tee kissalle kovin hyvää.

Hyvät ihmiset, onko teillä antaa jotain vinkkejä tämän asian suhteen? Alkaa olla hermot aika kireällä ja harmittaakin niin pirusti. Onko tämä jonkinlainen valtataistelu, joka menee ohitse? Meneehän se ohitse? Tätä menoa jostain on kai luovuttava ja tämä emo ei halua luopua kummastakaan!

22. syyskuuta 2013

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari

Skibotnista matka jatkui kohti paljon puhuttua Senjan saarta. Tuo päivä kuluikin aika puhtaasti auton ratissa, sillä navigaattorista huolimatta olimme välillä eksyksissä ja jouduimme kikkailemaan oikein urakalla löytääksemme hyviä kalastuspaikkoja (laskuvesi hankaloitti asiaa entisestään) ja leirintäalueen, joka EI olisi mennyt kiinni syyskuun alussa.

Tosiaan, leirintäalueista suurin osa oli sulkenut ovensa syyskuun alussa sesongin loppuessa. Emmehän me tähän olleet varautuneet ollenkaan, joten välillä yöpymispaikan etsiminen aiheutti ankaraa hampaiden kiristelyä. Skibotnin leirintäalueen lisäksi Senjan eteläpuolella sijaitsevalla Tranøybotnin leirintäalueella avopuliskoni joutui soittamaan ja kysymään yöpymismahdollisuutta. Tranøybotnissa telttailu maksoi 150 kruunua, joita kukaan ei tullut koskaan henkilökohtaisesti meiltä rahastamaan, vaan tunnollisesti sujautimme maksun lukolliseen postilaatikkoon saamiemme ohjeiden mukaisesti. Sen lisäksi, että pohjois-Norjan leirintäalueet olivat kaikki enemmän tai vähemmän siistejä ja viihtyisiä, niissä oli myös ihan kiitettävä palvelu, jonka kruunasi kyllä ehdottomasti Tranøyssa osaksemme saatu luottamus tässä maksuasiassa.


Muutaman harhaan ajon jälkeen aloimme olla hyvin kypsiä koko autolla ajamiseen ja saatuamme teltan pystyyn kävimme hetken aikaa kalastamassa laiturilla. Emme tietenkään saaneet minkäänlaista saalista, mikä nyt ei varsinaisesti kohottanut uupunutta mielialaa. Itseäni harmitti kaiken lisäksi vielä se, että etelä-Senja ei ollut niin vuoristoista kuin olin odottanut. Leirintäalueelta ainoat korkeammat huiput näkyivät vuonon toisella puolella, jossain äärimmäisen kaukana. Skibotnissa kokemani wau-elämys Skandeista siis koki lievää takapakkia. Kai meidän molempien mielessä kummitteli ajatus täysin hukkaan heitetystä päivästä auton ratissa, ilman kalasaalista, ilman huikeita maisemia.

Kilometrejä oli takana jo reilut 300 sille päivälle, mutta siitäkin huolimatta lähdimme aavistuksen toiveikkaina ajelemaan kohti pohjois-Senjaa, josko sieltä löytyisi sopivia ja hedelmällisiä kalapaikkoja - ja se oli päivän paras päätös! Pohjois-Senja oli jotain aivan muuta kuin tasaisen tylsä eteläpuoli. Navigaattori ohjasi meitä kohti Gryllefjordin kylää ja meitsi istui ratin takana. Myöhemmin oli tosin pakko vaihtaa kuskia, sillä tie kävi yksikaistaiseksi enkä minä ottanut enää sitä riskiä, että olisimme joutuneet nokkakolariin mutkan takaa tottunein ottein ajavan norjalaisen kanssa tai sitä vastoin autoinemme päivineen lentäneet mereen!

Pohjois-Senja oli jollain tapaa unenomainen. Maisemat olivat uskomattomia, ei oikein taaskaan tajunnut, että sitä on jossain Norjassa. Pohjois-Senjaa tässä teille kuvina (jotka eivät pääse lähellekään todellisuutta).

Sandvikin kalastajakylä


Puhkipalanut kuva, mutta tässä on ehkä parhaiten havaittavissa sitä unenomaisuutta, josta yllä mainitsin.

Näkymä Norjan aavalle merelle


Sandvik

Korkealle kohoavia möykkyjä nousee merestä... mystistä.
Saaren pohjoispuolella vierailu oli muullakin tapaa tuottelias. Pysähdyimme erään sillan alle kalastamaan, sillä olimme kuulleet, että siltojen alla syönti olisi aktiivisempaa. No, hetken aikaa siinä heiteltyämme päätin kivuta sillan toiselle puolelle yläjuoksulle, kun alajuoksulla oli niin hiljaista. Vaikka sillan alla oli syvää, rannassa kasvoi jonkun verran levää ja se sitten koitukin mun vavan kohtaloksi. Mun kuva tarrautui rantalevään ja hetken aikaa sen kanssa painittuani mun vapa räsähti kahtia. Huusin ihan hulluna apua avopuoliskolta, joka lymyili vielä alajuoksulla sillan toisella puolella. Avopuolisko rynnisti apuun haavi kädessään, luuli, että mulla on kala kiinni. Siinä samassa mun viehe sitten itsekseen irtosi levästä. Että hajotin sitten vavan, joka ei ollut edes mun oma. Vähän otti aivoon.


Myöhemmin avopuoliskon vapaan tarttui ihanan kaunis makrilli. Makrillit olivat varsin hurjia pikkuotuksia, sillä ne sätkivät rantakalliolla vielä kymmenen minuuttia kolkkaamisen ja verenvalutuksen jälkeenkin! Myöhemmin leirintäalueella teimme makrillista itsellemme iltapalaa ja se oli kyllä ehdottomasti paras kala, jota reissun päällä maistoimme. Suosittelen!

Makrillit olivat kyllä hienon värisiä!
Yksi vastoinkäyminen vielä mahtui kuitenkin siihenkin päivään. Norjassa leirintäalueilla suihkussa käynti - tai lähinnä se, että suihkusta saa lämmintä vettä - maksaa yleensä 10 kruunua. Mulla ei tietenkään ollut 10 kruunun kolikkoa. Avopuolisko lainasi mulle kolikon ja meitsi hypähti tyytyväisenä kuumaan suihkuun. Myöhemmin avopuoliskoni oli tajunnut, että se olikin sitten ainut kymmenkruunuinen ja itsekin olisi ollut kiva päästä pesulle. No, ei muuta kuin tekemään vesikanisteriin lämmintä vettä keittiön hanasta ja mielikuvitusta peseytymiseen! Aina ei voi onnistua täydellisesti, mutta kuitenkin onnistua!

14. syyskuuta 2013

Tie pohjoiseen - päiväkirjamaista tarinointia Skibotnin kalastajakylästä

Kilpisjärveltä jatkoimme matkaa kohti Norjaa tiistaina 3. syyskuuta. Olin kuullut paljon juttuja siitä, miten maisemat muuttuvat totaalisesti heti Norjan rajan ylitettyä, mutta en ollut silti varautunut siihen kaikkeen. Koomisinta taisi olla se, että vaikka Kilpisjärvellä ruska oli jo ottanut vaivaiskoivut otteeseensa (jonkun bittiavaruuden lähteen mukaan ruska on upeimmillaan pohjoisessa syyskuun toisella viikolla) ja ympäristö hehkui kaikissa punaisen ja keltaisen sävyissä, Norjan puolella meitä oli vastassa lämmin ja kesäinen vehreys. Toki Golf-virta lämmittää Norjan rannikkoa aivan pohjoisessakin, mutta aivan kuin Suomen ja Norjan rajalla olisi ollut näkymätön kilpi, joka esti sen kaiken lämmön vaikutuksen ajelehtimasta Suomen puolelle, sillä ruska haihtui välittömästi Norjan puolella.

No, minkälaiset olivat nämä kohutut maisemat suunnatessamme kohti Skibotnia? Olin kuullut paljon huhupuheita siitäkin, että pohjoisen Skandit vetävät vertoja jopa Alpeille. Olen nähnyt Alpit, olen nähnyt myös Himalajan, mutta pohjois-Norjan terävät lumihuiput mahtuvat samaan kategoriaan aivan kevyesti. Mun on muutenkin vaikea laittaa näkemiäni vuoristoja paremmuusjärjestykseen, ne kaikki saavat mut aina ihan yhtä lumoutuneeksi. Minä kun tykkään kaikista lumihuipuista, eivät siis nämäkään komistukset jättäneet minua kylmäksi. Totta ne kaikki puheet vuonojen reunamilla kohoavista huipuista siis olivat! Ne ovat hienot! Välillä oli pakko miettiä, onko sitä tullut eksyttyä pohjois-Amerikkaan Kalliovuorille tai johonkin keski-Eurooppaan juurikin Alpeille, sillä Norja niistä maisemista ei ainakaan ensimmäisenä tullut mieleen.



Paitsi sitten, kun saavuimme n. 40 kilometrin ajomatkan jälkeen Skibotnin pieneen kalastajakylään Lyngen-vuonon rannikolle. Vastaan purjehti ihana meri-ilmasto, suolaisen veden tuoksu. Vaikka en mitenkään merta pidäkään erityisen ihmeellisenä tai edes välttämättömänä lomareissulla, meren tuoksu on kyllä jotain aivan ihanaa. Ehkä tuoksua ei huomaa lämpimissä maissa, kun ilmasto on muutenkin tunkkainen ja paksu. Syksyinen ja viileähkö ilmasto sai tuoksun elämään aivan erityisellä tavalla, jota ei voinut olla huomaamatta. Se oli raikas ja vahva, tunkeutui hajunystyröihini kaikissa voimissaan.

Skibotnin leirintäalue vaikutti varsin autiolle - ja kummalliselle. Luukulla oli lappu, joka oli enemmän kuin epäselvä. Siinä oli norjaa ja ruotsia, suomea ja saksaa, englantia unohtamatta. Suomenkielinen "avain on ovessa" ei vastannut ihan sitä, mitä yläpuolella luki englanniksi "pay later". Sitähän kuvittelisi, että monella eri kielellä neuvotaan sama asia... no, emme jääneet aikailemaan, vaan päätimme ensin hieman ajella rannikkoa pitkin pohjoiseen ja palata myöhemmin katsomaan, josko leirintäalueelle olisi ilmestynyt joku asioista tietävä.

Navigoimme "maisematieksi" ristittyä tietä n. parikymmentä kilometriä ja pysähtelimme välillä ihastelemaan maisemia ja tekemään retkikeittimellä ruokaa - kalastusta unohtamatta. Ensimmäinen kosketuksemme merikalastukseen (johon ei siis tarvitse lupaa, toisin kuin järvi- tai jokikalastukseen) oli oikein onnistunut. Avopuoliskon ensimmäisen minilohen päästimme takaisin kasvamaan, mutta myöhemmin koukkuun tarranneen turskan päätimme laittaa lihoiksi. Pannulle ei myöskään joutunut se onneton muikku, joka niin kovasti innostui mun tuskoosista vieheestäni... pian kuitenkin myös meikäläisen siimaan osui jotain, joka oli raahata mut mukanaan vuonon syövereihin. Pinnan alta paljastui sellainen mutaatio-otus, että vähän hirvitti. Tietääkö joku meitä viisaampi, sattuiko kohdalleni pienenpieni ruijanpallas vai ihan peruskampela? Vaikka painoa perkeleellä ei ollut kuin kilon verran, niin vastaan se taisteli kuin mikäkin mörkö! Vähän aikaa sitä rantakallioilla ihmeteltiin ja pohdittiin, että miten sellainenkin olio pitäisi edes perata. Päätettiin päästää kummajainen takaisin meren pohjaan kyräilemään. Toinen oli muutenkin vähän paine-eroista sekaisin. Mutta olipa erikoinen saalis näin kalastuksen vasta-alkajalle! Hauki, harjus, ruijanpallas/kampela, mitä näitä nyt on, perussettiä!




Turska ja kampela/ruijanapallas?
Turskan fileet auton perässä lähdimme sitten kokeilemaan onneamme leirintäalueen kanssa. Eihän siellä ketään ollut. Aikaisemmin mainitsemassani jännittävässä viestilapussa oli kuitenkin numero, johon avopuoliskoni sitten uskaltautui soittamaan ja kyselemään, onko leirintäalue edes auki. Linjalla solkkasi norjaa eräskin vanhempi nainen siitäkin huolimatta, että avopuolisko puhui englantia. Homma oli kuitenkin selvä (enemmän tai vähemmän...): myöhemmin joku tulisi perimään meiltä 120 Norjan kruunua yöpymisestä alueella.

Laitettiin pannu kuumaksi ja turskanfile kärventymään, lisukkeeksi maistui isän Koskenpäällä maasta meidän mukaan kaivamat perunat. Se olikin ihan neitsytateria, sillä en ollut ennen turskaa syönyt. Se oli kuitenkin hyvää ennakkoluuloista huolimatta! Tai sitten tuntui vain niin kivalle syödä itse pyydettyä merenelävää. Kaikista niistä vonkaleista, joita me vedestä maalle reissun aikana nostimme, turska pääsi ehdottomasti sijalle numero kaksi. Muista kaloista sitten vähän myöhemmin.

Skibotn


Iltapäivällä alkoi sitten sataa ihan hitosti. Onneksi olimme saaneet teltan jo pystyyn, joten siellä sitten pötköteltiin hetki, taisi siinä pienet päiväunetkin tulla otettua. Illaksi kuitenkin sää poutaantui, joten kävelimme kylän ainoaan kahvilaan juomaan kupposet kahvia ja kaakaota. Lämmin juoma ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään siihen, että ensimmäinen yö Norjassa oli myös reissun ensimmäinen aivan helkkarin jäätävä! Meidän teltta oli viitisen metriä rannasta ja yöllä tuuli niin kamalasti, että mielessä alkoi pyöriä kauhukuvat taivaalle lentävästä teltasta... mua paleli aivan hirvittävästi! Keskellä yötä oli pakko kietaista päälle paksu huppari, vaikka sekään lopulta ei paljoa auttanut. Aamulla selvisi erään suomalaisen karavaanarin toimesta, että yö todella oli ollut kylmä: aamutuimaan asteita oli ollut vaivaiset viisi-kuusi astetta, hyrrr!

Muuten Norjassa ei oikeastaan sitten palellutkaan, ei niin päivällä kuin yölläkään. Säätkin osuivat melko hyvin kohdalleen, sillä pääasiallisesti sateet osuivat aina yölle. Telttahan siinä aina kastui, mutta olisi ollut epämiellyttävää kalastella ja ulkoilla vesisateessa. Aurinkokin paistatteli muutamia kertoja. Myöhemmin kuitenkin vielä lisää reissusta, sillä tässä oli vasta meidän ensimmäinen etappi Norjan puolella; Skibotnin kylä ja leirintä sekä muutama enemmän tai vähemmän jänskättävämpi fisu.

Seuraavaksi tarinoita Senjan upealta ja monimuotoiselta saarelta, jolla vierailua ehdottomasti suosittelen ja kannatan, jos siihen suuntaan aikoo reissata!

11. syyskuuta 2013

Kirpputorihelvetti

OPS! Kuvat tekstin ohessa ovat reissun päältä!

Paluu arkeen koittaa mukavan rennosti, sillä eilisen iltavuoron jälkeen mulla onkin edessä kolme yövuoroa. Yövuorojen aika on mulle vähän niin kuin piilovapaata kaikki, sillä en tuhlaa nukkumiseen juurikaan aikaa. Okei, tuhlaisin kyllä enemmän, jos vaan nukuttaisi. Ainakin kesäisin kärsin kovasti yövuorojen välisestä unettomuudesta. Pitäisi nukkua, ja siihen malliin väsyttääkin, mutta uni ei vaan tule - kiitos sen kaiken valon määrän (pitäisi kai ostaa pimennysverhot makkariin...)! Onneksi syksy ja talvi ovat tuloillaan, sillä ne rauhoitavat mukavasti yövuoron jälkeistä nukkumisaikaa hämäryydellään. Siitäkin huolimatta koen yövuorojen väliset "nukkumispäivät" olevani yhtä kuin vapaalla, vaikka jostain kummallisesta syystä nukkuisinkin kolmeen iltapäivällä (siis tositosi pitkään meikäläisen mittakaavalla!)!

Tänäänkin tekemistä riittää kuin tavalliselle vapaapäivälle, mutta saa nähdä kuinka paljon jää tekemättä siksi, että iltapäivällä pitää pariksi tunniksi oikaista itsensä päiväunille keräämään unta varastoon ensi yötä varten ja auton käyttö rajoittui alkuillasta huomattavasti. Niin kuin huomaatte, aion kuitenkin aloittaa tehtävien purun kirjoittamalla blogiin, jei!

Kemijoki virtaa

Elämäni ensimmäinen kala ikinä virvelillä oli hauenperkele, pieni, mutta kuitenkin ihkaeka!

Ihan aluksi muutama sananen kirpputoreista. Itselläni ja ystävälläni on tällä hetkellä pöytä varattuna Kangasalan Lentolan kirppikseltä. Kirppismyynti on mukavaa, kun tietää, ettei käytetyt vaatteet ja muut ylimääräiseksi kokemansa roina mene hukkaan, vaan joku uusiokäyttää ne onnellisena ja tyytyväisenä. Tulee hyvä mieli itselle, kun voi olla ns. hyödyksi. Itse olen aina kokenut, että kirpputorit ovat hyvä keino päästä eroon turhista tavaroista ja räteistä, mutta nykypäivän kirppiskulttuuri lienee muuttunut siinä ohessa, missä maailman arvot ovat kovettuneet.

Kirppikseltä kuin kirppikseltä tuntuu lyötyvän näinä päivinä ihan järjettömän kallista tavaraa. Ihmiset todella pitävät kirppismyyntiä eräänlaisena bisneksenä ja jopa tulonlähteenä, kun minä taas kuvittelin, että se on pelkästään keino luopua tavarasta edulliseen hintaan. Ja kun sanon 'edullinen, niin todella tarkoitan edullista! Itse en käytä juurikaan kolmea euroa suurempia hintoja, useimmat vaatteet lähtevät eurolla ellei halvemmalla. Jotkut kengät olen saattanut joskus myydä viiden euron hintaan, mutta se onkin sitten ihan maksimi. Pääasia on, että joku ostaa eikä tavaraa tarvitse enää pölyttää omissa nurkissa. Itselle on tärkeintä se, että saa ainakin omansa pois (eli jos myyntiä on pöydän hinnan edestä, niin kaikki on enemmänkin kuin hienosti). Lentolassa kirppispöytä maksaa 37 euroa / 6 päivää ja koska mulla on ystävän kanssa yhteinen pöytä, tavoitteena on saada "tuloja" 18,50 euron edestä.

Kummitusmainen Saana

Oikeastaan tästä asiasta on turha edes kirjoittaa, sillä totuushan on se, että se ei ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Harmittaa vaan niin kovasti, kun itse käyn nykyisin hyvinkin paljon kirppareilla ja niiltä löytyisi paljon todella kivoja ja siistejä vaatteita yms., mutta hinnat ovat niin naurettavia, että sinne ovat jääneet! Vaikka takki tai paita olisi kuinka vähän käytetty, tai ellei jopa käyttämätön, minä en siitä KIRPPUTORILLA maksa viittä euroa enempää. Se on ihan periaatekysymys. Tästä seuraakin sitten hyvin intensiivistä pohdintaa jokaisen omassa mielessä siitä, että eikös sitten se myyjäkin ole ainakin vähän tyhmä. Jos jokainen vastaantuleva vaate olisi hinnoiteltu kuten kirpputoreilla kuuluu tavaraa hinnoitella, nämä vaatteet eivät olisi ainakaan enää omistajansa riesana, vaan meikäläisen vaatekaapissa.

Mutta niinhän se tänä päivänä menee. RAHAA RAHAA RAHAA HETI MULLE TÄNNE NYT KUKAAN EI SAA MITÄÄN ILMAISEKSI koska olen niin ahne.

Ahneella on paskanen loppu.

Saanajärven kirkkaat vedet

Päivän avautuminen takana, kiitos taas "kuuntelusta". Lähipäivinä aion olla edelleen ahkera ja kirjoitella lisää meidän Norjan reissusta, sillä siitä 3400 (Suomen puolella n. 2000, Norjan puolella n. 1000) kilometristä, jotka viikon aikana auton ratissa vietimme, on hyvin paljon asiaa ja teitä ihanaisia lukijoita en aio päästää niin vähällä, ettenkö siitä jotain kertoisi! :)

9. syyskuuta 2013

Tie pohjoiseen - Kun jäinen pohjoistuuli soi, itkee myös Saana

Tämän kesän viimeinen lomaviikko on nyt vietetty kunnialla loppuun ja pikkuhiljaa täytynee valmistautua raskaaseen arkeen ja armottomaan työntekoon. Seuraava loma häämöttää jo kuitenkin parin kuukauden päässä, joten ihan täysin en ehdi työntekoon hukkua. Ainakaan toivottavasti.

Ennen paluuta tylsään arkeen täytynee kuitenkin jakaa teidän kanssa tämä mahtava loma, jonka siis vietin tuon avopuoliskoni kanssa tuolla Suomen pohjoiskolkassa ja Norjassa upeiden ja henkeäsalpaavien Skandien varjossa.

Tämä soi päässä Kilpisjärvellä. Koko ajan. Kuva otettu Saana-tunturin päältä Kilpisjärvelle.
Matkanteko alkoi 31. elokuuta lauantainaaamuna, kun lähdimme ajamaan kohti Jyväskylää ja sieltä Oulun ja Kemin kautta ensimmäiselle pitstopille Rovaniemelle. Tuo reilun tuhannen kilometrin matka taittui varsin näppärästi kahdessa erässä ja hyvien yöunien jälkeen jäljellä olleet  500 kilometriä eivät tuntuneet juuri miltään! Maisematkin alkoivat Kittilän jälkeen olla niin lappimaisia, niin kauniita ja jylhiä, että sitä ajeli ihan huomaamattaan eteenpäin.

Muonion jälkeen alkoi viimeinen rutistus ennen Kilpisjärveä: 200 kilometriä Valtatie 21:tä. Sillä lähes autiolla pätkällä koin kovin kummallisia fiiliksiä. Toisaalta tyhjyys ja erämaa kiehtoivat olemuksellaan. Siellä luonto tulee niin lähelle, vaikka istuisikin autossa. Sitä tajuaa oikeasti ajavansa ypöyksin kohti vielä tyhjempää autiomaata, kun vastaantulijoitakaan ei ole kuin yksi kahdessakymmenessä kilometrissä. Ympärillä näkyy vain kivikkoisia, laakeita rinteitä, sinne tänne kaartuvia kapeita koskia, koukeroisia vaivaiskoivuja ja suota niin pitkälle kuin jaksaa katsoa. Ajoittain tulee vastaan kylä, joka koostuu muutamasta talosta ja poroaitauksesta. Ihan kummallista, että sielläkin joku asuu. Sitten alkaakin ahdistaa. Minne me olemme menossa? Eihän täällä ole mitään. Ihan kuin koko maailma olisi pysähtynyt, vähintäänkin loppunut. Missään ei ole ketään tai mitään muita kuin me. Ja silti joka puolella on niin paljon kaikkea. Siinä kai piilee Lapin taika ja lumo. Kaikissa niissä ajatuksissa yhdessä. Kaikissa niissä ajatuksissa, jotka saavat pään pyörälle yhtä lailla kuin ajattelisi avaruuden äärettömyyttä.

Tasainen huippu on Haltin häistäkin tuttu Pältsan Ruotsinmaan. 1442m.
Vietimme kaksi yötä Kilpisjärvellä teltassa nukkuen ja retkikeittimellä ruokaa kokkaillen. Ohjelmaan kuului tietysti kiipeäminen 1029 metriä korkealle Saana-tunturille. Täytyy sanoa, että se oli sananmukaisesti once-in-a-lifetime-experience, sillä kyllä se oli semmoista hullunhommaa, etteivät edes Nepalissa kokemani ponnistukset tuntuneet enää miltään! Kolmesti olin jo aivan lopussa, valmiina kääntymään takaisin. Jalat eivät vain enää nousseet. Luulin kuolevani tai jotain. 700 porrasta ja muutaman kilometrin nousu siihen päälle kivikkoista ja kumpuilevaa rinnettä oli vähällä voittaa mut ja mun fysiikan.

Avopuolisko joutui muutamia kertoja ihan tosissaan tsemppaamaan, että olisin jatkanut. Teki mieli heittää koko homma ihan läskiksi. Viimeinen niitti tuntui olevan se, että huippua lähetessä tunturille alkoi vyöryä paksu pilvi ja näkyvyys alkoi heiketä siihen malliin, että olin varma, ettei me ikinä selvittäisi hengissä koko reissusta. Muutamien itkupotkuraivareiden jälkeen kuitenkin löysin itseni Saanan korkeimmalta kohdalta ja sain kirjoittaa nimeni vieraskirjaan. Onneksi tein sen. Nyt voisi ottaa oikeein urakalla aivoon, jos olisin luovuttanut. Minähän en ole mikään luuseri, perkele!

No, niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäinen yö teltassa oli yhtä helvettiä. Oikeaa reittä särki niin julmetusti, että edes kahdesta Buranan nelisatasesta ei ollut minkään valtakunnan hyötyä. Tarkoituksena oli seuraavana päivänä lähteä Mallan luonnonpuistoon ja kolmen valtakunnan rajalle, mutta koska kipu mun jalassa oli niin jäätävää, päätettiin samoilla ihan tasaisissa maastoissa ja jättää Mallan ja Pikku-Mallan valloitus toisille hulluille. Kierrettiin Saana-tunturi ympäri, paistettiin makkaraa laavulla Saanajärven rannassa ja haisteltiin vähän paikallisia kalavesiä. Vaelluskengät olivat oikein hyvä ostos multa kesällä, sillä noiden kahden päivän aikana tuli liikuttua kinttupoluilla n. 15 kilometriä.

Saana



Sitten tuli pilvi.

Ja huipulla oltiin ihan pilvessä. Minäkin jo hymyilen. Olin ihan helkkarin ylpeä itsestäni!



Saanajärvi. Kalaa ei tullut, mutta maisemat oli hienot!


Poroja käsivarressa tuntui olevan kamalan vähän. Tämäkin poroperhe nähtiin ihan vahingossa.

Aurinko laskee Kilpisjärven taakse. Ainut Kilpisjärven saalis oli mun pyydystämä pikku-harjus.