27. syyskuuta 2011

Vaate- ja koruhömpötyksiä!

Post number 200 and I feel pretty, oh, so pretty...

Mä en oikein tiedä, sotiiko tämä blogipäivitys kovastikin mun periaatteitani vastaan, mutta kirjoitanpahan nyt kuitenkin. Oikeastaan tässä tulee olemaan kaikki ihan pielessä: kuvia ja vieläpä "turhanpäiväisyyksistä"!

Toisaalta, mä olen puhunut paljon mun kohentuneesta itsetunnosta ja tämänhän voisi luokitella osittain siihen asiaan kuuluvaksi. Johan mä kerroin teille käyttämästäni kosmetiikasta, koska sen merkitys mun olemisessa on kasvanut aivan hirvittävän paljon tän "uuden" minäni myötä. Samoin on käynyt mun vaatetukselle. Mulla on takaraivossa sellainen pieni ajatus, että mä olen nainen, mä olen pirun hyvännäköinen ja vahva nainen ja siten mun kuuluu pukeutuakin. Tyyli saattaa olla toki vielä hukassa, vaikka musta tuntuukin, että mä olen sekoitus vähän kaikkea. Tästäkin huolimatta, mä pyrin nuorekkaaseen naisellisuuteen.

Osa yksi, tämän nuoren naisen lempparitakkeihin, kenkiin ja asusteisiin!


Navy blue on oikeastaan aina ollut eräänlainen inhokkiväri. Nyt mulla on kuitenkin kaikkien aikojen ihanin takki ikinä ja minkäs muunkaan värinen se onkaan kuin laivaston sininen?

Ostin takin keväällä Vero Modasta, en muista sen hintaa, mutta se oli pitkään aikaan ehkä paras ostokseni. Kesällä ei tullut takkia juurikaan käytettyä lämpimien säiden vuoksi, mutta näin syksyisin vähän paksumman paidan kanssa tuo on ihana.

Takki on tämmöiselle X-vartaloa hipovalle keholle juuuuuurikin täydellinen!

Huivit ovat tärkeitä mulle. Mulla on laatikollinen huiveja. Kuvassa (klikkaamalla näkee paremmin! Pätee kaikkiin pikkukuviin, btw...) näkyy viisi ehdotonta suosikkia ja mun ihana kirppis-pipa! Huiveja olen haalinut sieltä täältä, H&M:ltä, Indiskasta, kirppikseltä...




Nahkatakki on myös tärkeä. Se on paksu, joten sitä voi käyttää melkeinpä läpi vuoden (ei kuitenkaan kylmimmillä tai kuumimmilla keleillä). On täysin eri asia sitten, sopiiko tuo lyhyen mallinen nahkatakki mun päälle. Mielestäni se toki voisi olla imartelevampikin, koska vyötärö ei juurikaan siinä korostu, mutta... se on mun suuri rakkaus, joten ei kiinnosta.

Tässä on jotain rokahtavaa, vähän niin kuin kaikissa nahkatakeissa. Tilattu vuosi sitten Elloksen postimyynnistä.






Nämä Tapaksen korolliset kävelykengät (?) ovat aivan tuore tapaus mun kenkäkokoelmassa. Itseasiassa ostin ne eilen Mekasta enkä ole vielä kerennyt niitä käyttää. Mähän olen aika pitkä ihminen, sellainen metri ja 85cm. En mä oikeastaan juuri koskaan ole korkokenkiä kamalasti käyttänyt, mitä nyt baarissa on tullut hoiputtua. Tänäsyksynä korot ovat saavuttaneet ihan mun kokopäiväisen huomion. Ennen mä ajattelin, etten mä voi käyttää korkoja, koska mä olen muutenkin niin helkkarin pitkä. Nykyään mua ei juurikaan kiinnosta, kiinnittääkö mun pituus ihmisten huomion. Korot jos mitkä ovat naiselliset! Nämäkin ihanuudet saavat varmasti osansa mun arkikäytössä!



No, näistä kengistä huomaakin heti, että ne ovat olleet ahkerassa käytössä viime aikoina. Näitä E-spiritin kenkiä olen käyttänyt lähes joka päivä viimeisen kuukauden aikana. Harmittaa ihan vietävästi, että ne ovat noin päässeet kulumaan. Ihan kaduttaa, että tällaiset helmet joskus vein räkäisen baarin lasinsiruja kylpevälle tanssilattialle...

Tässä pariskunnassa ei ole korkoa, mutta se ei toki vähennä niiden arvoa. Näillä pohjepituisilla saapikkailla alkaa olla ikää jo ehkä kolmisen vuotta, mutta edelleen, kaikista kolhuistaan huolimatta mä en suostu näistä luopumaan. Toisesta parista on jo aikaa sitten irronnut sisäkangas, mutta saksin sen itse niin, ettei se häiritse kengän käyttöä. Hameen ja pillilahkeisten farkkujen kanssa perfekto! Tuovat hitusen rokkihenkeä olemukseen.



Ja sitten mun KORUT, kaiken naisellisuuden lähde, joita ilman en lähde enää ikinä mihinkään. Tai siis... en mä niitä kaikkia kerralla käytä... hö hö. Se mitä käyttöön asti päätyy, riippuu vaatteista ja muusta ulkoisesta olemuksesta tai ainakin siitä, miltä sattuu tuntumaan.

Sydänkoru joululahja isältä, rannekoru joululahja henkilöltä X, kaulaketju mummin peruja.

Turkoosit kaulakorut Bijou Brigittesta (Koskikeskus).

Kalevalan sormus ylioppilaslahjana saatu, helmisormus ostettu liikkeestä X, samoin mun ehdottomat suosikki korvikset, nuo laatat ja puusydäimet.


Kiitos, että sain hömpöttää teille (ja kuluttaa samalla tappavan hitaasti ryömivää aikaa!).

Kiitos myös siitä, että olette jaksaneet minua jo 200:n blogipäivityksen ajan. Pysykää kanavalla jatkossakin :)

26. syyskuuta 2011

Proteiineja proteiineja!

Tämä mun vähähiilihydraattisempi ruokavalio on vasta menneellä viikolla lähtenyt kunnolla pyörimään. En edes muista milloin mä olisin viimeksi syönyt leipää, saati pastaa, vaikka en mitenkään kovin tietoisesti niitä ole vältellytkään.

Suurin syy tähän onnistumiseen on ehkä se, että olen hurahtanut proteiinivalmisteisiin. No, sana 'hurahtaa' kuulostaa nyt hieman liioitellulta, mutta kuitenkin. Ostin viikolla kaupasta minttusuklaa-heraproteiinijauhetta ja olen syönyt sitä päivittäin rasvattoman, maustamattoman maitorahkan kanssa. Järjettömän hyvää- ja TERVEELLISTÄ (vaikka tuommonen ns. keinotekoinen jauhe vähän epäilyttääkin). Täyttävä, ainaisen leivän korvaava ja normaalin vanukkaan kokoinen annos sisältää alle 100 kcal ja hiilareita, no, ei juuri ollenkaan. Maku vetää vertoja herkulliselle suklaavanukkaalle tai -rahkalle. Suosittelen kevyeksi välipalavaihtoehdoksi!

Ja mitä mä voisinkaan sanoa avopuoliskoni Fitnesstukusta tilaamistaan proteiinipatukoista? Aluksi maistuivat aivan p*skalle, mutta yhtäkkiä sitten tosi hyvälle! Nehän nyt sisältävät kaikkea mahdollista shaibaa: 94g painoinen cookies & cream-patukka sisältää 360 kcal, 30g proteiinia, 10g rasvaa (lähes tulkoon kokonaan sitä pahaa rasvaa), _hiilareita 39g!_ ja natriumia 170mg.

Ensin ajattelin, etten mä tommosta epäterveellisyyttä suuhuni laita, mutta verratessani sitä tavalliseen suklaapatukkaan (mihin noi patukat on siis verrattavissa!) tulin toisiin ajatuksiin. Finelin 100g painavan suklaapatukan keskimääräinen ravintosisältö löytyy täältä.

Muuten olen pitänyt ruokavalioni melko samana kuin aikaisemminkin. Minttusuklaaproteiiniherkkua syön kerran päivässä, yleensä iltapäivällä välipalana jonkun hedelmän kanssa. Nuo patukat nyt eivät ole päivittäisessä käytössä (eihän ne ole edes mun!), mitä nyt muutaman puolikkaan olen parina päivänä syönyt.

Paino on kuitenkin siis tippunut neljänä edellisenä päivänä n. kilon verran, joten pakko kai se on uskoa, että meikäläiselle hiilaripöhötyksen puute on vaan hyväksi (yhdistettynä säännölliseen liikuntaan!).

Olen ollut aika hiljainen liittyen siihen, mitä mä sitten oikeasti painan. Nyt kai sen voin jo täällä julkisesti "ääneenkin" jo kertoa. Marraskuussa 2010, kun aloitin tämän suuren elämäntapamuutoksen, painoin tasan 100kg. Nyt, MELKEIN vuotta myöhemmin, tänäaamuna puntarilla käydessäni mitari näytti 91,1 kiloa. Eilen lukema oli 91,3 kiloa ja toissapäivänä 91,9 kiloa. Kesän junnaamisen jälkeen, onko aktiivinen syksy ja VHH-ruokavalio alkanut purra? Painoindeksini oli viime marraskuussa 29,2 (lievä lihavuus), nyt se on 26,6 (edelleen kuitenkin lievä lihavuus). Olen tyytyväinen. Kiitos elämäntaparemontti.

Laske oma painoindeksi!


23. syyskuuta 2011

Työjuttuja

Mua alkoi eilen töissä harmittaan ihan kamalasti. Vaikka koko juttu ei ollut edes vakava. Jotenkin vain koin oman uskoni omaan lähihoitajuuteeni taas olevan koetuksella.
Potilas X:n tila romahti äkisti ja odottamatta muutama päivä sitten osastollamme. Kävelevästä, lähes järjissään olevasta potilas X:stä tuli muutamassa tunnissa mihinkään reagoimaton vuodepotilas.

Omaiset tulivat sankoin joukoin tapaamaan tätä Potilas X:ää. Oltiin juuri jakamassa päiväkahvia potilaille. Ajattelin, että olisi kohteliasta ja mukavaa, jos tarjoaisimme myös näille kovia kokeneille omaisille kahvit ja pullat ja toin tämän myös työkavereitteni tietoon. Heidän mielestään ajatus oli kyllä hyvä, mutta... kahvia ei ollut enää riittävästi ja työaika alkoi vedellä viimeisiään. Laitoshuoltajia ei näkynyt missään. Työkavereiden kanssa valuin osastolta sitten ulos kahvin jakelun jälkeen.

Myöhemmin mua alkoi harmittaa ihan mielettömästi. Vaikka omaiset tuskin olisivat edes odottaneet mitään kahvitarjoilua, olisi silti ollut kohteliasta ja varmasti myös omaisten mieltä lämmittävää, jos heiltä olisi edes kysynyt ja ollut sen kymmenen minuuttia ylitöissä tämän vuoksi; odottanut, kun kahvi tippuu ja sitten tarjoillut sen huoneeseen. Omaiset olivat olleet huoneessa jo pitkään enkä mä tiennyt, oliko yksikään meistä hoitajista käynyt katsomassa, mikä tunnelma huoneessa edes oli. Kahvin tarjoaminen olisi ollut juuri sitä omaisten hyvinvoinnista huolehtimista ja samalla osoitus heille siitä, että kyllä me välitetään.

Harmittaa siis todella. Typerä minä. Vielä saattohoidosta opinnäytetyöni tehnyt.

20. syyskuuta 2011

Loistava viikko takana!

Olenpa ylpeä itsestäni - ja samalla myös hieman hämmentynyt! Mennyt viikko, toisin sanoen edelliset seitsemän päivää, ovat olleet täyden kympin päiviä liikuntasuoritusten osalta.

Tiistai 13.9 
Keskiviikko 14.9. 1,5 tunnin metsälenkki
Torstai 15.9.
Perjantai 16.9. puolen tunnin kokovartalojumppa
Lauantai 17.9. reilun tunnin mittainen metsälenkki
Sunnuntai 18.9. 1 tunnin rento kävelylenkki
Maanantai 19.9. 1 tunti sulkapalloa (ja nyt pakarat huutaa apua ja ambulanssia!)

Vaikka takana on kesä täynnä takkuilua liikkumisen kanssa, niin kyllä tämä syksy nyt korjaa tilanteen totaalisesti! Enää ei harmita, että kesällä tuli lipsuttua niin liikunnasta kuin ruokavaliostakin. Paino on viikon aikana tippunut kilon verran, VAIKKA hiilihydraatit ovat vallanneet jälleen osuutensa ruokavaliosta. Jatkan kuitenkin edelleen yritystä vähentää niitä, en orjallisesti, mutta kuitenkin. Ajatus on koko ajan tuolla takaraivossa. En vaan voi sille mitään, että olen rakastunut täysjyväruisnäkkileipään ja tänään aion tehdä ihanan perunaporkkanasosekeiton.

Meikäläinen metsäretkellä ja vielä hymyilevänä!
Olen paljon miettinyt juuri ruokavalion osuutta laihduttamiseen. Monet sanovat, että laihtumisesta 90% tapahtuu pelkän ruokavalion avulla, loppu 10% tulee liikunnasta. Mä osittain uskon tämän ja osittain taas en ollenkaan. Uskon, että johonkin tiettyyn pisteeseen asti voi laihduttaa pelkällä ruokavaliolla. Tuntuu jotenkin omituiselta ajatukselta, että kaiken ylimääräisen saisi lähtemään pelkällä ruokavaliolla. Miten voi laihtua, jos ei kuluta mitään? Ruokalaihduttaminen on mielestäni enemmänkin sen ikävän turvotuksen hävittämistä. Omaan korvaan kuulostaa paljon järkevämmältä sanoa kuluta enemmän mitä syöt. No, jokainen tyylillään. Itse uskon säännöllisen liikunnan ja terveellisen ruokavalion yhtälöön lujasti, koska se tuntuu toimivan.

Olen hieman hämmentynyt tästä menneestä viikosta ja etenkin siitä, että tuo eilinen sulkapallo taisi viedä mun sydämen kokonaan. Kävin muutama viikko sitten ostamassa itselleni sulkapallomailan. Ajatuksena oli, että jos silloin tällöin kävisi hieman tuon avokin kanssa lätkimässä. Maila ei ollut kallis, mutta ei myöskään sieltä halvimmasta päästä. Ajattelin, että nyt on sitten PAKKO mennä pelaamaan, kun on taas syynännyt rahaa sen eteen.

Enää ei tunnukaan niin pakottavalta. Sehän oli aivan mielettömän kivaa! Avokki kertasi mulle pelin säännöt ja mehän saatiin aikaan oikein kunnon matsit! Salainen kilpailuviettini heräsi ja mähän melkein suutuin, kun hävisin (luulen kuitenkin, ettei avokki odottanut mun olevan kyseisessä lajissa niinkään hyvä, että olisin antanut tälle edes pienen vastuksen ;) ). Haluan uudestaan pelaamaan! Lisätahtoa on luomassa tietysti se, että sulkapallo on sellainen kokovartalolaji, jossa koko keho pääsee liikkumaan. Nyt siis sattuu ja tiedän, että pelistä oli jotain hyötyäkin! Ajateltiin, että jos vähintään kerran viikossa eksyttäisiin sulkapallon ihmeelliseen maailmaan.

P.S. LIIKKUMINEN ON IHAN OIKEASTI KIVAA!
P.P.S. Kuka olisi uskonut, että MINÄ joskus sanon, että liikkuminen on kivaa?! ;)

18. syyskuuta 2011

Hervannan betonihelvetti?

Hervannan seutu laajenee koko ajan ja uusia kerrostaloja nousee jatkuvalla syötöllä opiskelijoille ja maahanmuuttajille (lets face it). Hervannan ulkopuolella asuvat tuntuvat jatkuvasti mollaavan Hervantaa. Okei, täällä tapahtuu tyhmiä juttuja viikoittain, se korventaa vähän omaakin mieltä. Monikaan ei halua muuttaa tänne, koska monelle tulee Hervannasta mieleen pelkkä betonihelvetti. No, se pitää aika pitkälle paikkansa. Asfalttia siellä ja kerrostaloja täällä. Moni toivoo asuinympäristöltään enemmän luontoa.

No, itse nyt neljättä vuotta Hervannassa asustavana voin kertoa, että Hervanta on niin paljon muutakin kuin vain kolkko ja tiheään asutettu kaupunginosa. Mä en oikein ymmärrä ihmisiä, jotka väittävät, ettei täällä ole mitään kunnon mahdollisuutta astua luonnon helmaan, ulos kaupungin vilskeestä. Ne ovat niin väärässä! Tässä osassa Tamperetta ei tarvitse kuin vain VIITSIÄ kävellä kilometri, niin on keskellä sitä kaivattua luontoa! Jossain, esim. etelä-Hervannassa, metsä ja luonto ovat vain viiden minuutin kävelymatkan päässä!


Itse tarvitsen elämiseeni luonnon läheisyyttä enkä ole siitä todellakaan joutunut luopumaan Hervantaan muuttaessani. Lähimetsät vilisevät kävelyreittejä, pururatoja ja vaelluspolkuja! Asuit missä päin Hervantaa tahansa, sulla on _kohtuullisen_ kävelymatkan päässä jokin näistä. Jos ei viitsi nähdä vaivaa, että kävelee sen onnettoman pienen matkan kohdatakseen luonnon rauhan, niin lopettakoon kitinän! Jos ei tiedä, mitä kaikkea Hervannan ympäristössä on tarjolla, niin kehoitan lukaisemaan läpi Tampereen kaupungin sivuilta löytyvän Hervannan ja Suolijärven luontopolkuoppaan!

Makkarajärvi
Itse pidän näistä reiteistä aivan mielettömästi! Menneellä viikolla tuli käveltyä juuri Suolijärven ympäri, eilen kävimme etelä-Hervannassa Makkarajärvellä. Sata metriä polun alkamisesta sitä jo unohtaa, että lähellä on iso kaupunki. Suosittelen lämpimästi! Opastuskin on erinomaista: ainoastaan, jos olet lukutaidoton, saatat eksyä. Keskellä synkintä metsää on olet-tässä-karttoja ja opasteita, mitä pitkin pääset mihinkin. Näin syksyisin minä ja avokkini aina innostumme rämpimään kilometri tolkulla näitä polkuja. Tämä syksy on ollut ehkä ihanteellisin: hirvikärpäslukemat ovat pysytelleet nollassa! Syksyisin polut ovat muuten hieman mutaisia, mutta kunnon kenkävarustus pitää huolen nautinnollisesta retkestä. Kosteimmilla alueilla on pitkospuut, joten nou hätä! Metsässä saa ihanan raikasta ilmaa keuhkoihin, hyötyliikuntaa ja tasapainokin kehittyy ajoittain haastavilla poluilla!

Kummastelen siis suuresti tätä satunnaista valitusta siitä, että Hervannassa joutuu niin kauas luonnosta. Ehkä nämä ihmiset sitten ovat sen verran laiskoja, etteivät edes tahdo nähdä vaivaa löytääkseen nämä upeat polut ja niiden upeat maisemat.

Näitä polkuja piisaa niin paljon kuin vain viitsii kävellä!
Metsäkappeli Makkarajärven läheisyydessä, sinnekin on opasteet ihan erikseen!
Kuvat on otettu eiliseltä kävelyretkeltämme etelä-Hervannan Makkarajärvelle. Klikkaamalla ne saa isommaksi ja ehkä sen myötä niistä saa paremmin irti jotain :)

17. syyskuuta 2011

Hyvinvointia kosmetiikasta

Kulunut vuosi on saanut mun kadonneen itsetunnon jälleen pompsahtamaan esiin. Hyvät elämäntavat ovat ehkä olleet suurin syy tähän kohentuneeseen olotilaan. Vaikka laihtuminen (ja etenkin sen näkyminen peilikuvassa) onkin ollut melko vähäistä uusien elämäntapojen myötä, tuntuu, että mä olen ihan erinäköinen kuin ennen. Aikaisemmin, kun mun liikkuminen (mikä liikkuminen?) oli mitä oli ja ruokavaliokin oli päin persiitä, ei ollut energiaa niin panostaa siihen, miltä näyttää. En todellakaan koe nykyisinkään olevani pinnallinen ihminen, mutta mun on pakko myöntää, että mitä paremmalle musta nyt tuntuu sisältä päin, sitä enemmän mä haluan panostaa myös ulkoiseen olemukseeni.

Siksi mä ajattelin päivittää blogiani todellisella hömpällä ja kertoa kuvin (no kun mulla on tuo uusi ihana kamera!), mitä kaikkea tököttiä sitä tulee naamaan, hiuksiin ja muuhun kehoon lähes päivittäin sotkettua.


 Aqualan L -perusvoide on vienyt mun sydämen eikä markettien ihovoiteet enää juurikaan mua kiinnosta (yhtään niiden tehoa väheksymättä). Etenkin kuiva talvi-ilma saa mun kehon kihisemään ja kutisemaan niin järjettömästi, että ilman rasvaa ei mistään tule mitään. Pari vuotta sitten, kun markettivoiteista ei enää ollut mitään apua, siirryin apteekin rasvoihin ja kokeilin ensimmäisenä Orionin perusvoiteista rasvapitoisempaa Novalania. Koostumus oli kuitenkin niin jäykkä ja tahmea, että kokeilin tätä kosteuspitoisempaa Aqualan L:ää. Täydellinen vartalorasva, jopa kasvoille ja meikin alle! Imeytyy nopeasti ja kutina pysyy kurissa!

The Body Shopin  Flawless Skin protecting Foundation SPF 25 no 01 - meikkivoide. Mulla on aina ollut vaikeuksia löytää sopivaa meikkivoidetta, kun naama on aina erivärinen ja poskilla helottaa couperosa. En löytänyt The Body Shopin sivuilta tuota kyseistä meikkivoidetta (ja todella toivon, ettei sen myyntiä ole lopetettu!), mutta n. 30 euron arvoinen meikkivoide on ollut parasta, mitä mun kasvot ovat ikinä kokeneet. Tuote on peittävä ja pehmeä ja meikäläisen nykyisin lähes päivittäisessä käytössä tuo kestää lähes vuoden! Hinta-laatu-suhde kohdillaan siis!

ARTDECO Perfect Teint Concealer no 3 valokynä satunnaisessa käytössä
(Keuruu, kauneushoitola Aamuaurinko)

Arkikäytössä mulla on pääasiallisesti nämä kaksi luomiväriä: 
Rimmel 720 Dreamy trio eye shadow (vas.) JA Stila Crème Bouquet 02 eye shadow/cheek color.
Molemmat luomivärit ovat melko monipuolisia, sillä näiden arkikäytöstä on helppo siirtyä vaikka nättiin iltameikkiin, sutii vaan vähän reilummin väriä.

 Ripsientaivutin (en pystyis elään ilman!)
The Body Shopin Define & Lengthen Mascara 01 (musta) on paras ripsiväri, joka mulla on koskaan ollut. Tämä ja tuo aikaisemmin esittelemäni meikkivoide ovat kyllä saaneet mut rakastumaan The Body Shopin tuotteisiin aivan kympillä. Aionkin tästä lähtien ostaa meikkini sieltä. Hintaviahan nuo on, mutta kuten jo tuolla ylhäällä mainitsin, hinta-laatusuhde on juuri täydellinen. Tämä maskara ei varise, ei paakkuunnu ja ripsistä tulee oikeasti HIENOT.
ARTDECO Magic Eye Liner 50 (musta)

 Käsilaukusta löytyy aina jotain kivaa huulille ja hyvä tuoksu. 
Matkakokoinen Escadan Sunset Heat JA Veique Aureate Crystal Lipgloss no 01 (käytän harvoin huulilla mitään, mutta tämä on todella kiva!)

Evidence comme une - parfyymi vapaa-ajan menoihin.

Käytän melko paljon suoristusrautaa, koska tää mun kuontalo on niin pirun taipuisa. Lämpösuojana Osis+. Töihin suihkautan joka päivä Avonin mandarine & aloès vera vartalosuihketta, tuo on sopivan mieto, kun hoitohommassa ei saa kovin tuoksuvaa kosmetiikkaa juuri käyttää alergia- ja astmariskin vuoksi.

Tukka tykkää KC professional quattro muotovaahdosta! Hajusteeton ja toooosi pitävä! Ei ole päivittäisessä käytössä, yleensä vain jos on tiedossa juhlat tai jotain muuta vastaavaa mukavaa.

Ennen taannoista hiustenleikkuuta mulla oli käytössä (ja on siis edelleen, minähän en hukkaan tätä heitä!) tämä Sunsilkin vahingoittuneille hiuksille suunnattu shampoo ja hiuksiin jätettävä hoitoaine. Tykkäsin kovasti, tukka oli ennen tätä uusimista todella karussa kunnossa ja tästä oli ihan oikeasti hyötyä! Hiukset olivat huomattavasti paremmassa kunnossa leikkaushetkellä kuin silloin joskus... suosittelen!

15. syyskuuta 2011

Ruokavaliosta taas

Kerroin tuossa taannoin suunnitelmastani vähentää hiilihydraatteja ruokavaliostani.

No, toistaiseksi olen vähentänyt ainakin leivän syöntiä, vaikka en edelleenkään näe mitään pahaa täysjyvätuotteiden kulutuksessa, sainhan kuitenkin painoni tippumaan keväällä juuri näillä tuotteilla. Täysin ilman leipää en ole viimeisiä muutamia viikkoja kuitenkaan kitkutellut, vaan se n. 4 palaa leipää on vähentynyt korkeintaan 2 palaan leipää per päivä, joskus ei tosin mene tätäkään. Aluksi mä ajattelin, ettei näin olemattomasta muutoksesta voi edes olla mitään hyötyä minkään asian suhteen, mutta...

Mä en ole koskaan ollut mikään himokas pullanmussuttaja. Mun mielestä kaikki pullat sun muut pitkot ovat aina olleet vähän... no, pahoja, vaikka olenkin ollut aina perso makealle. Omituisinta tässä hiilarimuutoksessa on siis se, että viime päivinä työpaikan kahvihuoneen pöytää koristavat pullapitkot ovat alkaneet kutsua mua nimeltä. Olen lukenut ja kuullut juttuja, että hiilihydraatteja ruokavaliostaan vähentäneillä ihmisillä ensimmäisinä viikkoina iskee järjetön makeanhimo.

Kauran jyviä isän pellolta
Niinkö kävi nyt sitten mullekin? Vaikka tämä teoria mua hieman arveluttaakin, en voi olla miettimättä, onko tämä nyt juuri sitä vähähiilihydraattisempaan ruokavalioon totuttelua? Koska mun keho ei saakaan sitä kahta ylimääräistä leipäpalaa päivässä, mun kehoni silti vaatii niitä "menetettyjä" hiilihydraatteja edes jossain muodossa? Olenko mä siis hiilihydraattiriippuvainen tämän alkuvaiheen ajan niin kuin useimmat? Ärsyttävää. Eilenkin oli _pakko_ syödä kahvipöydästä viimeinen pullapala ja jessus, että oli hyvää! Ei hyvä! Voiko pelkkä leivän vähentäminen ilmetä tällä tavoin?

Makeanhimon taltuttaminen ei ole ainut syy kyseenalaistaa vähähiilihydraattisen ruokavalion sopivuutta juuri minulle. Vaikka syönkin nykyään paljon hedelmiä, salaattia ja muita erinomaisia kuidun lähteitä, niin tuntuu, että ruisleivän vähentäminen on lamaannuttanut mun mahan. Okei, ketään tuskin kamalasti kiinnostaa mun vatsan toiminta, mutta silti! Onko tämä nyt sitten ihan okei muka? Tässähän tulee ihan sairas olo pelkästään jo siitä, ettei vatsa toimi niin kuin sen kuuluisi.

Vatsan toimimisesta puheenollen...

Tykkään hirveästi siitä Activian vilja-jogurtista. Se on ihan järjettömän hyvää. Mä en osta sitä kaupasta siksi, että mä haluaisin saada mun vatsan toimimaan (vaikka kuten yllä mainitsinkin, se olisi nyt tarpeen), vaan ainoastaan sen hyvän maun vuoksi.

Mua jotenkin ärsyttää ihmiset, jotka sitä ostavat sen perimmäisen tarkoituksen vuoksi, siksi, että paska lentäisi vähän paremmin (sori). Miksi ihmiset eivät vain voi syödä niin, että vatsa toimisi ilman tällaisia ylimääräisiä jogurttejakin? Tällainen jogurtti on vain pommi ylimääräistä energiaa ja rahaakin kuluu enemmän. Mitäpä jos ihmiset vaikka ottaisivat selvää mystisestä kuidusta ja sen vaikutuksesta ruuansulatukseen? Okei, kaikilla se ei ole mahdollista. Mutta kuitenkin. Eikö olisi ensin kivempi kokeilla tavallista, terveellistä ja monipuolista ruokavaliota kuin tuhlata rahaa johonkin erikoisjogurtteihin? Olisiko ensin normaalimpaa kokeilla myös liikuntaa ja sen vaikutusta vatsantoimintaan kuin löhötä sohvan nurkassa ja mättää jogurttia naamaan?

13. syyskuuta 2011

Mää näytän teille kaikille...!

Tavallisestihan mä päivitän näitä Nepaliin liittyviä juttuja tonne Kohti unelmia - kohti Nepalia -osioon, mutta nyt on sellaista asiaa, että teki mieleni kirjoittaa ihan virallisen blogin puolelle. Eilen tää koko projekti nimittäin kävi niin tunteita herättäväksi, että hyvä etten alkanut itkeä (tai vaihtoehtoiseti raivota)!



Juttelin eilen puhelimessa tuon kaverini tutun kanssa, joka siis on matkustellut ympäri maailmaa reppureissaten ja tasan vuosi sitten eksynyt ystävänsä kanssa Nepaliin, minun unelmakohteeseeni. Hän kertoi enemmän kuin mielellään kokemuksistaan Nepalista ja avarsi mun tietämystäni ko. maasta vaikka kuinka ja paljon. Puhelun jälkeen en ollut pysyä housuissani, olin niin innoissani. En edes muista, milloin olisin ollut niin innoissani. Sain omituista voimaa ja vahvuutta lähteä tilaamaan lentolippuja välittömästi. Hetken aikaa koko reissu tuntui niin realistiselta, eikä lainkaan niin pelottavalta kuin yleensä olen sen kokenut. Tällä ihmisellä ei ollut yhtä ainoata negatiivista sanaa koko kohteesta. Ympäri maailmaa kiertänyt nainen kertoi minulle, että Nepal on vetänyt ehdottomasti pohjat upeudessaan, ihmeellisyydessään ja monipuolisuudessaan. Miten mä voisin olla innostamatta tällaisesta puheesta?

Nainen kertoi olleensa kohteessa kolmisen viikkoa ja kokenut tänäaikana mahtavan paikallisen matkanjärjestäjän pulkassa kaiken, mikä Nepalissa ihmisiä vaan voi kiinnostaa. N. 300 EUROLLA nainen oli ystävänsä kanssa tutkinut Kathmandu Valleyn laidasta laitaan Unescon maailmanperintökohteineen ja yli 2000 vuotiaiden temppeleiden salat, matkustanut etelä-Nepalin viidakkoon kolmeksi yöksi katselemaan maailman uhanalaisimpia sarvikuonoja ja sitten noussut trekkaajien kiintopisteelle Pokharan kaupunkiin ja ihastellut aamua 1600 kilometrin korkeudessa. Kaikki tämä 300 eurolla, bussimatkat mukaanluettuna. Olin haltioissani. Minä haluan samanlaisen matkan. Minä haluan Kahtmandun lentokentällä osua juuri sen saman matkanjärjestäjän pikkuputiikkiin ja ostaa tämän koko lystin.

Kun kerroin intoa puhkuen tästä kaikesta avokille, avokki totesi tähän kaikkeen mitäänsanomattomasti "jaa" ja jatkoi telkkarin katselua. Siinä samassa mä humpsahdin pehmeistä unelmistani niin epämiellyttävästi alas, että menin makuuhuoneeseen vaan mököttämään. Samalla mä tajusin, että mä olen niin yksin tämän innostukseni kanssa. Jos avokki päättäisi yhtäkkiä, ettei hän haluakaan lähteä, mä en tiedä mitä mä tekisin. Mä en tiedä kenen kanssa mä lähtisin. Kukaan muu ei halua Nepaliin niin paljon kuin minä. Mua harmitti, voitte kuvitella. No, tää juttu saatiin selvitettyä ja kyllä, avokki on edelleen mielellään lähdössä toteuttamaan mun kanssa mun unelmaa.

Aloin kuitenkin siinä samalla pohtia koko reissuprojektia ja sitä, miten kaikki minut ihmisenä tuntevat ottavat nämä meidän (mun) matkasuunnitelmat. Mä tiesin jo siinä kohtaa, kun mä kerroin avokille tästä viidakkoseikkailusta, mitä tämä mielessään oikeasti ajatteli. Riina jossain viidakossa olemattomassa hökkelimökissä kaikkien niiden ötököiden ja villieläinten keskellä? Ei tule mitään, ei ikinä. En mä tiedä ajatteliko avokki nyt oikeasti noin. Musta vaan tuntuu, että moni kuitenkin voisi ajatella noin (ja varmasti ajatteleekin). Mä en tiedä, onko se hyvä vai huono. Mua ei oikeastaan kiinnosta, mitä muut siitä ajattelee. Niin kai on paras. Saattaa tietysti olla, että mä en kestäkään kolmea pitkään yötä viidakossa. Mutta ainakin mä olisin ottanut sen riskin.

Ja tästä päästään tähän riskinottoon. Mä en ole juurikaan elämässäni ottanut riskejä. En mitään, millä olisi ollut jotain merkitystä tähän mun elämään. Nyt mä haluaisin ottaa riskin, ison riskin. Mä haluan ottaa riskin lähteä lentämään epämääräisillä lentoyhtiöillä ja lentokoneilla toiselle puolelle maapalloa. Mä haluan ottaa riskin yöpyä viidakossa uhanalaisten (bengalin-)tiikerien keskellä. Mä haluan **ttu ottaa RISKIN. Henkilökohtaisen riskin, jolla olisi mulle itselleni merkitystä. Mä en voi mennä Nepaliin ja olla ottamatta riskiä. Mä en voi. Ja salaisesti (nyt vissiin hyvinkin julkisesti) mä haluan näyttää kaikille, että musta on siihen. Meni koko reissu miten päin persettä tahansa. Mä ainakin otin riskin.
Ai onko vieläkin mielessä? Jo kymmenettä vuotta.

Kiitos, että sain avautua. Odotan matkaa innoissani. Kenties joku matkanjärjestäjä tarjoaa vieläkin paremman vaihtoehdon matkaajille, jotka haluavat enemmän ihastella Himalajan jylhää maisemaa.

11. syyskuuta 2011

New York keskellä Mansea

Kävin eilen tyttökavereiden kanssa kaupungilla humputtelemassa. Vaikka muotiviikot pitivät vaateliikkeet keskustassa auki jopa kello yhteentoista, emme silti vierailleet kuin pikaisesti Vilassa. Kävimme kuitenkin katsomassa uuden Vares-elokuvan, juomassa limpparia Plevnassa ja herkuttelemassa New Yorkissa.

New York, New York. Mitä muuta mä voin tästä ravintola/baarista kertoa kuin että rakastan sitä? Jos puhutaan hyvästä tunnelmasta, niin tämä Hämeenkadulla sijaitseva ravintola on yksi parhaimmista. Hämeenkadulta laskeudutaan jyrkkiä liukuportaita maan uumeniin ja nautitaan hyvästä ruoasta, juomasta ja seurasta ihanan hämyisässä tunnelmassa. Ajantaju katoaa ja kellon kuvittelee olevan jo paljon ja ulkona pimeä.

Tällä kertaa löytyy kuitenkin jotain negatiivistakin. Henkilökunta vaikutti ainakin eilen hieman nyrpeältä. Enhän voi tietää mikä oli tarjoilijoiden oikea mielentila, mutta asiakkaille ruttuisen naaman (ja nyt tarkoitan sitä, kun naama on norsun v*tullaan) näyttäminen on vähän tyhmää. Laskua saimme odotella vaikka kuinka ja kauan. Jouduimme lopulta sitä itse pyytämään, vaikka iltapäivän pahin ruuhka oli juuri väljehtynyt eikä uusi ollut vielä alkanut, oli siis melko hiljaista. Osa tarjoilijoista vain seisoskeli tiskin takana, vaikka tasan varmasti näkivät, että meillä oli lompakot jo kourassa. Jätin pöytään palautelapun koskien juurikin tätä, toivottavasti menee viesti perille.

Ruoastakin on eräs ikävä sananen sanottavana. Olen ollut aikaisemmin sitä mieltä, että ravintolan hinta-laatu-suhde on kohdillaan. Jos haluaa maksaa 500g:n pihvistä 30e, niin siitä vaan. Kuvittelisin ainakin, että sitä saa mitä tilaa. Itse tilasin salamipastan, maksoi n. 14 euroa. Ruoka oli hyvää, mutta jo muutaman haarukallisen jälkeen alkoi tökkiä. Salami oli niin suolaista, että melkein äklötti. Lautanen kuitenkin tyhjeni, olinhan mä siitä maksanut. Ja jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin: yleensä ravintolassa ruokailun jälkeen sitä tuppaa olemaan ähkyjen ähky. Nyt ruoka tuntui täyttävän mahan koloa juuri sopivasti, niin, että oli mahdollista tilata jopa jälkiruokaa. Reilun kuuden euron minttusuklaapirtelö olikin sitten se ähkyn synnyttäjä, vaikka herkullista olikin.

New York on silti mahtava ruokailupaikka. Parasta siinä on ehkä se, että sun ei tarvitse välttämättä edes ruokailla siellä. Sä voit vaikka mennä sinne kahville, tai kaljalle kavereiden kanssa. Ihan mitä vain haluatkaan. Ravintola maan alla, ilman ikkunoita, voi kuulostaa toki ahdistavallekin, mutta New Yorkissa tämäkin ongelma on saatu kuriin väriä vaihtavalla, isolla baari"kaapilla" ja yllättävän avaralla tilalla, jossa pöydät eivät ole vieri vieressä. Ravintolaa voi suositella myös ainakin s-bonareiden kerääjälle.

Suolainen ruoka ja nyrpeät tarjoilijat... 4/5 tähteä

New York

(EDIT: Unohdin vielä mainita yhden jutun noista tarjoilijoista. Tarjoilijat tuntuivat hieman elävän jossain omissa maailmoissaan. Naapuripöydän pariskunnalle kävi nimittäin niin, että tarjoilija toi heille pelkän juomalasin, joka oli täynnä pelkkiä jäitä. Asiakkaan huomautettua asiasta tarjoilija huomasi vasta sitten, että itse juoma oli unohtunut.)

6. syyskuuta 2011

Kamera vaihtoon!

Oon jo pitkään pohtinut yhtä juttua. Nimittäin valokuvausta HARRASTUKSENA. Etenkin aihe on kovin ajankohtainen, sillä eilen se viimein tapahtui ja tilasin konebox.fi-sivustolta itselleni uuden kameran.

Tämänhetkinen kamerani, Sonyn Cyber-shot DSC-W170 (10.1 megapikseliä), on ollut mulla jo useamman vuoden, se on kokenut kovia ja se kyllä näkyy kuvissa. Jotain isompaa kolhua kamera on kokenut, sillä makrotoimintoa ei ole enää saatavilla (olen kokeillut kaikki mahdolliset asetukset, mutta ei!) ja suurin osa kuvista on tärähtäneitä ja epätarkkoja, vaikka näin ei tosiaankaan ollut silloin kun kameran itselleni sain. Se oli pirun hyvä kamera ja siksi vähän harmittaa, että se alkaa olla nyt aikansa elänyt.

Miten tämä sitten liittyy siihen, että olen pohtinut valokuvausta harrastuksena? Kyse ei ole ollenkaan siitä, että itse harkitsisin tällaista harrastusta. Olen vain pohtinut, varmasti miljoonia erilaisia teiniblogeja nähneenä, miten suurin osa näistä bloggaajista kertoo harrastuksekseen valokuvauksen. Sitten erikseen esitellään oma järjestelmäkamera, joka on ollut siis PAKKO saada. Seurauksena tästä blogeihin päivitellään kuvia Cokis-tölkeistä ja kengännauhoista. Itse koen valokuvauksen harrastuksena hieman eri tavalla. Jos harrastaa valokuvausta, kuviin ja niiden sisältöön oikeasti panostetaan eikä räpsitä vain mitäänsanomattomia otoksia yllämainitsemistani asioista.

Olen itsekin aikoinani kertonut harrastavani valokuvausta, ihan vain siksi, että kuvasin paljon. Kohteella ei niinkään ollut merkitystä, ainoastaan sillä, että kuvasin PALJON. Nykyisin en ajattele näin. Kuvaan kyllä suhteellisen paljon, mutta en silti sano harrastavani valokuvausta. Syy tähän löytyy jo edellisestä kappaleesta. En tietystikään väitä, etteikö joku voisi sanoa harrastavansa valokuvausta juurikin siksi, että kamera on alati hollilla. Pointtina oli lähinnä se, että itse koen valokuvausharrastuksen hieman eri tavalla.

Sitten tähän uuteen kameraani. Arvoin suhteellisen pitkään, minkälaisen uuden kameran ostan tuon rakkaan Cybershottini tilalle. Mä unelmoin järjestelmäkamerasta, mutta mietin, teenkö mä niin "hienolla" kameralla mitään, kun kuvaaminen keskittyy pääasiallisesti kavereihin, kissoihin ja satunnaisiin maisemaotoksiin enkä mä siis todellakaan _harrasta_ kuvausta. Sitten kuitenkin ajattelin, että mulla on luvassa matkustamista ja juuri muutama päivä sitten teki suorastaan mieli itkeä, kun katselin aikaisempia matkakuvia, laadultaan ala-arvoisia. Klikkasin itseni Koneboxiin ja tilasin itselleni järjestelmäkameran.

Juu. Postissa on nyt matkalla Nikon D3100.


P.S. Lähden lokakuun alussa reissuun. Erittäin hyvä ystäväni on vaihdossa Unkarin Debrecenissa ja menen siis häntä sinne moikkaamaan pidennetyksi viikonlopuksi. Matkahammasta (?) kolottaa jo niin, ettei malttaisi edes odottaa. Mikäköhän mun matkalaukun numerolukon koodi oli...?

Ulkomaan vaihdosta kiinnostuneet voivat lukea kaverin kuulumisia täältä (http://annadebrecenissa.wordpress.com/)!

2. syyskuuta 2011

Kasvatetaan lapset pumpulissa (niin niiden käy huonosti)!

Johan on taas vitsi murjastu!
Äidit tyrmistyivät anatomian opetuksesta!

Tämä menee vähän samaan kastiin kuin se, että jenkkityyliin tyttö laittaa vessassa hanan päälle, ettei poikaystävä kuule kun tää on kusella. Vaikka melko sanattomaksi tuo uutinen vetikin, niin pakko kai mun on silti jotain "ääneen" avauduttava.

Siis mistä näitä pirjopettereiden kukkahattutätiäitejä oikein sikiää?! Anatomian ja täten myös lisääntymisen opettaminen on kuulunut opetussuunnitelmaan jo öö, miljoona vuotta? Ihmisen anatomiaan kuuluu olennaisena osana myös lisääntyminen. Olisi vähintääkin tökeröä jo tämän vuoksi olla opiskelematta sitä. Ei, kyse ei ole sukupuoliakteihin kannustamisesta tai ohjaamisesta. Puhdas yleistieto, mihin tämä käsite unohtui? Missä vaiheessa lisääntymisestä, elämän normaalista toiminnasta, tuli tabu?

Joojoo, kyse oli jopa viidesluokkalaisista. Hui kamalaa. Tuossa kohtaa aletaan olla kuitenkin jo siinä iässä, että seksihommat sun muut alkaa kiinnostaa. Tässä kohtaa alkaa myös se vaihe, kun ilmassa liikkuu huhuja, miten kaikki tapahtuu. Eikö olisi siis lapsen kannalta parempi, että asian opettaa joku, joka sen osaa, jolloin lapsen ei tarvitse arvuutella mielessään, oliko se totta mitä mun kaveri kertoi? Eikö kasvatus olisi turvallisempaa, kun tietäisi lapsen tietävän, miten ne vauvat oikein tulee, jos tämä vaikka sattuisi erehtymään sänkyhommiin jonkun kanssa?

Miksi kukaan _normaali_ lapsi kokisi lisääntymisestä keskustelun ahdistavaksi ja miten kukaan _normaali_ vanhempi voi tästä ahdistua? Kyse on yleistiedosta, ihan niin kuin vaikka maantiedossa. Ajatteliko kukaan, että mitä jos maantiedon opetus luo jollekin lapselle paineita samalla tavalla, häh? Lapsen pienen mieli voi järkkyä suurista ja mahtavista luonnonmullistuksista. Miksei siitä vouhota kukaan? Koulussa saatu faktatieto on paljon parempi kuin ne hellanlettashaikaratarinat kotona. Sanotaan asiat niin kuin ne on, s**tana!

Eikö olisi ihan kiva, että se oma pikkukultamussukkutytteli tietäisi esimerkiksi kuukautisten merkityksen raskaaksi tulemiseen? Itseäni ainakin kovasti surettaisi, jos oma lapseni ei tietäisi asioista niin kuin ne todellisuudessa ovat. Miksi sitä pitäisi "kaunistella"? Kyseessä on kuitenkin aikuisten juttu, ei lasten tarvitse niitä murehtia, vaikka ovatkin saaneet sivistystä asian suhteen.

http://www.cartinafinland.fi/fi/imagebank/image/81/81746/Parittelevat+sinisiivet-Lycaenidae+81746.jpg

No voi apua, kun ELÄIMETKIN tekee sitä...!

P.S. Loppuun vielä toinen erittäin tunteita herättävä juttu. Katselin muutama päivä sitten uutisia telkkarista. Silloin oli pinnalla nuo romanit ja niiden laiton leiriytyminen. Jutussa haastateltiin erästä romaninaista. Hän sanoi suurinpiirtein näin: "Suomessa on hyvä asua, koska täällä tienaa kerjäämisellä...". Jäin monttu auki tuijottaan ruutua. Siis MITÄ V*TTUA (anteeksi kielenkäyttö!)! Voin kertoa rehellisen mielipiteeni siitä, että helvettiin tommoset ihmiset tästä maasta ja äkkiä! Maahanmuuttaja saa olla, kunhan edes yrittää jotain. Ja ei, kerjääminen ei ole mitään yrittämistä. Olen taas puhunut.