13. syyskuuta 2011

Mää näytän teille kaikille...!

Eilen tää koko projekti kävi niin tunteita herättäväksi, että hyvä etten alkanut itkeä (tai vaihtoehtoiseti raivota)!

Juttelin eilen puhelimessa tuon kaverini tutun kanssa, joka siis on matkustellut ympäri maailmaa reppureissaten ja tasan vuosi sitten eksynyt ystävänsä kanssa Nepaliin, minun unelmakohteeseeni. Hän kertoi enemmän kuin mielellään kokemuksistaan Nepalista ja avarsi mun tietämystäni ko. maasta vaikka kuinka ja paljon. Puhelun jälkeen en ollut pysyä housuissani, olin niin innoissani. En edes muista, milloin olisin ollut niin innoissani. Sain omituista voimaa ja vahvuutta lähteä tilaamaan lentolippuja välittömästi. Hetken aikaa koko reissu tuntui niin realistiselta, eikä lainkaan niin pelottavalta kuin yleensä olen sen kokenut. Tällä ihmisellä ei ollut yhtä ainoata negatiivista sanaa koko kohteesta. Ympäri maailmaa kiertänyt nainen kertoi minulle, että Nepal on vetänyt ehdottomasti pohjat upeudessaan, ihmeellisyydessään ja monipuolisuudessaan. Miten mä voisin olla innostamatta tällaisesta puheesta?

Nainen kertoi olleensa kohteessa kolmisen viikkoa ja kokenut tänäaikana mahtavan paikallisen matkanjärjestäjän pulkassa kaiken, mikä Nepalissa ihmisiä vaan voi kiinnostaa. N. 300 EUROLLA nainen oli ystävänsä kanssa tutkinut Kathmandu Valleyn laidasta laitaan Unescon maailmanperintökohteineen ja yli 2000 vuotiaiden temppeleiden salat, matkustanut etelä-Nepalin viidakkoon kolmeksi yöksi katselemaan maailman uhanalaisimpia sarvikuonoja ja sitten noussut trekkaajien kiintopisteelle Pokharan kaupunkiin ja ihastellut aamua 1600 kilometrin korkeudessa. Kaikki tämä 300 eurolla, bussimatkat mukaanluettuna. Olin haltioissani. Minä haluan samanlaisen matkan. Minä haluan Kahtmandun lentokentällä osua juuri sen saman matkanjärjestäjän pikkuputiikkiin ja ostaa tämän koko lystin.

Kun kerroin intoa puhkuen tästä kaikesta avokille, avokki totesi tähän kaikkeen mitäänsanomattomasti "jaa" ja jatkoi telkkarin katselua. Siinä samassa mä humpsahdin pehmeistä unelmistani niin epämiellyttävästi alas, että menin makuuhuoneeseen vaan mököttämään. Samalla mä tajusin, että mä olen niin yksin tämän innostukseni kanssa. Jos avokki päättäisi yhtäkkiä, ettei hän haluakaan lähteä, mä en tiedä mitä mä tekisin. Mä en tiedä kenen kanssa mä lähtisin. Kukaan muu ei halua Nepaliin niin paljon kuin minä. Mua harmitti, voitte kuvitella. No, tää juttu saatiin selvitettyä ja kyllä, avokki on edelleen mielellään lähdössä toteuttamaan mun kanssa mun unelmaa.

Aloin kuitenkin siinä samalla pohtia koko reissuprojektia ja sitä, miten kaikki minut ihmisenä tuntevat ottavat nämä meidän (mun) matkasuunnitelmat. Mä tiesin jo siinä kohtaa, kun mä kerroin avokille tästä viidakkoseikkailusta, mitä tämä mielessään oikeasti ajatteli. Riina jossain viidakossa olemattomassa hökkelimökissä kaikkien niiden ötököiden ja villieläinten keskellä? Ei tule mitään, ei ikinä. En mä tiedä ajatteliko avokki nyt oikeasti noin. Musta vaan tuntuu, että moni kuitenkin voisi ajatella noin (ja varmasti ajatteleekin). Mä en tiedä, onko se hyvä vai huono. Mua ei oikeastaan kiinnosta, mitä muut siitä ajattelee. Niin kai on paras. Saattaa tietysti olla, että mä en kestäkään kolmea pitkään yötä viidakossa. Mutta ainakin mä olisin ottanut sen riskin.

Ja tästä päästään tähän riskinottoon. Mä en ole juurikaan elämässäni ottanut riskejä. En mitään, millä olisi ollut jotain merkitystä tähän mun elämään. Nyt mä haluaisin ottaa riskin, ison riskin. Mä haluan ottaa riskin lähteä lentämään epämääräisillä lentoyhtiöillä ja lentokoneilla toiselle puolelle maapalloa. Mä haluan ottaa riskin yöpyä viidakossa uhanalaisten (bengalin-)tiikerien keskellä. Mä haluan **ttu ottaa RISKIN. Henkilökohtaisen riskin, jolla olisi mulle itselleni merkitystä. Mä en voi mennä Nepaliin ja olla ottamatta riskiä. Mä en voi. Ja salaisesti (nyt vissiin hyvinkin julkisesti) mä haluan näyttää kaikille, että musta on siihen. Meni koko reissu miten päin persettä tahansa. Mä ainakin otin riskin.

Kiitos, että sain avautua. Odotan matkaa innoissani. Kenties joku matkanjärjestäjä tarjoaa vieläkin paremman vaihtoehdon matkaajille, jotka haluavat enemmän ihastella Himalajan jylhää maisemaa.

11. syyskuuta 2011

New York keskellä Mansea

Kävin eilen tyttökavereiden kanssa kaupungilla humputtelemassa. Vaikka muotiviikot pitivät vaateliikkeet keskustassa auki jopa kello yhteentoista, emme silti vierailleet kuin pikaisesti Vilassa. Kävimme kuitenkin katsomassa uuden Vares-elokuvan, juomassa limpparia Plevnassa ja herkuttelemassa New Yorkissa.

New York, New York. Mitä muuta mä voin tästä ravintola/baarista kertoa kuin että rakastan sitä? Jos puhutaan hyvästä tunnelmasta, niin tämä Hämeenkadulla sijaitseva ravintola on yksi parhaimmista. Hämeenkadulta laskeudutaan jyrkkiä liukuportaita maan uumeniin ja nautitaan hyvästä ruoasta, juomasta ja seurasta ihanan hämyisässä tunnelmassa. Ajantaju katoaa ja kellon kuvittelee olevan jo paljon ja ulkona pimeä.

Tällä kertaa löytyy kuitenkin jotain negatiivistakin. Henkilökunta vaikutti ainakin eilen hieman nyrpeältä. Enhän voi tietää mikä oli tarjoilijoiden oikea mielentila, mutta asiakkaille ruttuisen naaman (ja nyt tarkoitan sitä, kun naama on norsun v*tullaan) näyttäminen on vähän tyhmää. Laskua saimme odotella vaikka kuinka ja kauan. Jouduimme lopulta sitä itse pyytämään, vaikka iltapäivän pahin ruuhka oli juuri väljehtynyt eikä uusi ollut vielä alkanut, oli siis melko hiljaista. Osa tarjoilijoista vain seisoskeli tiskin takana, vaikka tasan varmasti näkivät, että meillä oli lompakot jo kourassa. Jätin pöytään palautelapun koskien juurikin tätä, toivottavasti menee viesti perille.

Ruoastakin on eräs ikävä sananen sanottavana. Olen ollut aikaisemmin sitä mieltä, että ravintolan hinta-laatu-suhde on kohdillaan. Jos haluaa maksaa 500g:n pihvistä 30e, niin siitä vaan. Kuvittelisin ainakin, että sitä saa mitä tilaa. Itse tilasin salamipastan, maksoi n. 14 euroa. Ruoka oli hyvää, mutta jo muutaman haarukallisen jälkeen alkoi tökkiä. Salami oli niin suolaista, että melkein äklötti. Lautanen kuitenkin tyhjeni, olinhan mä siitä maksanut. Ja jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin: yleensä ravintolassa ruokailun jälkeen sitä tuppaa olemaan ähkyjen ähky. Nyt ruoka tuntui täyttävän mahan koloa juuri sopivasti, niin, että oli mahdollista tilata jopa jälkiruokaa. Reilun kuuden euron minttusuklaapirtelö olikin sitten se ähkyn synnyttäjä, vaikka herkullista olikin.

New York on silti mahtava ruokailupaikka. Parasta siinä on ehkä se, että sun ei tarvitse välttämättä edes ruokailla siellä. Sä voit vaikka mennä sinne kahville, tai kaljalle kavereiden kanssa. Ihan mitä vain haluatkaan. Ravintola maan alla, ilman ikkunoita, voi kuulostaa toki ahdistavallekin, mutta New Yorkissa tämäkin ongelma on saatu kuriin väriä vaihtavalla, isolla baari"kaapilla" ja yllättävän avaralla tilalla, jossa pöydät eivät ole vieri vieressä. Ravintolaa voi suositella myös ainakin s-bonareiden kerääjälle.

Suolainen ruoka ja nyrpeät tarjoilijat... 4/5 tähteä


(EDIT: Unohdin vielä mainita yhden jutun noista tarjoilijoista. Tarjoilijat tuntuivat hieman elävän jossain omissa maailmoissaan. Naapuripöydän pariskunnalle kävi nimittäin niin, että tarjoilija toi heille pelkän juomalasin, joka oli täynnä pelkkiä jäitä. Asiakkaan huomautettua asiasta tarjoilija huomasi vasta sitten, että itse juoma oli unohtunut.)

Luetuimmat

Arkisto