25. lokakuuta 2017

Studio italiano - ja muuta pohdintaa yliopisto-opinnoista

Muistan aika elävästi vielä sen erään illan parin vuoden takaa, kun hörppäilin olutta bergamolaisen irkkupubin baaritiskillä ja mun vieressä istui negritoja ja gintoniceja nautiskelevia ja  kovaan ääneen jutustelevia ja nauravia, parhaimpiinsa pukeutuneita bergamolaisnaisia. Olisin varmaan voinut istua siinä vaikka kuinka kauan vaan kuunnellen sitä sympaattista, lämmintä ja pehmeää italian kieltä. Musta tuntui, että naiset pitivät mua vähintään jonain omituisena hyypiönä, kun istuin siinä, hymyilin ja saatoin välillä naureskellakin itsekseni, koska olin niin ihastuksissani heidän puhumastaan kielestä. Hehän sitä eivät toki vielä tienneet, joten koinkin parhaakseni jossain kohtaa mainita näille naisille, että tulin vain niin hyvälle tuulelle kuunnellessani tuota yhtä maailman kauneinta kieltä, siitäkin huolimatta, etten ymmärtänyt sanaakaan, mitä naiset höpisivät. Naiset puhuivat todella huonoa englantia, mutta toteamukseni heidän äidinkielensä lumoavuudesta rikkoi jään ja sain myöhemmin heiltä kutsun liittyä heidän seuraansa alakaupungilla johonkin yökerhoon, johon he olivat menossa viettämään tyttöjen iltaa. Yökerhoon en koskaan lähtenyt, mutta silloin syttyi sellainen palava tunne italian kieltä kohtaan ja päätin, että vielä jonain päivänä minäkin osaan puhua italiaa. Jos en paljon, niin ainakin vähän.

Bergamo joulukuu 2015

Turun yliopiston kieli- ja viestintäkeskuksella on mieletön kielitarjonta ja parasta siinä kaikessa on se, että sä voit aloittaa täysin ummikkona niistä jokaisen. Englantia ja ruotsia kaikki tietysti oletusarvoisesti osaavat yliopistoon mennessä sen verran, ettei niiden alkeita ole tarjolla, mutta joista niistäkin on tarjolla valmentavia kursseja, joissa palautellaan mieleen lukion oppimäärää. Onneksi ruotsista on sellainen - en ole abouttia 12 vuoteen käyttänyt tai edes ajatellut ruotsia, ja luullakseni tulen tarvitsemaan sitä, sillä suunnittelemani sivuaineen laitos, geologia, on siirtynyt Åbo Akademin yhteyteen ja opetus lienee ainakin osittain ruotsiksi (tai näin ainakin joku pelotteli)...

Nyt mä sitten opiskelen sitä italiaa, vaikka tulevan uran kannalta olisi varmasti ollut järkevämpää valita uudeksi kieleksi jokin muu kuin italia. Luulen, ja toivon, että mun urastani maantieteilijänä tulisi edes vähän kansainvälinen, sillä mielenkiintoni pääpaino luonnonmaantieteessä ovat sellaisilla ilmiöillä, joita Suomessa ei juurikaan esiinny. Niitä ovat lähinnä vuoristot ja vulkaanisuus. Toki mua kiinnostaa myös ilmaston muutos ja arktiset alueet ja jäätiköt, että varmaan Suomessakin olisi tutkimukselle sillä puolella sijaa (vaikka täällä ei niitä jäätiköitä olekaan). Huolimatta siitä, etten tiedä, missä ja mitä tulen tekemään muutamien vuosien kuluttua, olen kuitenkin erittäin vakuuttunut, etten voi astua kovinkaan harhaan, jos kehitän kielitaitoani niin paljon kuin muu opiskeluni antaa periksi. 

Milano, toukokuu 2015

Espanja on maailman toiseksi eniten puhuttu kieli maailmassa, joten sillä olisi uran kannalta pötkinyt varmasti pidemmälle kuin italialla. Toisaalta nämä kielet kai muistuttavat toisiaan jonkun verran, joten jos myöhemmin innostun opiskelemaan espanjaa, alkeiden ei kai pitäisi olla ihan mitään rakettitiedettä. Ja jos nyt puhutaan maailman puhutuimmista kielistä, kieli- ja viestintäkeskus tarjoaa mahdollisuuden myös kiinan ja japanin kielen opiskelijoille. Ja jos haluaa jotain eksoottista, voi valita kieliopintoihinsa vaikkapa indonesian (en tiedä, tarkoittaako se samaa kuin jaavan kieli?).

Olisin myös halunnut palauttaa mieleen saksan, joka on abouttia maailman 11. puhutuin kieli. Valitettavasti tässä kohtaa kieli- ja viestintäkeskuksen tarjonta tökki, koska sillä ei ollut tarjota siitä samanlaista valmennuskurssia kuin englannista ja ruotsista. Sellaista nimittäin olisin tarvinnut, sillä en seitsemän vuoden saksan opiskelun jälkeen haluaisi aloittaa alkeistakaan... noh, aion käydä valittamassa asiasta, jos vaikka ensi syksyksi saisi sellaisen intensiivikurssin saksaa. Vaikka vihasin yläasteella ja lukiossa saksaa, nyt olisi ihan kiva osata. Oikeastaan enemmänkin kuin vain 'ihan kiva'! Voi sitä nuoruuden hölmöyttä, kun ei omaa parastaan tajunnut...

Venetsia, kesäkuu 2015

Italia tuntui olevan varsin suosittu kielivalinta tänä syksynä, sillä siitä oli tarjolla neljä eri luentoryhmää, joista kolme ensimmäistä täyttyivät välittömästi. Itse kuulun tähän nejänteen ryhmään, eli osittain ohjattuun ryhmään, jossa opiskelu tapahtuu pääsääntöisesti itsenäisesti ja kahdessa viikossa meillä on yksi kahden tunnin luento kieliopista ja ääntämisestä. Koska tämä syksyn kurssitarjotin on itsellä aika tyhjä (suoritin suurimman osan tämän hetken kursseista jo viime talvena avoimessa yliopistossa), päätin suorittaa italian alkeiden 1-kurssin kuuden opintopisteen laajuisena (vaihtoehto 4op). Toistaiseksi tämä on nimittäin tuntunut kovin helpolta kieleltä opiskella, ainakin kielioppi tuntuu yksikertaiselta. Saa nyt sitten nähdä, mitä jatko tuo tullessaan, joutuuko tässä syömään sanansa...

Rooma, kesäkuu 2015

Olen eri innoissani tästä kaikesta uudesta tiedosta, joka ryöppyää mun päähän, niin kieli- kuin pääaineopinnoissakin. Ylipäänsä tämä opiskelun pariin palaaminen ei ole vielä kaduttanut lainkaan. Ainoa asia, jotka tällä hetkellä sen suhteen oikeastaan mietityttää on se, että onko mulla nyt käsissäni ihan oikea pääaine. Mä en tiedä.

Maantiede on mielenkiintoinen ja laaja tieteenala, jossa yhdistyy liuta kaikkia muitakin tieteenaloja. Mutta onko maantiede sitten kuitenkin vähän liian poikkitieteellinen mulle itselleni? Moni kuvittelee, että maantieteilijät osaavat kaikki pääkaupungit ja valtiot ja niiden sijainnin kartalla ja kaikki vuoristot ja muuta tällaista arkista, ja veikkaan, että harhakuvitelma syntyy mm. tietovisoista, joissa maantiedon kysymykset liittyvät em. asioihin. Tässä taannoin kysyin isäni kuullen, että missähän päin Suomea on Savukoski, johon isäni totesi hämmästyneesti, että kyllähän sun pitäisi tietää, sitähän sä opiskelet. Mutta kun en opiskele. 

Maantieteen näkökulman voi tunkea varmaan jokaiseen mahdolliseen keskusteluun, jota tämän planeetan pinnalla käydään. Ihmismaantiede tuo maantieteen ihan kaikkialle. Siis ihan kaikkialle. Se ei sinänsä ole se ongelma, vaan se, että ihmismaantiede ei kiinnosta mua. Niin kuin yhtään. Maantieteen opiskelijana mun pakollisiin aineopintoihin kuuluu kuitenkin luonnollisesti kaikkea mahdollista ihmismaantiedettä. Suoraan sanottuna toivon olevani jo siinä kohtaa opintoja, jossa kaikki pakolliset ihmismantsan opinnot on suoritettu ja voin keskittyä niihin asioihin, jotka mua oikeasti kiinnostavat. Siksi mä olen alkanut pohtimaan, että olisiko sittenkin pitänyt valita pääaineeksi se geologia... 

Tämmösiä mä mietin tänään. Vähän off topic näin matkablogissa, mutta... oleellinen osa mun elämää tällä hetkellä.

17. lokakuuta 2017

Suosikkikuvat TOP40

Mä olen ottanut tuhansia valokuvia reissuillani. Yksistään meidän Alaskan häämatkalla otin kuvia  n. puolitoista tuhatta. Mä kuvailen vähän fiiliksen mukaan, yleensä alkumatkasta enemmän innoissani kuin loppumatkasta. Koskaan mä en kuvaa ottaessani mieti, että tämä tulee sitten blogiin tai tästä on otettava kuva, jotta saan sen blogiin. Siitä syystä kuvat blogissa ovatkin joskus vähän epämääräisiä ja huonolaatuisia (en toki tarkoituksella pyri tähän) ja joistain asioista tai paikoista kuvia ei ole ollenkaan, vaikka niistä sitten kirjottaisinkin. 

Kuvauskalustona mulla on nykyisin Nikon D3100 -runko ja pääsääntöisesti Tamron B008 18-270mm F/3.5-6.3 kauko-objektiivi. Tekisi mieli uudistaa sekä runkoa että putkea, mutta mun ostoslistalla on tällä hetkellä oikeasti tärkeämpiä asioita, kuten uusi läppäri (tää nykyinen ei ole ollut kunnossa sitten interrailin 2015...) ja auto, jolla käydä Turussa opintiellä (koska edellinen meni auttamattomasti rikki viime viikolla). Todella turhauttavaa tämä jälkimmäisen hankinta. Niillä rahoilla, jotka siihen menee, olisi saanut useita lentolippuja 😒 

Joskus kuvan ottaminen onnistuu tavalla tai toisella paremmin kuin niinä muina kertoina. Yleisesti ottaen kuva ei ehkä täytä laatuvaatimuksia, mutta jos siitä tulee itselle hyvä mieli, tai mikä vielä parempaa: se jää jostain erityisestä syystä selkeänä omaan muistijälkeen, mä koen kuvan onnistuneen. Koska mulla on ihan hirvittävä matkakuume ja seuraava varmistunut matka on vasta joskus miljoonan vuoden päästä toukokuussa 2018, mä ajattelin lieventää (tai pahentaa) tätä vaivaa jakamalla mulle 40 jollain tapaa tärkeintä maailmalla tai ylipäänsä reissussa ottamaani valokuvaa. 


#1 Pallastunturit, lokakuu 2016. Aurinkoon ja takaisin.


#2 Bergamo, Italia, toukokuu 2015. Città Alta.


#3 Bergamo, Italia, toukokuu 2015. Porta S. Giocomo.


#4 Denali National Park, Alaska, syyskuu 2014. Erämaa.


#5 Kathmandu, Nepal, maaliskuu 2012. Koulutiellä.


#6 Denali National Park, Alaska, syyskuu 2014. Hirvi.


# 7 Denali National Park, Alaska, syyskuu 2014. Alaskan vuoret.


#8 Denali National Park, Alaska, syyskuu 2014. Grizzly.



#9 New York, USA, tammikuu 2017. Central Park.


#10 Nagarkot, Nepal, maaliskuu 2013. Hetki ennen auringonnousua.


#11 Cliffs of Moher, Irlanti, toukokuu 2017. Lehmät.


#12 Lake Manyara National Park, Tansania, tammikuu 2013. Kurkkaus.


#13 Rooma, Italia, kesäkuu 2015. Katse auringonlaskuun.


 #14 Pokhara, Nepal, maaliskuu 2012. Tuumailija.


#15 Vatikaani, kesäkuu 2015. Pietarinkirkko.


#16 Alaska, syyskuu 2014. Heijastus.


#17 Carrick-a-Rede, Pohjois-Irlanti, toukokuu 2017. Game of Thrones.


#18 Carrick-a-Rede, Pohjois-Irlanti, toukokuu 2017. Polku.


#19 Venetsia, Italia, kesäkuu 2015. San Giorgio Maggiore.


#20 Kilpisjärvi, syyskuu 2013. Saanalla.


#21 Ngorongoro Conservation Area, Tansania, tammikuu 2013. Masai.


#22 Tarangire National Park, Tansania, tammikuu 2013. Varjossa.


#23 Hortobagý, Unkari, lokakuu 2011. Puszta.


#24 Hortobagý, Unkari, lokakuu 2011. Kaverit.


#25 Praha, Tsekki, kesäkuu 2015. Soittaja.


#26 Kenai Fjords National Park, Alaska, toukokuu 2016. Saari.


#27 Kenai Fjords National Park, Alaska, toukokuu 2016. Aallokko.


#28 Kenai Fjords National Park, Alaska, toukokuu 2016. Jyrkänne.



#29 Alaska, toukokuu 2016. Richardson Hwy.


#30 Homer, Alaska, toukokuu 2016. Laskuvesi.


#31 Anchorage, Alaska, syyskuu 2014. Valkopäämerikotka.


#32 Kathmandu, Nepal, maaliskuu 2012. Shiva.


#33 New York, USA, tammikuu 2017. Chrysler Building.


#34 New York, USA, tammikuu 2017. Puisto kaupungin keskellä.


#35 New York, USA, tammikuu 2017. Wall Street.


#36 Pokhara, Nepal, maaliskuu 2012. Veneet.


#37 New York, USA, tammikuu 2017. American Museum of Natural History.


#38 Ngorongoro Conservation Area, Tansania, tammikuu 2013. Simba.


#39 Lofootit, Norja, heinäkuu 2017. Askeleet hiekassa.


#40 Homer, Alaska, toukokuu 2016. Yösyöpöttelijät.


Mikä teidän mielestä on kivoin kuva ja miksi? 

14. lokakuuta 2017

Bergamo Historic Gran Prix

Tässäpä oiva vinkki vanhojen (kilpa)autojen ystäville! 

Kesällä 2015 Italian Bergamossa makoilimme hotellihuoneemme sängyllä ukkelin kanssa ja pohdimme, että mitäs sitä tekisi. Selailimme kaupungin tapahtumailmoituksia netistä ja aivan sattumalta törmäsimme ilmoitukseen, jossa kutsuttiin kaikki kaupungin ihmiset vanhaan kaupunkiin seuraamaan legendaarista autokilpailua. Bergamo Historic Gran Prix oli meidän hotelliemännänkin mielestä jotain, mitä meidän olisi ehdottomasti mentävä katsomaan. Niinpä me siis kapusimme ylös vanhaan kaupunkiin eväinemme ja jäimme jännittyneenä odottamaan, mitä kisa toisi tullessaan. 

No mitä sieltä sitten tuli? Aikamoinen kattaus historiallisia kilpa-autoja formuloista moottoripyöriin!

Päivä Bergamossa oli pilvinen ja aamusta myös hieman tihkusateinen, mutta silti helteinen. Vanhan kaupungin muuri, "The Venetian Walls".

Bergamo Historic Gran Prixin juuret vievät vuoteen 1935. Tuolloin vanhan kaupungin muureilla käyty nopeuskilpa-ajo, "The Venetian Walls", oli aikansa ensimmäinen ja sen mestari oli Tazio Nuvolari. Koska Italia oli jo tuohon aikaan melkoinen automaa (autokanta tosin oli vain 240 000 kpl, 1/5 nykyisestä), tähän kisaan osallistui kuusi Alfa Romeota, kuusi Maseratia ja kaksi Bugattia. Kilpailijoiden piti ajaa vanhaa kaupunkia ympäröivällä muurilla 70 kierrosta, joka teki yhteensä yli 240 ajokilometriä ja tätä kaikkea oli todistamassa yli 20 000 ihmistä.   

Vuonna 2004, 69 vuotta tämän legendaarisen kilpa-ajon jälkeen, sen muiston kunniaksi järjestettiin "jäljennös" kyseisestä kisasta Bergamon vanhan kaupungin "venetsialaisilla muureilla". 70-vuotissynttäreiden kunniaksi vuonna 2005 jopa Bergamon alakaupunki oli mukana fiiliksissä. Tästä eteenpäin Bergamo Historic Gran Prix on järjestetty joka vuosi, tavallisesti toukokuun lopulla, kuten alkuperäinenkin kisa. Kisassa on nykyään useita eri sarjoja aina erilaisista moottoripyöräsarjoista vanhoihin F1-sarjoihin, joissa kisaa ihkaaidot formula-autot 50- ja 60 -luvuilta. Vuonna 2013 tuli kuluneeksi 60 vuotta Tazio Nuvolarin kuolemasta, ja Bergamo Historic Gran prixin yleisössä oli yli 50 000! katsojaa kunnioittamassa tuon legendaarisen mestarin muistoa.

Olen aloittanut nyt syksyllä italian alkeiden opiskelun, joten mulla ei ihan vielä riittänyt taitoa tulkita tuota kisan kotisivua, jossa on enemmänkin infoa tästä hauskasta tapahtumasta. Jos joku on kovinkin italian kielen taitoinen ja kiinnostui aiheesta, niin voi käydä katselemassa lisää osoitteesta www.bergamohistoricgranprix.com. (Tuolla oli kyllä lyhyet sepustuksen myös englanniksi jollain sivuilla ja sen avulla mä tuon yllä olevan infopaketinkin sain laadittua.)

Nykyisin ei enää ajeta ihan seitsemääkymmentä kierrosta, eikä kyseessä ole enää taisteluhenkinen kilpa-ajo. Eri sarjat ajavat joitain kierroksia (en millään muista, että monta!) ja tarkoituksena on lähinnä esitellä kilpa-autojen historiaa yleisölle. Tunnelma oli kuitenkin korkealla ja jokaisen auton tai moottoripyörän ajaessa ohitse, yleisö hurrasi enemmän kuin innoissaan. Fiilis oli todella korkealla. 












Mulla oli myös mun oma suosikki. Se ambulanssi, joka soitti pilliä. 


Kisaa edeltävänä päivänä osa näistä kilpa-autoista ajoi vanhan kaupungin Piazza Vecchialle, jossa satuimme juuri silloin istumaan viinillä, ja ihmiset saivat käydä ihastelemassa autoja lähempääkin. Ukkelini taantui johonkin yli-innokkaan pikkupojan tasolle juuri sillä hetkellä ja ennen kuin huomasinkaan, mun piti ottaa hänestä kuvia, kun hän istuu yhden kilpa-auton kyydissä ratin takana... 😂




Yllä olevissa kuvissa ei esiinny missään ukkeli.