Kilpisjärveltä jatkoimme matkaa kohti Norjaa tiistaina 3. syyskuuta. Olin kuullut paljon juttuja siitä, miten maisemat muuttuvat totaalisesti heti Norjan rajan ylitettyä, mutta en ollut silti varautunut siihen kaikkeen. Koomisinta taisi olla se, että vaikka Kilpisjärvellä ruska oli jo ottanut vaivaiskoivut otteeseensa (jonkun bittiavaruuden lähteen mukaan ruska on upeimmillaan pohjoisessa syyskuun toisella viikolla) ja ympäristö hehkui kaikissa punaisen ja keltaisen sävyissä, Norjan puolella meitä oli vastassa lämmin ja kesäinen vehreys. Toki Golf-virta lämmittää Norjan rannikkoa aivan pohjoisessakin, mutta aivan kuin Suomen ja Norjan rajalla olisi ollut näkymätön kilpi, joka esti sen kaiken lämmön vaikutuksen ajelehtimasta Suomen puolelle, sillä ruska haihtui välittömästi Norjan puolella.
No, minkälaiset olivat nämä kohutut maisemat suunnatessamme kohti Skibotnia? Olin kuullut paljon huhupuheita siitäkin, että pohjoisen Skandit vetävät vertoja jopa Alpeille. Olen nähnyt Alpit, olen nähnyt myös Himalajan, mutta pohjois-Norjan terävät lumihuiput mahtuvat samaan kategoriaan aivan kevyesti. Mun on muutenkin vaikea laittaa näkemiäni vuoristoja paremmuusjärjestykseen, ne kaikki saavat mut aina ihan yhtä lumoutuneeksi. Minä kun tykkään kaikista lumihuipuista, eivät siis nämäkään komistukset jättäneet minua kylmäksi. Totta ne kaikki puheet vuonojen reunamilla kohoavista huipuista siis olivat! Ne ovat hienot! Välillä oli pakko miettiä, onko sitä tullut eksyttyä pohjois-Amerikkaan Kalliovuorille tai johonkin keski-Eurooppaan juurikin Alpeille, sillä Norja niistä maisemista ei ainakaan ensimmäisenä tullut mieleen.
Paitsi sitten, kun saavuimme n. 40 kilometrin ajomatkan jälkeen Skibotnin pieneen kalastajakylään Lyngen-vuonon rannikolle. Vastaan purjehti ihana meri-ilmasto, suolaisen veden tuoksu. Vaikka en mitenkään merta pidäkään erityisen ihmeellisenä tai edes välttämättömänä lomareissulla, meren tuoksu on kyllä jotain aivan ihanaa. Ehkä tuoksua ei huomaa lämpimissä maissa, kun ilmasto on muutenkin tunkkainen ja paksu. Syksyinen ja viileähkö ilmasto sai tuoksun elämään aivan erityisellä tavalla, jota ei voinut olla huomaamatta. Se oli raikas ja vahva, tunkeutui hajunystyröihini kaikissa voimissaan.
Skibotnin leirintäalue vaikutti varsin autiolle - ja kummalliselle. Luukulla oli lappu, joka oli enemmän kuin epäselvä. Siinä oli norjaa ja ruotsia, suomea ja saksaa, englantia unohtamatta. Suomenkielinen "avain on ovessa" ei vastannut ihan sitä, mitä yläpuolella luki englanniksi "pay later". Sitähän kuvittelisi, että monella eri kielellä neuvotaan sama asia... no, emme jääneet aikailemaan, vaan päätimme ensin hieman ajella rannikkoa pitkin pohjoiseen ja palata myöhemmin katsomaan, josko leirintäalueelle olisi ilmestynyt joku asioista tietävä.
Navigoimme "maisematieksi" ristittyä tietä n. parikymmentä kilometriä ja pysähtelimme välillä ihastelemaan maisemia ja tekemään retkikeittimellä ruokaa - kalastusta unohtamatta. Ensimmäinen kosketuksemme merikalastukseen (johon ei siis tarvitse lupaa, toisin kuin järvi- tai jokikalastukseen) oli oikein onnistunut. Avopuoliskon ensimmäisen minilohen päästimme takaisin kasvamaan, mutta myöhemmin koukkuun tarranneen turskan päätimme laittaa lihoiksi. Pannulle ei myöskään joutunut se onneton muikku, joka niin kovasti innostui mun tuskoosista vieheestäni... pian kuitenkin myös meikäläisen siimaan osui jotain, joka oli raahata mut mukanaan vuonon syövereihin. Pinnan alta paljastui sellainen mutaatio-otus, että vähän hirvitti. Tietääkö joku meitä viisaampi, sattuiko kohdalleni pienenpieni ruijanpallas vai ihan peruskampela? Vaikka painoa perkeleellä ei ollut kuin kilon verran, niin vastaan se taisteli kuin mikäkin mörkö! Vähän aikaa sitä rantakallioilla ihmeteltiin ja pohdittiin, että miten sellainenkin olio pitäisi edes perata. Päätettiin päästää kummajainen takaisin meren pohjaan kyräilemään. Toinen oli muutenkin vähän paine-eroista sekaisin. Mutta olipa erikoinen saalis näin kalastuksen vasta-alkajalle! Hauki, harjus, ruijanpallas/kampela, mitä näitä nyt on, perussettiä!
 |
| Turska ja kampela/ruijanapallas? |
Turskan fileet auton perässä lähdimme sitten kokeilemaan onneamme leirintäalueen kanssa. Eihän siellä ketään ollut. Aikaisemmin mainitsemassani jännittävässä viestilapussa oli kuitenkin numero, johon avopuoliskoni sitten uskaltautui soittamaan ja kyselemään, onko leirintäalue edes auki. Linjalla solkkasi norjaa eräskin vanhempi nainen siitäkin huolimatta, että avopuolisko puhui englantia. Homma oli kuitenkin selvä (enemmän tai vähemmän...): myöhemmin joku tulisi perimään meiltä 120 Norjan kruunua yöpymisestä alueella.
Laitettiin pannu kuumaksi ja turskanfile kärventymään, lisukkeeksi maistui isän Koskenpäällä maasta meidän mukaan kaivamat perunat. Se olikin ihan neitsytateria, sillä en ollut ennen turskaa syönyt. Se oli kuitenkin hyvää ennakkoluuloista huolimatta! Tai sitten tuntui vain niin kivalle syödä itse pyydettyä merenelävää. Kaikista niistä vonkaleista, joita me vedestä maalle reissun aikana nostimme, turska pääsi ehdottomasti sijalle numero kaksi. Muista kaloista sitten vähän myöhemmin.
 |
| Skibotn |
Iltapäivällä alkoi sitten sataa ihan hitosti. Onneksi olimme saaneet teltan jo pystyyn, joten siellä sitten pötköteltiin hetki, taisi siinä pienet päiväunetkin tulla otettua. Illaksi kuitenkin sää poutaantui, joten kävelimme kylän ainoaan kahvilaan juomaan kupposet kahvia ja kaakaota. Lämmin juoma ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään siihen, että ensimmäinen yö Norjassa oli myös reissun ensimmäinen aivan helkkarin jäätävä! Meidän teltta oli viitisen metriä rannasta ja yöllä tuuli niin kamalasti, että mielessä alkoi pyöriä kauhukuvat taivaalle lentävästä teltasta... mua paleli aivan hirvittävästi! Keskellä yötä oli pakko kietaista päälle paksu huppari, vaikka sekään lopulta ei paljoa auttanut. Aamulla selvisi erään suomalaisen karavaanarin toimesta, että yö todella oli ollut kylmä: aamutuimaan asteita oli ollut vaivaiset viisi-kuusi astetta, hyrrr!
Muuten Norjassa ei oikeastaan sitten palellutkaan, ei niin päivällä kuin yölläkään. Säätkin osuivat melko hyvin kohdalleen, sillä pääasiallisesti sateet osuivat aina yölle. Telttahan siinä aina kastui, mutta olisi ollut epämiellyttävää kalastella ja ulkoilla vesisateessa. Aurinkokin paistatteli muutamia kertoja. Myöhemmin kuitenkin vielä lisää reissusta, sillä tässä oli vasta meidän ensimmäinen etappi Norjan puolella; Skibotnin kylä ja leirintä sekä muutama enemmän tai vähemmän jänskättävämpi fisu.
Seuraavaksi tarinoita Senjan upealta ja monimuotoiselta saarelta, jolla vierailua ehdottomasti suosittelen ja kannatan, jos siihen suuntaan aikoo reissata!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!