31. joulukuuta 2010

Terveellistä uutta vuotta!

Vuosi 2010 alkaa vedellä viimeisiä metrejään ja  samalla päättyy joululoma bloggailusta, jotta vielä yhden päivityksen saisin tungettua tämän vuoden puolelle. Asiaahan mulla ei ole oikeastaan mitään kovin erikoista, mitä nyt muutama pieni ihmetys ja tulevan vuoden suunnitelmia.

Loma on sujunut mukavasti. Joulukin tuntui yllättävän normaalille, vaikka miehistö ei ollutkaan sama kuin ennen. Kaava ei siis rikkoutunut, joten hyvä niin. Lahjoja tuli laidasta laitaan, vohveliraudasta sukkiin. Kynttilänhohtoisia iltoja perheen ja viinin kanssa, mahtavaa. Pikkuisen hirvitti jo ennen joulua, kun kävin vaa'alla punnitsemassa itseäni, josko elämäntaparemontti olisi taas tuottanut tulosta. No olihan se: neljä kiloa tippunut siitä kun tein tämän vaikean, itsehillintää vaativan päätöksen silloin marraskuun lopulla. Nyt kun tässä katselen itseäni ja mahaani peilistä mä tajuan, että kilojen karistaminen juuri ennen joulua ja joulun herkkuja voi olla huono ajatus... kaikki ne suklaat, kinkut sun muut namit ovat nyt kerääntyneet takaisin tuohon navan ympärille, varmasti kaikki ne neljä kiloa... 

Vaikka tässä vähän huono omatunto onkin ja ikävä sitä terveellistä, ravitsemussuosituksen ja pienen liikunnan mukaan elettyjä päiviä, mä en kuitenkaan anna itseni vaipua täydelliseen epätoivoon. Nyt mä ainakin tiedän, että mä pystyn tiputtamaan kiloja pienilläkin muutoksilla. Mä pystyn siihen! Eikä se ole ollenkaan niin kamalaa ja vaikeaa kuin kaikki väittävät. No okei, onhan se, ainakin ihmiselle, jolla on huono itsekuri roskaruoan suhteen ja sellainen peruslaiskuus kummittelee takaraivossa jatkuvasti. Mä olen kuitenkin päässyt yli nyt siitä, että syömisen suhteen elämäntaparemontti voi välillä luiskahtaa raiteiltaan, kunhan näin ei käy joka päivä. Oikeastaan, jos mua ei yhtään kiinnostaisi sukurasite ja tukkeutuvat verisuonet, mä voisin syödä ihan mitä vaan tuntematta huonoa omaatuntoa. Pointti onkin siinä, että mun pitäisi vaan kuluttaa se kaikki liikkumalla. 

Mun uudenvuoden lupaus vuodelle 2011 on seuraava: mä lupaan, vannon ja vakuutan, että meikäläinen on rantakunnossa 2011. Kesäkuussa, tai viimeistään heinäkuussa, tämä tyttö aikoo lähteä parhaan kaverinsa kanssa Yyterin hiekkarannoille päällään pelkät bikinit. Nimittäin mahamakkaroita ei oteta mukaan.

Ja mitä mä aion tehdä tämän eteen? Näin kuin kirjoitin jo marraskuussa.

Aiheesta toiseen. Ihmettelin tänäaamuna, miksi suomalaiset ovat kahvihulluja. Itsehän en juo kahvia ollenkaan, sillä en tykkää siitä. Kahvisuklaatkin jää syömättä. Ymmärrän vielä tietysti sen, että aamulla joku juo kupin kahvia ja ehkä toisen kupin päivällä, vaikka työmaan taukohuoneessa. Mutta kahvia jatkuvasti juovat ihmiset kummastuttavat mua suunnattomasti. Meillä oli koulussa muutama opiskelija, jotka hakivat kahvia jokaikisellä tauolla. Jokaikisellä. Heille kuulemma iskisi kova päänsärky, jos jättäisivät yhdenkin kupillisen juomatta. Ja sehän on totta, että Suomi on maailman kärkimaita kahvin kulutuksessa. Minua ainakin katsotaan välillä kieroon, kun ilmoitan etten juo kahvia ollenkaan. Olen valtavirrasta huomattavasti poikkeava.

Kuva täältä.
Mitä tästä voidaan sitten päätellä? Minä ainakin päättelisin, että kahvi on kohtalaisen vahva huumausaine tässä maailmassa. Jos paljon kahvia juomaan tottunut ihminen ei saakaan tarvittavaa päiväannosta, iskee vieroitusoireet päänsärky ja vapina. Vertaan tässä nyt esimerkiksi vaikka ihmisiä, jotka juovat paljon kahvia ja ihmisiä, jotka polttelevat silloin tällöin ruohoa. Kahvinjuojat ovat selvästi koukuttuneempia kahvin juontiin kuin toiset ruohon poltteluun. Kumpikaan ei kuitenkaan ole liiallisissa määrin terveellistä joten... kahvin terveysvaikutuksista täällä.

Paheksun kuitenkin huomattavasti enemmän jatkuvaa ruohon polttelua kuin jatkuvaa kahvin juontia.

20. joulukuuta 2010


Riina vetäytyy nyt joululomalle ja palaa astialle mahdollisesti vasta uuden vuoden puolella. Kirjotellaan sitten uudella tarmolla ja uusin ajatuksin! Yllä oikeastaan kaikki oleellinen, mitä haluan rakkaille lukijoilleni sanoa ennen joululomaa. Olkaahan ihmisiks! :)


P.S. Luova-aitta päivittyy normaalisti (mikä nyt sitten on normia...), en ole edelleenkään hylännyt sitä blogia!

19. joulukuuta 2010

Harjoittelu ohi ja ansaittu loma alkakoon!

Vuoden toinen työssäoppiminen on nyt saatu sitten päätökseen. Tulokset... no, hakkaavat Hatanpään harjoittelun mennen tullen ja siitä kertoo myös tämä ihana tunne, kun tietää onnistuneensa! Hyvillä mielin siis kohti joulua ja lomaa, jonka lasken virallisesti alkaneen jo torstaina, kun viimeinen työssäoppimispäivä oli ohitse.

Tykkäsin Pirkkalan terveyskeskuksen VOS1:stä ihan hirveästi! Työporukka oli aivan mahtava ja se oli ehkä yksi koko harjoittelun parhaimmista puolista. Ensimmäinen työpaikka IKINÄ, jossa en sanallakaan törmännyt selän takana paskanjauhamiseen. En sanallakaan. Jo se kertoo siitä, miten mukava työharjoitteluun oli aina lähteä, vaikka lähtö muuten ei olisikaan aina niin kamalasti kiinnostanut. Hoitoala on kuitenkin niin akkavoittoinen, että tähän ikävään juoruiluun ja selän takana puhumiseen törmää lähes aina, joka paikassa, koska me naiset... no, kaikki tietää että naiset on maailmanmestareita paskanjauhannassa. Opettaja kysyikin loppuarvioinnissa, että miten minä henkilökohtaisesti pidän yllä työkykyäni ja mun oli tähän kohtaan pakko mainita tämä kyseinen, oikeasti hieno asia, sillä itselleni työpaikan henkinen ilmapiiri on asia numero yksi. Suosittelen kaikkia hoitoalalla työharjoittelupaikan kanssa arpovaa soittelemaan Pirkkalan tk:n VOS1:lle.

Sinänsä harjoittelun osalta jäi harmittamaan "uusien" juttujen vähyys. Toki tuli paljon meikäläiselle uusia tilanteita, kuten vainajien laittoa, ja uskon kehittyneeni tulevana lähihoitajana paljonkin. Tk:n vuodeosastolla on kuitenkin niin erilaisia potilaita, että johan se jo itsessään tuo paljon kokemusta. Koin jopa tähänastisen hoitourani koskettavimman ihmiskohtalon. Kyseessä oli nuori ihminen, nuori ihminen, jonka sitten hoidin toisen hoitajan kanssa viimeiselle matkalleen... herkkänä ihmisenä oli ihan kamala katsella surevia omaisia. Ainut asia, johon haluankin keväällä viimeisessä työharjoittelussa kokemusta on omaisten kohtaaminen, tilanteessa kuin tilanteessa. Mä tunsin itseni nimittäin erittäin typeräksi, kun edessä seisoi omaisia, joilta oli juuri kuollut vaimo ja tytär, ei siis vanhakaan, enkä mä osannut sanoa mitään. Miettikää, mitä siinä voi sanoa? Ei voi vedota edes korkeaan ikään. Tästä aiheesta mä teen siis opinnäytetyötä, joten sen kannalta tästä tuli hyvää perspektiiviä kyseiseen asiaan, mutta...

No, nämä kuusi työharjoitteluviikkoa olivat kuitenkin aivan mahtavat ja tiedän nyt vahvemmin, että olen oikealla alalla. Mitäpä sitä enää sen enempää pohtimaan? Vielä kun saisi työssäoppimistehtävän valmiiksi. Palautus olisi huomenna, mutta... noo, se voi olla että se menee uuden vuoden puolelle...

Joulufiiliksetkin alkaa olla kohdillaan hiljalleen, vaikka meinasi vähän harmittaakin tämän vuoden erilainen joulu, kun koko sakki ei olekaan kasassa. Ehkä tästä kuitenkin tulee ihan mukava joulu, ehkä mun on aika tottua erilaiseen jouluun. Toki tänään on tapahtunut jotain sellaista, joka varmasti tulee varjostamaan joulua, surullinen perhetapahtuma, menetys... mutta aion omalta osaltani tehdä kaikkeni, että joulu olisi ihana, myös muiden mielestä. Mähän rakastan joulua ja haluan, että kaikki muutkin rakastaa ja viihtyy. Huomenna aion ainakin leipoa piparkakkumuffineja. Löysin googlettamalla oikein namilta kuulostavan ohjeen.

Tästä surullisesta perhetapahtumasta puheenollen... mä huomaan taas olevani yltiöempaattinen. Mä en vaan voi olla ajattelematta, miltä tämä tuntuu mun äidistä, joka kevättalvella menetti juuri äitinsä. Mun olo on niin raskas, kun mä suren äitini puolesta ja mietin, kuinka kamalalta tästä tuntuu parhaillaan. Jotenkin mulla tuli tästä koko aiheesta halu kuunnella musiikkia, joka pureutuu niin vahvasti elämän todellisuuteen, murheisiin, uskollisuuteen ja kaihoon. Tässä alla niistä muutama, jotka muuten kaikki ovat legendaarisen Junnu Vainion tuotosta. Suosittelen kuuntelemaan sanoja, niissä on sanomaa enemmän kuin missään.

Kotkanpoikii ilman siipii

Vanhojapoikia viiksekkäitä

Albatrossi

Ja mitä etenkin viimeiseen kappaleeseen tulee, niin pitäkäähän rakkaat lukijat kiinni unelmistanne :)

14. joulukuuta 2010

Itsetunto on... sanoisinko, melko kinkkinen asia. Mikäs siinä jos itsetunto on täydellinen eikä se koe koskaan kolhuja, mutta olenko mä ihan väärässä jos mä väitän, että jokainen tuntee itsensä joskus pieneksi, mitättömäksi ja epäonnistuneeksi? Mä itse olen aina ollut vähän ujo, etenkin vieraiden ihmisten seurassa, mutta viisi vuotta sitten lukion päätyttyä mä en ollut koskaan tuntenut oloani epävarmaksi. Viime aikoina tunne on kuitenkin uhkaavasti esitellyt itseään mulle ja mä en tiedä miksi. 

Tai ehkä tiedänkin. Mä olen miettinyt, voiko se johtua siitä, että viisi vuotta sitten mä olin... no, useamman kilon hoikempi. Mulla ei ollut mahamakkaroita. Mun paras kaveri sanoi mulle tässä syksyllä, että mä olin silloin lukioaikoihin juuri sellainen kuin horoskoopiltaan skorpionin tuleekin olla: aggressiivisen seksuaalinen ja itsevarma. No, en mä aggressiivisesta tiedä, mutta kun mä kuulin ääneen sanan 'seksuaalinen', mä tajusin mun parhaan kaverin olevan ihan oikeassa. Mä olin seksuaalinen, pukeuduin tissipaitoihin eikä mua juuri kiinnostanut, mitä muut siitä ajattelee. Miksi mä en enää tee niin? Kyllä mä haluaisin, se on oikeasti mun perusluonne, sanokoot astrologian vastustajat mitä tahansa, mutta... nyt mä ajattelen enemmän sitä, mitä muut ihmiset ajattelee, jos vähän pyöreä nainen pukeutuu paljastavasti. Siis vastaus on kyllä, kyllä viiden vuoden aikana kertyneet kilot vaikuttavat itsetuntoon. Ja sekös suoraan sanottuna vituttaa.

Tämä mun paras kaveri on puhunut mulle paljon muitakin viisaita sanoja. Yksi niistä menee sanomaltaan jotenkin tähän suuntaan: sillä ei ole mitään väliä oletko sä pitkä tai pätkä, ohut tai paksu, ainut mikä ratkaisee on asenne. Asenne. Kyllä, minä tartuin heti sanaan 'asenne' ja olen parhaani mukaan pitänyt yllä kovaa asennetta, juuri sitä, ettei ihan oikeasti kaikki riipu siitä mitä vaaka näyttää. Niinhän se on, ihan oikeasti. Jopa minä, joka näitä kilojani vihaan juuri siksi että ne vaikuttavat nyt negatiivisesti mun omakuvaan, tiedän että oikeanlainen asenne, se miten ihminen kantaa itsensä on se juttu. Eikä pelkästään ulkonäöllisesti, vaan tämä koskee kaikkea, missä ihminen voi tuntea itsensä luuseriksi. 

Mä olen onnistunutkin aika hyvin tässä asennemuutoksessa. Aika hyvin. En täysin. On hetkiä, kun mä katson itseäni peilistä ja mä tiedän pystyväni vaikka maailman valloitukseen, mutta seuraavana päivänä mä en edes halua katsoa peiliin, koska mua ketuttaa jo valmiiksi se ääliönaama, joka sieltä katselee takaisin. Yleisesti ottaen mä kuitenkin olen täysin tyytyväinen kaikkeen mitä mulla on. Mä kuitenkin haluan kertoa yhden jutun, joka sai tässä taannoin mun itsetunnon horjumaan - ja pahasti. Se on tositarina myös siitä, että huono itsetunto ja mustasukkaisuus kävelevät niin käsi kädessä!

Mä ja Mikko oltiin kaveripariskunnan kanssa baarissa tässä taannoin tuolla Savon suunnalla. No, keksittiin siinä sitten, että otetaan kisa: naiset vs miehet ja kummat saa enemmän "pokia" illan aikana. Sehän kuulosti hauskalta pikkupäissään ja minäkin olin melko innoissani mukana, huiman asenteeni ja itsetuntoni voimin. Niin. Kunnes mä tajusin jossain kohtaa, että mut torjuttiin joka suunnalta. Joka suunnalta. Hiljalleen se asenne alkoi siis ottamaan hittiä ja kovaa. Vaikka mä oikeasti pinnistelin pitääkseni asenteeni kohdillaan, mitään ei tapahtunut ja mä tunsin itseni täysin mitättömäksi, turhaksi, epäonnistuneeksi, rumaksi, läskiksi... no, listaa voisi jatkaa ainakin kilometrin verran. Oloa ei mitenkään helpottanut se, että mä huomasin Mikon löytävän naisia itselleen välittömästi tanssilattialta. Ja siinä samassa mä olin myös äärettömän mustasukkainen ja tuon pitkän edellämainitsemani listan jatkoksi mä en tuntenut itseäni edes Mikon arvoiseksi. No, mun kisani loppui sitten siihen.

Yllä oleva stoori kuulostaa nyt selkeästi ja jälkeenpäin ajateltuna täysin typerältä ja lapselliselta, mutta koska näitä "kohtauksia" tulee mulle aina välillä, mä tiedän, että se on kuitenkin täysin todellista ja täysin lamaavaa. Siihen ei auta edes lohduttavat tai tsemppaavat sanat. Kun joku keksisi, mikä siihen tunteeseen auttaa, niin mä tarjoaisin sille tyypille kaljan, ellen toistakin. Mä en tällä kaikella tarkoita sitä, että mä tekisin niillä tuntemattomien miesten huomion osoituksilla mitään sen kummallisempaa; mähän olen parisuhteessa. Parisuhteesta huolimatta mä kuitenkin uskon, että jokainen nainen, ja mieskin, tarvitsee aika ajoin positiivista huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Vaikka sitten sen itsetunnon kohottamiseen.

Mulla olisi tähän vielä vaikka kuinka miljoonasti asiaa, mutta mulla alkaa olla taas vaihteeksi kiire iltavuoroon. Sen mä kuitenkin haluan vielä varmistaa teille, rakkaat lukijat, ettei mun elämäntaparemontti liity milläänlailla siihen, että muut ihmiset pitäisivät mua jotenkin parempana. Päinvastoin, miten mä siitä muutun mitenkään, jos mä laihdutan? En mä kaunistu laihduttamisen myötä, ei kukaan kaunistu. Mun elämäntaparemontti ja sen tulokset ovat vain ja ainoastaan mua itseäni varten.

Miksi lihavat eivät voi olla kauniita, jos laihatkin voivat olla rumia?
                                                                                         Oma lainaus

8. joulukuuta 2010

Mulla ei ole mitään asiaa...

... kunhan vain muuten kirjottelen, kun edellisestä päivityksestä näyttäisi olevan jo lähemmäs viikko aikaa. On ollut niin meno päällä, ettei ole oikein kerennyt istahtaa koneen ääreen oikein kunnolla, eikä oikein ole ollut mitään maata mullistavaa aihettakaan. Tälläkin hetkellä mulla on oikeastaan kiire. Kiire lenkille, sillä mulla on tänään taas vaihteeksi iltavuoro ja aamut ovat täynnä tekemistä. Tällä hetkellä olisi esimerkiksi järkevää kirjoittaa joko työharjoitteluun kuuluvaa hoito- ja palvelusuunnitelmaa tai vajaan kahden viikon päästä palautettavaa syventävää tehtävää. Aiheena siinä eturauhasen liikakasvu, todella mielenkiintoista, enkä ole siis edes aloittanut vielä. Kiire tulee, yllättäen.

Huono omatunto, kun on jäänyt Prinsessa Jään kirjoittaminen myöskin täysin paitsioon. En ole ihan pysynyt mun laatimassa aikataulussa juuri viimeaikaisten kiireellisten juttujen takia, joten 7. luku jäänee julkaistavaksi viimeistään jouluviikolle. Pahoitteluni siis siitä.

Musta on ollut ihan outoa, että mulla voi todella olla näin kiireinen elämä. Ennen sitä on vaan käynyt koulussa  ja enemmän harvemmin kuin useammin lähtenyt iltaisin vaikka käymään jossain. Nyt työharjottelun aikana tuntuu, että aika loppuu ihan oikeasti kesken, mitä ei ole tapahtunut vielä oikeastaan koskaan aikaisemmin mun elämässä. Kai se on se vuorotyö... aamuvuorot olisivat kaikista ihanteellisimpia vuoroja, sillä silloin jäisi koko iltapäivä ja ilta aikaa hoitaa asioita, mutta toisaalta vihaan aamuherätyksiä. Paitsi etten mä vihaisi niitä läheskään niin paljon, jos ei tarvitsisi herätä herätyskelloon. Vihaan ehkä enemmän herätyskelloja kuin aamuherätyksiä. Iltavuorot taas ovat mukavia, sillä ne sujahtavat aina mukavan nopeasti ohitse eikä tarvitse herätä aikaisin. Toisaalta iltavuorossa koko päivä menee "hukkaan". Ja tällä viikolla... no, lähes kaikki iltavuoroja. Missähän välissä sitä tosiaan noita koulujuttuja saisi tehtyä?

Elämäntaparemonttitilanne on pysynyt suhteellisen hyvänä. Viime viikonlopun voi kuitenkin askea rajuksi takapakiksi, sillä mun ja Mikon vierailu Savon syrämessä lähti ruokailun osalta hieman käsistä... käytiin grillillä ja pitsalla, juotiin kaljaa ja syötiin sipsejä. Vaikka toisaalta, mä en missään vaiheessa kieltänyt itseltäni herkuttelua, joten sanana 'takapakki' on hieman väärä. Viikonlopun herkuttelu oli ehkä pieni miinus muuten terveellisten elämäntapojen joukossa, kuten myös liikunnan jääminen tauolle muutamaksi päiväksi. Sen osalta huonoa omaatuntoa potien, aionkin tästä lähteä juuri lenkille. Ja saldona kolmen viikon jälkeen miinus kaksi kiloa, btw! Vielä kun saisi sen näkymään jossain... 

kuva täältä.
Ennen kuin vedän kuitenkaan lenkkikamoja niskaan on mun pakko todeta vielä se asia, että joulunalusaika työpaikalla, uskoisin että tämä on täysin työpaikasta riippumatonta, elämäntaparemontti terveellisen ruokavalion osalta on äärimmäisen vaikeaa. Tuntuu ihan kamalalle mennä työharjoittelussakin taukohuoneeseen, kun pöytä notkuu suklaakonvehtirasioita ja ties mitä herkkuja! Voisiko työpaikoille tulla sellainen sääntö, että herkkujen tuominen olisi kiellettyä? Nimim. sen verran vielä tunnustan, että olen mä niitä herkkuja sieltä pöydiltä vähän syönyt...

2. joulukuuta 2010

Riinan uusi hömpötys

Niinhän tässä taas kävi, että aloin taas hömpöttämään ja innostuin viime yönä yövuorossa kaiken sen "kiireen" keskellä selaamaan erinäisiä nettisivuja. Ei voi muuta sanoa kuin että voi tätä minun ulkomaiden kaipuuta! Nettisivu oli nimittäin kilroy.fi ja entistä hurjemmat suunnitelmat alkoivat taas uhkaavasti avautua mun unisten silmien edessä.

Joten ihan vain kaikille tiedoksi, että tällä kertaa tämä tyttö on lähtemässä vapaaehtoistyöhön Afrikkaan! Joo, aika hurja suunnitelma, omastakin mielestäni, mutta kuten Mikon yllättävän myönteistä suhtautumista lainaten: ei mahdoton ajatus. Tietystikään. Taaskaan. Ilmoitin tänäaamuna nimittäin Mikolle näistä suurista kuvioistani ja vastoin mun odotuksia, Mikko ei tyrmännyt koko ideaa. Okei, eihän tuota miestä mikään orpolasten kanssa työskentely kamalasti kiinnosta, mutta esimerkiksi Afrikan kohteissa, Keniassa ja Tansaniassa, olisi mahdollisuus toisenkinlaiseen auttavan käden ojentamiseen, kuten ympäristönsuojeluun. Enitenhän mua kiinnosti Ecuador ja Galapagossaarten uhanalaisten eläinten suojelemishommat, kuten myös Mikkoa,  mutta kohde vaatisi muutaman muun etelä- ja keski-Amerikan kohteen tavoin espanjan kielen taitoa. Tällä hetkellä en osaa espanjaa. 

Tarjolla vapaaehtoistyömaista ovat siis Ecuador, Meksiko, Peru, Thaimaa, Intia ja itsestäni mielenkiintoisimmat kohteet Tansania ja Kenia Afrikan mantereella. Kyseessä olisi "komennusjaksoja" kuukaudesta puoleen vuoteen, mutta koska mulla tai Mikolla ei ole kokemusta ns. seikkailumatkakohteista, neljä viikkoakin olisi oikein loistava pätkä tutustua johonkin aivan uudenlaiseen maailmaan. Valitettavaa ja surullista, mutta totisinta totta on se, etten mä varmasti selviäisi kuukautta pidempään ilman sähköä. Kilroyn esitteessä lukee: "vapaaehtoistyöntekijä asuu usein paikallisessa perheessä ja olot voivat olla hyvinkin erilaiset kuin mihin olet kotona tottunut. Sisävessaa ja sähköä ei saa pitää itsestäänselvyytenä." ja ensimmäinen kauhuskenaario minulla syntyi siitä, missä saisin ladattua kamerani akun. Sähköttä ja sisävessatta eläminen voisi kuitenkin olla siinä määrin opettavainen kokemus, ettei ainakaan toiste hirvittäisi matkustaa alkeellisempiin olosuhteisiin ja maailma voisi avartua eteen ihan uudenlaisena, eikä välttämättä edes negatiivisena.

Tansania. Kuva täältä.
Eniten siis kiinnostaa Tansania, jos Galapagossaaria ei nyt voi mukaan laskea sen espanjan kielen osaamattomuuden takia (tarjolla kyllä olisi espanjan kielikursseja, mutta...). Kilimanjaron ja Sansibarin maa itä-Afrikassa. Mulla olisi ihan oikeasti tänään tarkoitus lähettää Kilroylle suuri kysymyssähköposti kaikesta vapaaehtoistyöhön liittyvästä. Etusijalla ovat kysymykset majoituksen ja ruokailun kustannuksista (lennot työntekijö luonnolisesti maksaa itse) ja onko mahdollista lähettää pariskunta yhdessä samaan kylään ja silti toimimaan erilaisissa tehtävissä. Lisäksi minua todella kiinnostaa, pitääkö todella paikkaansa, että "...ja hakea voi kuka tahansa yli 19-vuotias suomalainen.", vai onko esim. ammatilla tai opiskelupaikalla loppupeleissä jotain vaikutusta työntekijöiden valintaan. 

Kilimanjaro. Kuva täältä.
Mä puhun tästä nyt niin kuin mä todella olisin ensi kesänä lähdössä Tansaniaan vapaaehtoistyöhön Mikon kanssa, mutta asia ei toki ole niin. Tämmöinen se vaatii suunnittelua ja pohtimista varmaan enemmän kuin tavallinen reppureissumatka Nepaliin (johon rahankeräys on edelleen käynnissä ja majoitusrahat ovat ainakin jo koossa!), puhumattakaan eräiden tärkeiden ihmisten hyväksyntää. Voin nimittäin sieluni silmin jo kuvitella vanhempieni ilmeen, kun kerron lähteväni kuukaudeksi Afrikan savanneille vapaaehtoistyöhön. Siis vapaaehtoistyöhön, josta ei saa edes palkkaa! Olisin varmasti hyvin hyvin ajattelematon nuori nainen siinä kohtaa, jonka kuuluisi etsiä itselleen ihan oikeita töitä. Niin... kysehän nyt olisi yhdestä maailmaa avartavasta kuukaudesta ja itselle hyvää mieltä tuottavasta hankkeesta. Lisäksi CV:ssä maininta vapaaehtoistyöstä Afrikassa nostaisi meitsin pointseja työhaastattelussa, varmasti! 

Kysehän on siitä, mitä mä haluan elämälläni tehdä ja jos mä yhden kuukauden siitä "haaskaan" samoilemalla savannilla kirahvien kanssa, niin sitten mä teen niin. Saattaahan olla, että mä vihaan koko hommaa ja haluan vain äkkiä kotiin. Sen mä kuitenkin tiedän, että kokemuksena reissu olisi ikimuistoinen ja antaisi uusia näkökulmia tähän välillä niin tylsään ja arkiseen elämään.

Jouluko minut nyt saa vapaaehtoistyötä harkitsemaan vai mistä tämä konkreettinen halu päästä auttamaan? Jos kiinnostuit aiheesta, tässä suora linkki Kilroy.fi:n vapaaehtoistyösivustolle. Lähde ihmeessä mukaan!

(EDIT: Mikko hermostui nyt niin, että toistan nyt vielä uudestaan: me ei olla lähdössä vielä yhtään mihinkään. Kaikki on taas tätä kuuluisaa riinahömpötystä, joka ei koskaan välttämättä edes johda mihinkään. Toisaalta olisi mukava kerrankin tehdä jotain villiä ja todella toteuttaa asioita, joita haluaa elämässään tehdä.)

1. joulukuuta 2010

Jouluspecial

Mä rakastan joulua. Perinteistä, lahjapaperikahinan ja joululaulujen siivittämää juhlaa, joka alkaa epätoivoisesta  tarpomisesta jouluruuhkassa joululahjoja etsien, huipentuu 24. päivä perheen kesken vietettävään aattoon ja loppuu toisena joulupäivänä kylläisenä kaikista ihanista mauista, tuoksuista, tunteista ja kuvista. Joulu on ehdottomasi mun suosikkijuhla. 

Mä olen joskus muutamia vuosia sitten kirjottanut pienen joulunovellin, epävirallisen kaavan, jota mukaillen mä muistan viettäneeni lähes elämäni jokaisen joulun. Vaikka joulu on aina ihana ja huoleton, kaavasta poikkeaminen voi ottaa koville, vaikka se ei ole ylitsepääsemätöntä. Kun viettää tarpeeksi monta joulua saman kaavan mukaan, on kaavaa vaikea muuttaa: olen tässä asiassa ns. kaavoihin kangistunut. Viime aikoina jouluaaton lähes tunnilleen tarkka kaavoittuminen on alkanut kuitenkin särkyä ja ajatus tuntuu pelottavalle: mitä tapahtuu vuoden ihanimmalle juhlalle? Mä haluan kuitenkin jakaa nämä lähes kaikki 22 kaavan mukaan vietettyä joulua lukijoideni kanssa ja olen julkaissut Joulun kaavan Luovan aitan puolella.

Kaavasta on joskus poikettu ja mua on lähes pelottanut ne pettymyksen tunteet, jotka se on saanut mussa aikaiseksi. Mä niin rakastan jokaista joulun kaavan yksityiskohtaa, että mä haluaisin tarjota vastaavanlaisen joulun joskus omillekin lapsilleni. Voitte vaan kuvitella, miten sekavia tunteita minussa heräsi kuullessani, että ensi jouluna meitä onkin aattona vain neljä ihmistä juhlimassa ja loput saapuvat paikalle vasta joulupäivänä. Eniten mua tässä miehistövahvuuden puutteessa pelottaa se, että se voi jollain tavalla vaikuttaa jouluaaton tapahtumien kulkuun, kaavan muutokseen. Nyt mä olen kuitenkin vähän skarpannut ja päättänyt, ettei se saa häiritä mun joulun viettoa tai pilata sen tunnelmaa. Jos se minusta yhtään riippuu, kaava pysyy samana.

Joulun tienoo 2008
Mä en ole ihan varma, mikä se "juttu" on, joka mua joulussa niin paljon kiehtoo. Se saattaa olla se perheen yhdessäolo, jolloin lähes kaikki keskinäiset riidat unohdetaan ja keskitytään vain hauskanpitoon. Se saattaa olla joululaulut, joita ilman joulu olisi todella kuiva ja tylsä. Syynä on ehkä kaikki, mitä joulusta saa irti ihmisen kaikilla aisteilla. Aisteista ja joululauluista puheenollen, myös minulla on ehdottomat joululaulusuosikkini. Alla niistä muutama.

Vesku Loiri - Sydämeeni joulun teen


Joel Hallikainen - Tonttu

Tämän kappaleen jouluisuutta mä olen pohtinut, sillä tonttujahan on liikkeellä muulloinkin kuin jouluna eikä tässä mainita sanallakaan 'joulua'. Tätä kuitenkin soitetaan jouluna, joten ehkä se on sitten uskottava joululauluksi. Aivan uskomattoman ihana kappale, jonka sanoista tulee osittain mieleen koti Koskenpäällä, Kangasniemi.

Bing Crosby - White Christmas

---
Tänään aukesi siis ensimmäinen joulukalenterin luukku. 23 yötä ja joulu on täällä. Rauhallista joulun odotusta kaikille!

P.S. Jouluhömpötystä luvassa vielä lisää ennen h-hetkeä!

28. marraskuuta 2010

Muistoja jouluilta 2008 ja 2009

Tämän tylsän sunnuntaivapaapäivän ja ensimmäisen adventin kunniaksi muistin yhtäkkiä, että minulla on äärimmäisen huvittavaa videomateriaalia viime ja toissa joululta. Ajan kulukseni sitten väänsin Mikon pienellä avustuksella hauskan videon ja aion sen nyt julkaista. Pahoittelen videon huonoa kuvanlaatua, mutta eiköhän katsoja kuitenkin pääse perille videon kolmesta tärkeimmästä teemasta:

1. Mymmelin muistolle (sydän syrjällään videota katselin ja ikävöin meidän ihanaa Mymmeliä)
2. Eläimillä on jouluisin jännät paikat ja villi meno
3. Cats got the power!

Enjoy!



Lähempänä joulua myös muita jouluisia tunnelmia Koskenpään perukoilta!

25. marraskuuta 2010

Stairway to Heaven

Juuri kun eilen aamulla kirjoittelin tänne toiveita ja haaveitani työssäoppimispaikan suhteen; mitä haluaisin oppia tekemään käytännössä ja ihan oikeasti päästä harjoittelemaan mun työhön kuuluvia "erikoisempia" juttuja. Ajattelin että no, toivottavasti näiden jäljellä olevien kolmen viikon aikana sentään jotain ehtii tapahtua. Lähdin siitä sitten iltavuoroon, normaalisti, sen kummempia odottamatta. Muutamaa tuntia myöhemmin näin elämäni ensimmäisen kerran kuolleen ihmisen. Katselin kuolemaa, jos nyt dramaattisia halutaan olla.

Kyllä. Se pasahti melkoisena yllätyksenä päin mun naamaa. Työpaikkaohjaaja tuli heti vuoron alussa kysymään, tahdoinko osallistua vainajan laittoon. Tottakai mä halusin. 

Se oli aika jännä ja mieleen painuva kokemus. Muistan jonkun opettajan koulussa sanoneen viime talvena, että ensimmäinen vainaja jää aina mieleen, oli kyseessä sitten ruman tai kauniin kuoleman kohdannut ihminen. On kai hyvä, että tämä minun kohdalleni osunut ensimmäinen vainaja oli kuollut kauniisti, jos näin voi asian ilmaista ketään loukkaamatta. Vanha ihminen, joka oli jo kauan sitten päättänyt, ettei hänen elämässään ollut enää mitään elettävää: kaikki oleellinen oli jo nähty.

Mä en ensin uskaltanut katsoa edes vainajaan päin, kun mä pelkäsin mun omaa reaktiotani. Kaiken lisäksi tuntui sopimattomalta tuijottaa, kun muutama omainen oli vielä paikalla. Hiljalleen mä kuitenkin rohkaisin mieleni ja uskalsin katsoa vainajan kasvoja tarkemmin. Ne olivat jotenkin levolliset, melkein kauniit. Tottakai ne olivat ryppyiset ja elämää nähneet, mutta elossa ollessaan kasvoilta oli aina kuvastunut tuska siitä, että hän vielä oli täällä. Oikeastaan mä ajattelin vainajan vain nukkuvan. Mulle tuli pakonomainen tarve tutkia, eikö vainaja tosiaan hengittänyt enää. Jossain vaiheessa mua alkoi naurattaa (mikä ei myöskään olisi ollut kovin soveliasta), kun mä kuvittelin vainajan yhtäkkiä avaavan silmänsä ja sanovaan jotain 'pöön' tapaista. Sekavia tunteita siis.

Vielä oudommalta tuntui koskea vainajaan. Kamalaa käyttää sanaa 'ruumis' tässä yhteydessä, mutta... no. Ruumishan se. Ruumis oli lötkö ja painava. Mä olin kuvitellut vainajan olevan kuolonkankea. Ehkä kuolonkankeus ei ollut vielä iskenyt, en tiedä. Omaisten läsnäolo sai mut jotenkin toimimaan varovaisesti, ettei jälkeenpäin olisi saanut kuulla tökeröstä ja epäkunnioittavasta vainajan kohtelusta, mutta sen opin, että voimaa vainajan laitto vaatii. Pelkkä pää tuntui painavan kymmenen kiloa.

Mä suhtauduin paremmin tilanteeseen kuin mä olin kuvitellut. Tilanne ja kaikki se "puuhastelu" vainajan ympärillä tuntui jotenkin luonnolliselle ja normaalille. Ehkä siksi, että vainaja oli todella kuollut kauniisti, niin sanotusti vanhuuteen. Mä en halua edes kuvitella, jos sängyssä olisi maannut joku mun ikäinen, nuori ihminen, kenties autokolarin uhri. Oikeastaan mä tajusin tilanteen todellisuuden kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun me lähdimme viemään vainajaa kappeliin ja kylmiöön ja mun ohjaaja veti valkoisen lakanan vainajan ylle. Siinä vaiheessa mä tajusin kunnolla, että hei... tuo ihminen ei tosiaan hengitä.

Mikä mulla jäi voimakkaimmin mieleen koko tilanteesta? Huoneessa, jossa vainaja makasi, tuoksui hyvälle. Kummallisen hyvälle. Ei lainkaan kuolemalle.

Siinä oikeastaan kaikki, mitä mä tästä asiasta haluan sanoa.

kuva täältä
Life is like a box of chocolates - you'll never know what you gonna get.

24. marraskuuta 2010

Hyvää huomenta maailma! Ajattelin kertoa vähän mitä mulle kuuluu mun jännittävässä elämässä ennen kuin lähden taas työharjoittelun ihmeelliseen iltavuoroon.  Työharjoittelusta puheenollen...

Työharjoittelu sujuu hyvin: tähän mennessä on mennyt paremmin kuin viime harjottelu yhteensä, joten tästäkin voi jotain päätellä. Harmittaa vaan, kun osastolla tuntuu olevan hieman rajoitetusti kaikkea "uutta". Ainut uusi asia, jonka olen ensimmäisen kahden viikon aikana oppinut on PEG-letkun kautta lääkkeiden ja ruuan antaminen. PEG-letkuhan on se letku, joka menee potilaalla suoraan tuosta vatsanpeitteiden läpi mahalaukkuun, kun jostain syystä "ylempi" ruuansulatuskanava ei toimi. Sekään ei ollut mitään rakettitiedettä, joten olen siinä mielessä edelleen pettynyt työpaikan antiin opiskelijalle. 

Nenämahaletkuja osastolla ei kuulemma olla nähty pitkiin pitkiin aikoihin, joten tuskin minäkään niitä siinä tapauksessa tulen näkemään, saati harjoittelemaan niiden laittamista. Ompeleiden ja hakasten poistoa on ollut muutaman kerran, mutta juuri niinä päivinä olen ollut iltavuorossa ja aamuvuoro on tietysti jo hoitanut homman kotiin. Lääkkeitä olen toki päässyt jakamaan ja sitähän ei voi koskaan harjoitella liikaa; on se sen verran vastuullista puuhaa. Osastolla on kuulemma usein saattohoitopotilaita ja tähän mä haluaisin osallistua, kun kerran opinnäytetyönikin teen aiheeseen liittyen. Tällä hetkellä on oikeastaan muutamakin pian saattohoitovaiheessa olevaa potilasta, mutta olen tietenkin ollut työvuorossa aina siellä toisessa päässä yksikköä. Edellä mainitusta syystä mulla voi viimein olla mahdollisuus myös vainajan laittoon, ylipäätänsä vainajan näkemiseen. Enhän mä kuolemaa tässä kenellekään povaa, mutta pakko sanoa, että vainajan laittoon haluan kokemusta. 

Elämäntaparemontti sujuu myöskin hyvin, yllättävän hyvin. Pakko kuitenkin paljastaa, että viime viikonloppuna kotona Koskenpäällä tuli naposteltua muutama Doris-keksi. Okei, viisi. Ne ovat ehkä maailman parhaita keksejä enkä ollut syönyt niitä ainakaan kahteen vuoteen, joten pakko oli vähän maistaa. Muuten voin vilpittömästi kertoa, että en ole repsahdellut herkkuihin ja lenkilläkin ja jonkinlaista liikkumista olen pyrkinyt harrastamaan mahdollisuuksieni mukaan. Tälläkin hetkellä ainakin reidet ja pakarat niin jumissa eilisestä jumppatuokiosta, että tämän päivän iltavuorosta ei ehkä tule yhtään mitään... eilen puntarilla huomasin  kuitenkin laihtuneeni huimat puoli kiloa reilun viikon aikana ja se tsemppaa eteenpäin tässä terveyshössötyksessä. Tarkoituksenahan mulla siis ei ole laihtua paljon ja nopeasti vaan paljon hitaasti, joten puoli kiloa per viikko on ihan sopiva tahti.

Maailmanloppu kummittelee taas mun mielessä. Ainkin olen tällä hetkellä suunnattoman ahdistunut siitä, että näin viime yönä kolmea unta, joissa kaikissa maailmanloppu kolkutteli oven takana. Tilanne oli kuitenkin sama jokaisessa unessa, joten näin oikeastaan yhden kokonaisen unen kolmessa eri pätkässä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta tänäsyksynä, kun mä näen unta maailmanlopusta (en muista olenko tänne blogiin kirjoitellut niistä?). Jos viime yön kaikki unet lasketaan erikseen, maailmanloppu-unisaldo on tällä hetkellä viisi tai kuusi. Jokseenkin ahdistavaa.



Jokin näissä kaikissa maailmanlopun unissa on kuitenkin ollut yhteistä: sää. Se ei ole ollut jokaisessa unessa sama, vaan muutamassa ensimmäisessä muistan pilvisen ja ukkosta enteilevän taivaan, kun muutamassa muussa ja viimeöisessä paistoi kolkko aurinko. Kaikissa unissa sää on kuitenkin ollut äärimmäisen ahdistava, yksi unen ahdistavimmista tekijöistä. Toinen säähän liittyvä tekijä on maiseman usvaisuus. Oikeastihan usvaisuus olisi vain merkki ilmatilan kuumuudesta, mutta mä en muista että mulla olisi ollut kuuma unissa, ja kuten jo mainitsin, viimeyön unissa auringonpaiste oli kolkkoa. Olen miettinyt, että miten unessa sää voikin ahdistaa niin paljon? Seisova ja odottava, usvainen sää... 

Valitettavasti mun suuressa unikirjassa ei ole selitystä maailmanlopusta näkemiselle. Luulisin kuitenkin, että maailmanloppu tulee vain jostain mun alitajunnasta ja kaikki muu unessa viittaa johonkin ihan muuhun kuin itse maailmanloppuun. Niissä on yleensä niin paljon tekijöitä, joita en kuitenkaan ala tähän selvittää. Pakko kuitenkin kertoa yksi viimeöisten unien kammottavimmasta kohtauksesta. Näin selitettynä se ei ehkä kuulosta miltään, lähinnä varmaan naurettavalta, mutta tunne unessa oli jotain aivan kamalaa. 

Me seisotaan lentokentällä ja odotetaan passit kourassa Suomesta poispääsyä. En tiedä miksi, mutta Suomesta on päästävä ajoissa pois. Huone on ahdas ja pieni, ei oikeastaan yhtää lentokenttämäinen, ja ihmisiä tungeksii joka puolella. Huoneen katosta roikkuu televisio: mä tiedän sen, vaikka en näe sitä. Mä kuitenkin kuulen, että ruudussa on uutistenlukija. Yhtäkkiä kaikki hiljenee: puheensorina ja lentokentän melu laantuu ja mä sekä kaikki muut huoneessa olevat kuulevat uutistenlukijalta yhden ainoan lauseen: 
"Norwegian passports does not exist anymore"
Mä tajuan unessa, että norjalaisten passit eivät enää kelpaa Norjasta poistumiseen (suora käännöshän uutistenlukijan lauseelle on: "norjalaisia passeja ei ole enää olemassa", mutta unessa merkitys muuttui) ja mä ajattelen kauhuissani, että norjalaiset ovat loukussa omassa maassaan eivätkä pääse lopun alta pois. Mulle iskee paniikki: mitä jos suomalaistenkin passit mitätöidään ennen kuin me päästään koneeseen?

Lähinnä siis aivan typerä kohtaus, mutta unessa yksi kamalimmista. Jännä miten unissa naurettavatkin kohtaukset voivat tuntua niin vakavilta ja kamalilta. Herätessä sitä yleensä miettii, että no johan oli taas uni.,ja naureskelee perään.. tänäaamuna mua kuitenkaan vielä ole edes hymyilyttänyt tuo lentokenttäkohtaus, saati unet kokonaisuudessaan. 

Iloista iltavuoroa minulle...!

22. marraskuuta 2010

Sadas!

Tasan sata päivitystä, hyvä minä! Massiivisista epäilyistä huolimatta olen jaksanut kirjoittaa blogia edelleen, vaikka kuvittelin mun kyllästyvän jo heti alkutekijöissä Saksan reissun jälkeen. Nyt on kuitenkin jo marraskuun viimeinen viikko käsillä ja koossa sata enemmän tai vähemmän kiinnostavaa postausta (inhoan muuten sanaa 'postaus')! Tässä teille taas yksi lisää, sadannen kerran.

Olin muutama viikko sitten eräissä bileissä, jonne kokoontui lauma nuoria, 20-30 -vuotiaita nuoria naisia (jos joku näiden bileiden osallistujista tämän tekstin lukee, korostan ettei tarkoituksena ole loukata tai arvostella ketään, vaan kyseessä on mun oma henkilökohtainen asennoituminen). Mukana kekkereissä oli myös muutama äiti: toinen jo muutaman vuoden vanha ja toinen melko tuore mamma. Jossain vaiheessa näitä alkoholipitoisia juhlia mä tajusin, että lähes jokainen paikan päällä olleista puhui lapsista. Lapsia siellä ja lapsia täällä! No, eihän siinä mitään: tottakai kysellään toisten lasten kuulumiset jo ihan kohteliaisuussyistäkin ja sinänsä ilmiö oli ihan ymmärrettävä, kun joukkoon mahtui muutama lähihoitajaopiskelija, jotka opiskelevat lasten ja nuorten koulutusohjelmassa.

MUTTA. Itse ahdistuin tilanteesta useastakin eri syystä. Ensimmäinen niistä on puhtaasti se, ettei mun mielestä vauvoista ja lapsista jahkaileminen kuulu ryyppybileisiin. Vauvoista ja lapsista jahkaillaan lastenkutsuilla tai jonkinlaisilla "äitien kutsuilla", ei siis juhlissa joissa viina virtaa ja olisi tarkoitus pitää hauskaa. No, tokihan jotkut ihmiset voivat pitää hauskaa puhumalla pikkuihmisistä, mutta minä en. Se on toinen syy. Mua ei yksinkertaisesti kiinnosta puhua lapsista, koska en niitä omista; koska en niitä vielä halua; koska mua ei vaan kiinnosta. Tietysti mä pidän lapsista, niinkin paljon että joskus omiakin haluan ja saattaa olla, etten mäkään silloin mitään muuta puheenaihetta keksi kuin lapset ja kaikki mikä liittyy lapsiin (jos näin käy, palauttakaan mut äkkiä takaisin oikeille raiteille: en halua olla äiti, joka ei mitään muuta tee kuin jaarittelee pennuistaan!), mutta tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa mä en halua "bilettää" puhumalla lapsista!

Mä olen miettinyt, että olenko mä jotenkin "epäkypsempi" kuin nämä muut jotka bileissä olivat, jos mua ei vielä tässä vaiheessa, 23 vuoden iässä, kiinnosta lapset missään muodossa. Pitäisikö mun alkaa jo suunnitella perheenlisäystä ja aloillaan pysymistä ja täysin sidottua elämää? Tarviiko mun esittää, että mua kiinnostaa kaikki edellä mainitsemani? Pitäisikö mun olla jotenkin pettynyt, kun en "omista" yhtään kummilasta (tietenkin mä joskus haluan oman kummilapsen, mutta en vaivu epätoivoon jos näin ei koskaan käy). No ei todellakaan.

Yllä oleva teksti on yksi iso syy siihen, miksi en valinnut lasten ja nuorten koulutusohjelmaa lähihoitajaopinnoissani: mua ei kiinnosta toisten lapset, etenkään lähes tuntemattomien ihmisten lapset. Toinen on se, ettei mua kiinnosta olla töissä paikassa, jossa desibelit kohoavat niin, että työnantajalla olisi velvollisuus tarjota työntekijöilleen kuulosuojaimia tai säännöllisiä kuulotarkastuksia, mutta näin ei kuitenkaan tapahdu (oletteko ikinä olleet päiväkodissa?). Kolmas on se, että sitten kun mulla joskus on omia lapsia, niissä on mulle ihan tarpeeksi tekemistä: mä en tarvitse arkeani sekoittamaan miljoonaa muuta lasta, jotka eivät ole edes omia. 

Saattaa kuulostaa ankaralta ja lapselliselta, mutta ei voi mitään. Riina on puhunut. Ja avautunut.

(EDIT: tarkoitan siis sitä, mistä en halua bileissä puhua... lapsiaihe minun mielestä jotenkin latistaa alkoholipitoisten juhlien tunnelmaa.)

16. marraskuuta 2010

Elämäntaparemonttia

Nyt mä olen vihoviimein kyllästynyt tähän paskaan, ja tarkoitan nyt lähinnä mun turvonnutta mahaa, epäterveellistä ruokavaliota ja liikkumattomuutta. Kun siis puhun elämäntapamuutoksista, tarkoitan näitä asioita, en esim. tupakkia. Nyt tämä maha saa painua nimittäin helvettiin! Se tulee olemaan vaikeaa, ihan saakelin vaikeaa, kun ottaa huomioon meikäläisen heikon itsekurin ja suunnattoman laiskuuden, mutta ehkä jos kirjoitan asiasta tänne, tästä kaikesta tulee konkreettisempaa ja yrityskin on kovempi, eikö vaan?

Ruokavalio... hmm. Rakastan roskaruokaa. Rakastan ihan pirusti. Se on mun suuri heikkous. Kebab, pitsa, hampparit... rakastan. Puhumattakaan sipseistä. Näistä neljästä luopuminen tulee olemaan kaikista vaikeinta. Suklaa ja karkit on helppo sivuuttaa, kun en muutenkaan niitä kovin usein edes syö, sillä niin kuin yläpuolelta huomaa niin suosin enemmän suolaisia herkkuja. Jos ostan suklaata tai karkkia, himo niihin on iskenyt yllättäen ja varoittamatta, ehkä vasta siinä karkkihyllyn kohdalla. 



Mikkohan tässä mun ruokavaliomuutoksesta tule kärsimään, sillä Mikko ei voi ostaa mitään herkkuja, sillä silloin mua ei pidättele mikään jos mä tiedän kaapissa olevan pussin sipsejä. Mutta vaikka Mikko voisikin syödä ihan mitä vaan sen koskaan näkymättä sen kehossa, niin on varmaan siltikin hyvä säästää myös Mikon verisuonia ja sydäntä. Siksi aion tästä eteenpäin suosia sitä terveellistä rasvaa, kasvirasvaa. Tätä mä olen kuitenkin tehnyt jo pidempään. Pyrin aina ostamaan kaupasta pehmeärasvaisia tuotteita: juoksevia rasvoja, kasvirasvalevitteitä, ruokakermaa, jossa ei lue sanaa kerma... jopa jauhelihasta valitsen aina sen sika-nautajauhelihan enkä nauta-sikajauhelihaa, sillä huhujen mukaan sian rasva on terveellisempää kuin naudan rasva. Seuraavaakin ohjetta olen jo pidemmän aikaa noudatanut: lisään ruokaan kanaa ja kalaa, joiden rasva on pehmeää, ja vähennän punaista lihaa. Valitettavasti kana on kallista ja esim. uusi rakkauteni siika myöskin. Kalaa syömällä saan ehkä D-vitamiinipuutoksenikin kuosiin. 

Siiat

Lisään ruokaani kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Tätäkin olen jo yrittänyt pidemmän aikaa. Ongelmana tässä on vain se, että makuaistini hermot eivät siedä suurinta osaa kasvikunnan tuotteista: olen niin lihansyöjä. Pyrin kuitenkin keskittymään niihin, mistä tykkään: appelsiinit, omenat, satsumat, kiiwit, banaani... no, banaanissahan on pirusti piilosokeria, mutta mieluummin banaani kuin suklaapatukka, eikö? Kanasalaatti tomaatilla ja kurkulla, nam! Pakastetut mansikat maustamattomassa jogurtissa, nam! Porkkanat tuoreina, nam! Kana- tai jauhelihatortillat tomaatilla, salaatilla, kurkulla ja sipulilla, nam! Eli en kai tää ihan epätoivosta voi olla siis?



Täysi herkkukielto ei kuitenkaan tule multa onnistumaan enkä aio yllä mainitsemistani ruokavaliomuutoksista tehdä mitään tiukkoja sääntöjä, vaan poikkeuksia saa aina olla. Aina pitää olla mahdollisuus herkutteluun, sillä olisipa sellainen maailma tylsä, jossa ei saisi KOSKAAN herkutella. Ollaan sovittu jo aikaa sitten Mikon kanssa, että roskaruokaa saadaan hakea korkeintaan kaksi kertaa kuussa ja tämä tarkoittaa tuota naapurin Hevalia eli kebabbia ja pitsaa. Jogurtista (luen sen itselleni herkuksi) en luovu, sillä se on ainut asia hedelmien lisäksi aamuisin, jonka saan vaivoitta alas. Lisäksi saan kerran viikossa ostaa yhden vaniljarahkan. Juustoista luopuminen ei tule onnistumaan, sillä rakastan juustoja!

Liikkuminen. Voi, mieluusti makaisin sohvalla ja katselisin telkkaria. Ajattelin kuitenkin, että kolme kertaa viikossa ei ole ollenkaan paha asia käydä vähän haukkaamassa raitista ilmaa. Näistä kolmesta kerrasta ainakin yhdellä kertaa ajattelin myös hieman harjoittaa hölkkätaitoani, sillä pelkkä kävelyhän ei ikinä vaikuta mun mahan kokoon milläänlailla, se nostaa vain kuntoa. Kauppareissutkin voisi hoitaa hyvällä säällä kävellen. Eilen aloitinkin jo tätä hyötyliikuntaosuutta, mutta se ei ollut kovinkaan motivoivaa kaatosateessa... onneksi liikuntaa saan myös tämän hetken työharjoittelussa. Mulla pitäisi olla askelmittari, sillä askeleita näissä hoitoalan töissä tulee varmaan useampi tuhat vuoron aikana!

Ja mihin minä tällä kaikella siis pyrin? Tuohon alla olevan kuvan mahaan, joka minulla siis on joskus ollut.

Kypros '05
(EDIT: Tämän kaiken takana on laihduttamisen lisäksi eräs toinenkin syy ja se on se perkeleenmoinen sukurasite sydän- ja verisuonisairauksiin. Mua ei kiinnosta kuolla nuorena sydänkohtaukseen tai saada aivoinfarktia, joita molempia löytyy lähisukua myöten)

15. marraskuuta 2010

Synttärihumua Bricksissä ja Rodeossa

Lauantaina juhlittiin sitten tätä pitkää 23 vuoden taivalta. Alkuilta soljui eteenpäin migreeniboolin, live-musiikin ja hyvän seuran turvin ja loppuillasta puoleensa veti Tampereen yöelämä. Välikuolemia kuului iltaan muutama kappale, mutta esimerkiksi muutama hassu senttilitra tequilaa sai tämänkin "vanhuksen" taas valloittamaan tanssilattiaa. Alkuyöstä oltiin Bricksissä ja lopullinen destinaatio oli ex-Be-Pop eli Rodeo.

Migreenibooli: Suomiviina, Bols Blue, greippilimsa, Sprite

Illan esiintyjänä Midaksen Rusketus

Bricks kuului alkuperäiseen suunnitelmaan ja sitähän me alkuillasta toteutettiinkin. Koska osa jengistä valui kuitenkin kohti Rodeota, päätettiin me loputkin tehdä oma siirtomme. Bricksissä soi hyvä musiikki, vaikka ei ehkä niitä ysärihittejä, joita odotin. Miehet olivat lähes päällekäyviä. En ehtinyt baaritiskillä oleilla kymmentä sekunttia pidempään, kun minulle laulettiin jo jonkinsortin aariaa. Muutenkin meno oli... omituinen. Ei yhtään niin hyvä, mitä mä odotin. 

Mullahan siis oli korkeat odotukset Hämeenkadun Bricksistä, sillä mä olen kyseisessä baarissa vieraillut joskus aiemmin ja pilannut iltani juomapelistä johtuvan närästyksen vuoksi istumalla pöydässä mököttäen, kun muut olivat tanssimassa. Silloin muistan ajatelleeni, että "soipa täällä hyvä musiikki, tänne pitää tulla uudestaan!". Nääh, nyt ei iskenyt ollenkaan, joten onneksi vaihdettiin paikkaa! 

Bricks saa multa 3/5 tähteä syystä, että meno oli niin kummallinen ja paikan päällä oli kamalan huono naistenmieshuijari. Mikko totesi heti, että toi näyttää ihan Jarkko Ruudulta ja kun mä asiasta tälle kyseiselle miehelle mainitsin, niin tämä kertoi kuulleensa vastaavaa monesti, mutta että ei kuitenkaan ole Jarkko Ruutu. Jos mies oli tajunnut vetää roolin, niin olisi varmaan saanut vaikka jonkun naisen myöhemmin yöllä mukaansa! 


Ex-Be-Pop alias nykyinen Rodeo (vai onko se Rodeo Bar vai kuin...) Tampereen Siperiassa oli edelleen huikea! Tykkäsin kyseisestä paikasta jo aikoja sitten ja edelleen menevä musiikki ja vahakabinettimainen sisustus iskivät. Tein kyllä melkoisen välikuoleman heti Rodeoon saavuttuamme, mutta pienen wc-visiitin jälkeen olin jälleen voimissain ja loppuilta menikin sitten tanssilattialla. 

Jos rehellisiä ollaan, niin minullahan ei ole minkäänlaista muistikuvaa Rodeon hinnoista, mutta Mikko tuossa juuri muisteli, että lonkeroa, kaljaa ja siideriä sai 2,5 eurolla, muut olivat kalliimpia. Tilasin siis myös tequilaa, mutta näin jälkeenpäin voin hintaa kysyville vastata legendaarisesti sanoin EN KATTONU. Rodeon ainut miinus oli törkyinen vessa ja tupakkipaikka, jonne piti haahuilla varmaan kilometri jotain portaita pitkin. No ei nyt ihan. 4/5 tähteä. Miinusten syy mainittu edellä.
(EDIT: Ei, kyllä mun on pakko antaa tälle vaan täydet VIISI tähteä, sillä vaikka se tupakkipaikka sijaitseekin hiton kaukana ja vaikeasti tavoiteltavissa, niin se ei kuitenkaan ole mikään utuinen koppi, jossa ei voi hengittää! Ulkona sijaitseva tupakkipaikka on aina jees!)


Tämänkertainen All Around Tampere Tourin arvostelu jää näinkin tyngäksi, mutta antakaa anteeksi lauantain kova humalatilani. Loppuun vielä muutama synttäribiletyskuva!





P.S. Luovaan aittaan tulossa 5. luku viimeistään ensi viikonloppuna! Työharjottelukiireet, iltavuorot ja sen sellaista, ettei ole pystynyt keskittymän kirjoittamiseen. Kärsivällisyyttä siis vielä hetki, kiitos :)

11. marraskuuta 2010

Hyvää syntymäpäivää minä!

Koska tasan 23 vuotta sitten olin juuri muljahtanut maailmaan, päätin heittääntyä villiksi ja päivittää blogiani kuvin. Seuraavassa kaikkea, mitkä kuuluvat tai ovat kuuluneet tähän astiseen elämääni ja kaikkea, mitä rakastan ja mistä saan olla kiitollinen. Luvassa ei puoliksikaan kaikkea, mutta jotain pientä kuitenkin.

Matkustaminen

Koti, Koskenpää, Kangasniemi

Rakkaus
Onni voi näyttää pieneltä sinun käsissäsi,
mutta päästäpä siitä irti,
niin käsität miten suuri se oli.

Elokuvat
Kissat

Luonto

Onnellinen ihminen kulkee usein vakaasti polkua,
jota tuhat onnetonta väittää vääräksi.

Talvi

Eläimet, hevoset

Joulu

Ystävät, ihmiset ympärillä
Sisustaminen

Ole reilusti oma itsesi
- et voi olla onnellinen jonkun toisen kengissä.

9. marraskuuta 2010

Työharjoituksia!

Erikoistumisvuoden toinen työharjoittelu käynnistyi eilen. Seuraavat kuusi viikkoa käytännön oppimista tapahtuu siis Pirkkalan terveyskeskuksen vuodeosastolla. Motivaatio on korkealla, sillä mä en halua toistaa samaa virhettä kuin syksyn HaSan harjottelussa. Mä aion vaatia oppimista, sekä itseltäni että työssäoppimispaikalta. 

No. Kaksi aamuvuoroa siis takana ja paikka vaikuttaa lupaavalle olosuhteiltaan, asukeiltaan ja menetelmiltään. Se että mulla on nyt niin hurja tekemisen into, lamautti mut tänään täysin, sillä musta tuntuu että ilman minkäänlaisia vaatimuksia, mä voisin joutua kaikki kuusi viikkoa petaamaan sänkyjä. Toivottavasti tämä toisen päivän petaussaldo ei tule toistumaan silloin kun mun ohjaaja on paikalla, sillä mä olen kuullut huhuja, että mun olisi tarkoitus oppia uusia asioita... tänään olin nimittäin osaston heittopussi, kun ohjaajaa oli vapailla ja tietysti mut nakitettiin kaikkeen ei-olennaiseen, kuten sänkyjen petaamiseen! Siellä mä sitten puhkuin ja puhisin kiukuspäissäni ja vedin lakanaa sänkyyn, kun kaksi muuta hoitajaa veivät potilaan laverilla suihkuun. Ei siinä, kyllä mä olen useammin kuin kerran potilasta pessyt laverilla ja mä sen homman osaan, mutta... se olisi silti ollut ehkä hitusen enemmän sitä, mitä mä olisin halunnut tehdä tehdä.

Ohjaaja vaikutti eilisen perusteella ihan kivalle ja rennolle, vaikka pari tuntia jouduinkin seuraamaan vierestä kun tämä tilasi työkavereittensa kanssa matkaa Italiaan... 

Odotan mielettömästi sammakkomiehen ennustamaa lumipyryä! Mikään ei ole ihanempaa kuin kunnon lumimyrsky. Kun tuuli ulvoo ja lumi sataa vaakatasossa ja sitä sataa metreittäin. Kunnon varustuksella edes ulos meneminen ei haittaa. Ja mikä nyt ihan oikeasti voisi olla hauskempaa kuin lumituiskussa kirmailu?! Olen nimittäin vakaasti sitä mieltä, että pakkanen ja lumi on vain pukeutusmiskysymys. Ennemmin mä pukeudun lämpimästi ja mukavasti kuin pillifarkkuihin ja pikkutakkiin vain näyttääkseni hyvältä. Okei, en mä muutenkaan pukeutuisi pillifarkkuihin, not my style, mutta menköön tuo nyt esimerkkinä, jotta pointtini avautuisi kaikille. Ainut miinut lumimyräköissä mielestäni on se, jos täytyy siirtyä autolla paikasta A paikkaan B. Muutenkin kun olen melko arka kuski, niin ajaminen sohjossa ja näkyvyyden ollessa nolla ei paljon naurata.








5. marraskuuta 2010

Perjantai for idiots

Taas yksi ihana ilta kotona Koskenpäällä. Velipoika ja veljen poika on täällä, veljen poikaa nään ensimmäistä kertaa sitten kesän ja johan pitää olla piirtämässä lohikäärmeitä ja linnoja (vissiin uusi villitys?). Kohta vanha kunnon puusauna, rentoutumista ja jotain hyvää iltapalaa... ja suunnitelmissa toki myös aherrusta Luovan aitan kanssa. Tai oikeastaan sen kanssa, mitä Luovassa aitassa tällä hetkellä tapahtuu, on niinsanotusti in, eli tuo minun Prinsessa Jää -novelli. Kovasti on kaipailtu seuraavaa lukua ja olenkin sen luvannut tänäviikonloppuna julkaista. Sunnuntain jälkeen voi käydä tsekkailemassa!

Tänään oli myös se pelottava sisätautikirurgian koe. Juuri ja juuri ehkä uskaltaisin sanoa sen menneen läpi, mutta pidänpä suuni kiinni, jottei ikävät uutiset iskisi liian kovaa lähitulevaisuudessa. Käsihän siinä meinasi kuolla, neljä ja puoli konseptisivua sain aikaan. Jos se ei riitä, niin ei sitten mikään!

Kuinka pistikään taas vihaksi kun selailin Iltalehden sivuja. Yllättävää, että taas vaihteeksi Iltalehden sivuilta löytyy jotain vihastuttavaa... no kuitenkin, liikkeellä on ollut taas joku järjenjättiläinen, joka kertoo että kiusaaminen koulussa voi johtua myös itse kiusatusta ja että kiusatut ovat usein tosikoita, jotka eivät ota kiusaajien herjaa huumorilla. Öö, siis mitä? Muutamien viikkojen takaisessa Homoilta-keskustelussa Perussuomalaisten tämä iki-ihana kansanedustajamme Pentti Oinonen-vai-mikä-lieneekään sanoi, että homopariskunnat eivät saisi adoptoida lasta, koska todennäköisesti tätä lasta tultaisiin kiusaamaan koulussa tästä.

Okei, siis tietenkin kiusaaminen johtuu jostain kiusatun ominaisuudesta ja nykypäivänä se voi olla mikä vaan ominaisuus, vaikka vain "väärän" värinen t-paita. Jos kiusattu on tosikko eikä suhtaudu huumorilla kiusaajien käytökseen, niin tietysti tämä vain yllyttää kiusaajia. Jos lapsella on homovanhemmat, niin myös tämä voi olla yksi iso syy kiusata. Ajatteliko kukaan missään vaiheessa, ettei tämä kuitenkaan oikeuttaisi ketään kiusaamaan? Jos kiusattu on tosikko, niin oikeuttaako se kiusaamaan? Mietitäänpä niitä, joita on kiusattu jo vuosia: pitäisikö heidän yhtäkkiä vain painaa itsetuntonappia ja tadaa! saada hyvä itsetunto ja huumorisuhtautuminen kiusaamiseen? Mieti, jos sinua oltaisiin kiusattu pitkään. Olisiko helppoa vuoden haukkumisen ja lyttäämisen jälkeen edelleen vain suhtautua siihen huumorilla?

 





























































3. marraskuuta 2010

Kummituksia ja muita pelottavuuksia

Mä olen kamalan stressaantunut, mutta mä en tiedä miksi. Koulujututkin on melko hyvällä mallilla, vaikka  perjantaina iskevä sisätautikirurgian koe vähän jänskättääkin. Lukumotivaatio ollut yllättäen jossain omilla teillään ja vielä siis olisi reippaasti yli puolet koealueesta luettavana...

Lisäksi ensi viikolla alkaa taas uusi työharjoittelu. Menen Pirkkalan terveyskeskuksen vuodeosastolle kuudeksi viikoksi. Oon menossa hieman sekavin tuntein. Luvassa on melko laaja työssäoppimistehtävä plus syventävä tehtävä, joiden palautus on ennen joulua, ja siinä sivussa pitäisi suorittaa itse harjoittelukin kunnialla. Nyt ainakin tiedän, mitä teen toisin kuin viime harjoittelussa ja siinä mielessä olen jo innolla menossa. Mutta ei taas kiinnosta ne pirun aikaset aamuherätykset. En mä vielä tiedä missä koko terveyskeskus edes on.

Se, mistä mä tiedän olevani stressaantunut, on mun unet. Ne menee taas ihan överiksi. Toissayönä haukuin naisia lehmiksi kovaan ääneen ja poliiseja homoiksi ja rasisteiksi samaan aikaan. Viime viikolla näin elämäni pelottavimman valveunen. Makasin sängyssä selälläni ja Mikko nukkui selkä muhun päin. Katsahdin Mikon suuntaan ja näin jostain Mikon takaa nousevan tumman, "kummitusmaisen" hahmon, joka nousi leijumaan meidän yläpuolelle. Toivoin nähneeni vain unta, mutta seuraavana aamuna Mikko todisti, että mä olin huutanut ääneen. Hyi saasta. Voin siis sanoa nähneeni kummituksen.

Ehkä mua on jollain tasolla alkanut jännittää oma valmistuminen ammattiin ensi keväänä, kun on nyt katsellut jouluna valmistuvien hömpötyksiä. Eikä mitään ehkä, vaan mua todella pelottaa. Olenko mä muka valmis ammattilainen ensi keväänä? Onko mulla oikeasti valmiudet hakea työtä lähihoitaja-nimikkeellä, eikä vain pelkkiä kesätöitä? Mullako ammatti? Mulla on vähän ristiriitaiset tunteet tällä hetkellä tästä ammatin saamisesta. Mulla on tosi epävarma olo itsestäni tällä hetkellä ja ajatus siitä, että valmistuttuani mä en voi enää esittää tyhmää opiskelijaa ja käyttää hyväkseni samanlaista kysymysmahdollisuutta kuin opiskelijana. Koska mä olen valmis lähihoitaja, mun kuuluisi kai olla täysi ammattilainen. Mutta enhän mä ole. Musta ei todellakaan tunnu siltä. Mitä mä teen.

Opinnäytetyön aihe on nyt S:n kanssa lyöty lukkoon. Se on saattohoitopotilaan omaisten kohtaaminen. Johan se pitkän pyörittelyn jälkeen sai kuin saikin oikean muotonsa. Sitten kun saisi vielä aloitettua... no, aikaahan on, vielä kokonainen kevät (ensi keväänä siinä huhtikuun korvalla luon varmasti erittäin vihaisen silmäyksen tuohon edeltävään lauseeseen...)!

31. lokakuuta 2010

Viikonlopun saldo

Yksi viikonloppu alkaa olla taas takana päin. Olisi toki ollut paljon järkevämpää pysytellä kotioloissa ja lukea ensi viikon hirvityskokeisiin, kuten sisätautikirurgian mahtikokeeseen, mutta niinhän siinä kävi että löysin itseni Mansen keskustasta sekä perjantaina että lauantaina. Tässä teille oikein tuplatupla-arvostelut!

Perjantai-iltana mä kävin Mikkoseni kanssa syömässä. Tarkoituksena oli käydä tsekkaamassa myös tämä paljon kehutti Napapiirin Sankarit -elokuva, mutta koska emme olleet ehtineet varata lippuja etukäteen oli odotettavissa, että saleissa oli jäljellä vain ne kaikista huonoimmat paikat. Jätettiin sitten leffa myöhemmälle tulevaisuuteen ja keskityttiin siihen olennaiseen eli syömiseen. Hämeenkadun Pancho Villa ei jättänyt meitä kylmäksi. Panchosta onkin muodostunut meille eräänlainen pakkomielle: jos me ei keksitä mitään muuta ruokapaikkaa, niin me mennään Panchoon. Onneksi Tampereella on tietääkseni kolme PV:tä, joten valinnan varaa on.

Me ollaan koeajettu  melkein kaikki Tampereen keskusta-alueen PV:t (Hämeenkatu, Satakunnankatu ja Tammela). Ruoka on niin hyvää, että ihan sukat pyörii jalassa ja kuolaa alkaa erittyä pelkästä ajatuksesta kuin Pavlovin koirilla konsanaan. Ainoana huonona puolena mä näen tässä PV-rakkaudessa sen, että mä olen umpirakastunut  itse juustohampurilaisateriaan ja se johtaa siihen, että mä en yleensä muuta Panchossa syökään kuin tämän herkkuhampparin. Mulla ei siis ole antaa mielipidettä ravintolan muista annoksista, mutta voin lohdutukseksi kertoa, että enpä ole kenenkään kuullut niitä haukkuvan. Koska Pancho Villa on niin itsestäänselvyys, niin tältä taholta pasahtaa 5/5 tähteä!

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mahat pömpöttäen me sitten suunnistettiin Keskustorin Public Corneriin muutamille ja ihmettelemään huuli pyöreänä Valoviikkojen avajaisilotulitusta. Public Corner, Publice, on oikeastaan meidän vakipaikka, jos jokin vakipaikka pitäisi näin äkkiseltään sanoa. Sinne me mennään, jos me pubiin mennään. Se on sellanen kiva ja viihtyisä pubi, jossa soi rokahtava musiikki ja tunnelma on tiivis. Okei, perjantai-iltana kahdeksan aikaan vähän ehkä liiankin tiivis, sillä ihmisiä on paljon liikenteessä ja baaritiskialue on liian kapea ruuhkalle. Publicesta saa kuitenkin s-bonukset (plussaa niille, jotka s-bonareita keräävät) ja opiskelija-alen! Mahtava sijainti keskellä Tamperetta, ystävällinen henkilökunta, alennukset ja bonukset s-ryhmäläisille... mitäs muuta sitä pubilta enää voi toivoa? 5/5 tähteä.

Näistä hyvistä pubin ominaisuuksista Hovipojan kohdalla toteutuu ainoastaan hyvä sijainti ja ystävällinen henkilökunta. Jatkoin sitten Publicesta matkaa kaverin kanssa Hämeenkadun Hovipoikaan. Lonkero maksoi yli kuusi euroa ja pöydissä notkui kännisiä ikähaarukassa 20-70. Pakko kuitenkin kertoa, että baarimikko oli erittäin ystävällinen ja innokas ja huumorintajuinen, mutta se taisikin olla yksi niistä harvoista pubin hyvistä puolista. En taida toiste eksyä kyseiseen pubiin. 2/5 tähteä.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lauantaina oli sitten viime vuoden luokan pippalot, eräänlaiset EX-bileet. Suunnistimme puolen porukan voimin tanssiravintola Armakseen myöhäisillan tullen. Armas olikin mulle ihan uusi tuttavuus, ja hyvä sellainen olikin, verrattuna Armaksen tiloissa aiemmin toimineeseen Cabareehen. Mukana menossa oli myös pari kappaletta saksalaisia, näitä vaihto-oppilaita Marburgista, joihin toiseen mä silloin viime kevään vaihdossa tutustuinkin.

Mä tykkäsin Armaksesta tosi paljon. Ennen yhtätoista pääsi ilmaiseksi sisään, joukon jatkona myös muutama "alaikäinen", sillä ikäraja Armakseen on 22 vuotta. Alakerran karaokepuoli oli kiva, ja jos kesti satunnaisia överiesityksiä, kuten illan aikana todella puihin mennyt tulkinta Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma -kappaleesta (siis minä en laulanut!), niin välillä korviin tulvahti aina niin legendaariset ja mahtavat ysärihitit! Ja koska itse rakastan ysärihittejä, tanssijalkaa alkoi aika nopeasti vipattaa. 

Yläkerran "rokki"puoli oli myös kiva ja viihtyisä. Mulla jäi vielä hieman pimentoon se, soiko yläkerrassa koko illan vain suomirokki vai mahtuuko mukaan myös muuta, mutta ainakin löysin itseni jorailemasta Paula Koivuniemi -sikermän ja Apulannan tahtiin. Kaikin puolin siis mahtavaa baarimusiikkia: musiikki on yökerhoissa yksi tärkeimmistä tekijöistä ja Armaksen dj:t olivat ainakin eilen osuneet lähelle maalia, ellei sitten  itse häränsilmään! Kasari- ja ysärihitit ja suomirokki ovat juuri sitä, mitä mä haluan baarissa kuulla ja joka eniten saa mut tanssimaan. 

Hinnoissa käännytään kalliin puoleen. Olut maksoi 4,40e, Long Island Ice Tea 8 euroa. Sisäänpääsymaksu yhdentoista jälkeen olisi ollut 7 euroa ja narikka 2,50 euroa. Kovin persaukisena Armakseen ei siis kannata vaivautua. Toki, löytyy Tampereelta kalliimpiakin yökerhoja, kuten Love Hotel jossa saa maksaa itsensä vielä kipeämmäksi. Viimeksi sisäänpääsyhinta + narikka taisivat olla yhteensä 10 euroa... no, suosittelen kuitenkin menemään Armakseen ennen yhtätoista, jolloin sen 7 euroa voi tuhlata vaikka siihen olennaiseen!

Erityismaininta vielä saksalaisten huomioista kyseisestä baarista. Alakerran tupakkakoppi oli kuulemma paras, jossa he ikinä ovat olleet. Itse olen melko samaa mieltä: kopissa pystyi jopa hengittämään, eli ilmastointi toimi erinomaisesti! Tästä vielä siis muutama plussapiste.

Muuten Armas saisi minulta täydet viisi tähteä, mutta köyhänä opiskelijana mun on vähän sakotettava kalliista hinnoista. Joten Armas joutuu tyytymään 4/5 tähteen.

28. lokakuuta 2010

Pistoolisankarit

Mä olen nykyään aika innostunut seuraamaan uutisia. Etenkin Seitsemän uutiset MTV3:lla on jo lähes pakko nähdä. Onneksi televisiosta tulee miljoonat muutkin uutiset, jos seiskauutiset sattuu jäämään väliin, mutta uutisten katsominen ennen Salattujen Elämien alkua saa ajan kulumaan mukavasti. Ja tietysti ajankohtaiset asiat kiinnostavat, vaikka osa uutisista, etenkin poliitiikkaan liittyvät, saattavat mennä yli hilseen ja tajunnan. Eilenkin siirryin välittömästi makuuhuoneesta olkkariin, kun kuulin uutisten tunnusmusiikin pärähtävän käyntiin. Sillä hetkellähän minä en voinut tietää, että tälläkin kertaa mukaan mahtuisi uutisia, jotka saisivat sappinesteen kiehumaan korvista ulos.

mtv3.fi
Uutisissa kerrottiin tästä uudistetusta aselaista, joka velvoittaa lääkäreitä ilmoittamaan poliisille, jos potilas on selvästi väärä ihminen kantamaan asetta. No, ihan hyvältä kuulostaa vai mitä? Mieleeni muistui tästä heti Iltalehden nettisivuilta tämä sama uutinen, jonka yhteyteen oli liitetty sellainen Iltalehdelle tyypillinen mielipidekysely, kyllä-ei -vastausvaihtoehdoilla. Kysymys kuului jotakuinkin näin, onko uusi aselaki hyvä, vähän hienommin muotoiltuna tosin. Vielä eilen suurin osa vastanneista, reilusti yli 50%, oli sitä mieltä että ei. Siis wtf?! Miten niin ei? Tänään lukemat olivat jo tasoittuneet.

Miksi tavallisella, normaalilla ihmisellä olisi jotain tätä lakia vastaan? Eikö tämä kitke kaduilta pois ainakin ne, ketkä oikeasti heiluvat kaduilla pyssyineen ja ampuvat toisia? Okei, ilman aseenkantolupaa saattaa jäädä myös ne normaalit, jotka vilpittömästi haluaisivat vain metsästää tai muuten harrastaa ammuntaa. Mutta  jos lääkäri katsoo, että ihminen on mieleltään liian vinksallaan kantaakseen asetta, niin eiköhän suurin osa näistä lausunnoista ole kuitenkin totuudenmukaisia! Eiköhän normaalilla, tavallisella tallaajalla ole edelleen  siis mahdollisuus saada lupa kantaa asetta, kun on normaali ja mieleltään tasapainoinen.
(EDIT: Tarkoitan tällä, että luotan melko paljon lääkärien arviointikykyyn)

Toisaalta, lääkäreille sysätään aika kovaa vastuuta tässä ja suurin osa myös niistä oikeasti harrastuskäyttöön asetta haluavista voivat joutua tälle estolistalle, kun lääkärit eivät halua ottaa riskiä. Kukapa haluaisi murhan "omalle kontolleen"? Sillä kyllähän se tiedetään, miten hyvin jotkut mielenterveysongelmaiset osaavat näytellä "normaalia" ja saada tästä laista huolimatta aseen käyttöönsä ja ampua vaikka pari koulukaveria.
(EDIT: 'mielenterveysasiakkaat' vaihdettu termiin 'mielenterveysongelmaiset') 

Eli ovatko nämä kaikki, jotka Iltalehden sivuilla ovat vastanneet 'ei' , olleet siis kaikki lääkäreitä ja niitä, joilla on mielenterveysongelmia ja haluaisivat harrastaa ammuntaa tai käydä metsällä? Itse en harrasta ammuntaa tai metsästystä, mutta vaikka harrastaisinkin, niin ei tämä laki minua milläänlailla huolettaisi. Jos lääkäri toteaisi, että mä olen epäpätevä ihminen omistamaan aseen, mä toki haluaisin tietää miksi ja huolestuisin tässä kohtaa jo itsekin.

(EDIT: Jutun pointti on siis se, että miksi kukaan normaali ihminen olisi tästä laista huolissaan. Jos joku metsästäjä pelkää seuraavan kerran lääkäriin mennessään saavansa ehdottoman aseenkantokiellon, niin on minun mielestä syytä miettiä tarkkaan, mistä se voisi johtua...)