Lapsettoman ajatuksia vauvainvaasion keskeltä

Olosuhteiden pakosta olen viime aikoina ajautunut miettimään paljon omaa elämääni ja sitä, millaisena sen haluan elää. On olemassa tietty suunta, johon olen pyrkimässä; jota päin olen koko ajan menossa, mutta tietysti matkaan mahtuu paljon suuren suuria kysymysmerkkejä. Yksi merkittävimmistä pohdiskelun aiheista - ja johon oikeastaan kiteytyy kokonaan se kaikki, mitä loppuelämälläni teen - on jo minun ikäiselläni, hurjaa vauhtia kolmeakymppiä lähestyvällä ihmisellä se sikiämisjuttu. Musta tuntuu, että kaikki mun ympärillä viimeisen parin vuoden aikana tähän päivään ja pitkälle tulevaisuuteen ovat alkaneet poikia oikein urakalla. Väkisinkin sitä ajattelee usein, että milloin on mun vuoro. 

Mitä siis minä, jo naimisissa oleva lähes kolmekymppinen nainen ajattelen lapsista ja niiden hankkimisesta ylipäänsä? Tiedän, näkemykseni on varmasti monen mielestä varsin yksinkertainen ja jopa vajaavainen, koska minulla ei tuossa käsivarrella sitä omaa muksua vielä ole, mutta muistuttaisin kuitenkin, että jokainen ihminen tietää oman onnensa parhaiten. 

Viittaan tuossa viimeisessä lauseessa erääseen blogikirjoitukseen, johon tässä muutama ilta sitten naamakirjan kautta törmäsin. Siinä rapia parikymppinen kahden lapsen äiti kertoi, että elämä alkoi vasta, kun sai lapsia; että elämä ennen lapsia oli vain sohvalla makaamista ja kaikin puolin tyhjää. Itse olin kaikin puolin pöyristynyt tästä kirjoituksesta. Pöyristynyt, hämmästynyt ja ennen kaikkea kai lopulta surullinen. Ymmärrän toki, että monelle se oman lapsen pullauttaminen on unelmien täyttymys enkä missään nimessä vähättele sitä rakkautta, mitä omaa lasta kohtaan tuntee, mutta miksi sen kaiken pitää mitätöidä se elämä, jota eli ennen kuin alkoi lisääntyä? Enkä nyt halua viitata pelkästään tässä mainitsemaani blogikirjoitukseen, vaan olen kuullut monen muunkin ihmisen suusta (tai kirjoittamana), että huomasi, miten onnetonta oma elämä oli ollut ennen lapsen saamista. Monet lapselliset ihmiset kehtaavat oikein (kyllä, kyse on siitä, mitä kehtaa ja mitä ei!) sanoa ääneen, että kukaan ei voi tuntea todellista rakkautta ja onnea, jos ei ole omia lapsia. Kukaan?

Ja v**ut, sanon minä.

Perfectly happy when embracing the Himalayas 😏



Ehkä tuon blogikirjoituksen kirjoittaja olikin vain maannut sohvalla ja möllötellyt menemään ajattelematta sen enempää, että on kuolevainen ihminen ja elämästä pitää kiirehtiä nauttimaan heti alusta saakka. Kenties hän nautti elämästä sohvalla makoillessaan, enhän minä sitä tiedä. Mutta kyllä minusta oikeasti kuulostaa surulliselta, että "elämä alkoi vasta, kun sai lapsia". Mitä helkkaria? Että tuhlasi sitten parikymmentä vuotta elämästään? Liekö se noin mustavalkoista oikeasti, mutta kyllä tuollainen lausahdus vähän ainakin omaan korvaan särähtää... no, ikävälle. 

Itse kai haluan joskus lapsia. Ollaan ukkelin kanssa juteltu näistä lapsijutuista ja ollaan aika samoilla linjoilla. Itse ehkä haluaisin adoptoida lapsen, mutta ukkeli on kovasti sitä mieltä, että haluaa biologisesti oman lapsen. Se on kai miehille kamalan tärkeää. Ja maapallon liikakansoituksesta välittämättä ilmeisesti myös naisille. Tästä syystä lapsien tekeminen on mielestäni yksi itsekkäimmistä asioista, mitä ihminen voi eläessään tehdä. Tällä pallolla on aivan liikaa ihmisiä ja sen jakautuminenkin on varsin epätasaista. Miksi on niin tärkeää saada oma, biologinen lapsi? Jos haluaa lapsen, miksi ei pelastaisi lasta, joka on syntynyt huonoihin oloihin? Maailmassa on miljoonia huonosta elämänlaadusta kärsiviä lapsia jo valmiiksi olemassa. Miksi pitää tehdä lisää ja lisää ja lisää ja kuormittaa jo valmiiksi raiskattua elinalustaamme? 

No, mikäs minä tästä olen oikeastaan puhumaan. Jos me joskus päätetään, että se lapsi voi tohon nyt tulla pyörimään, niin kai mä ukkelille sen biologisen jälkeläisen sitten suon ja pyöräytän sisuksistani. Jos se on mahdollista. Ehkä me sitten haetaan sille sisarus Afrikasta tai Kiinasta, who knows.

Kenai Fjords National Park - the most beautiful place I've ever been.



Jos mä katsoisin itseäni peilistä ja kuvittelisin, että mulla olisi sylissä pieni vauva, mä kai hymyilisin. Sitten mä ajattelisin kaikkia niitä asioita, jotka mun elämässä muuttuisi vauvan myötä, ja mä saattaisin huomata otsani rypistyvän ja suupieliini yhtäkkiä voimakkaammin vaikuttavan maan vetovoiman. Lopulta ehkä hymyilisin taas lievästi. Jos mä nyt huomaisin olevani raskaana, mä en todennäköisesti olisi maailman onnellisin. Kyllä se lapsi voisi tuohon tulla ja varmasti sitä rakastaisin niin kuin kaikki muutkin äidit lapsiaan, mutta se ei missään nimessä olisi mun unelmien täyttymys. Jokainen lapsesta haaveileva kai tietää, kun lapsi muuttuu unelmaksi, mutta mulla ei ole vielä käynyt niin.

Jos mä katsoisin itseäni peilistä ja kuvittelisin pitäväni kädessäni vaikkapa kustannussopimusta Otavan kanssa mun romaanista, mä nauraisin ja hyppisin riemusta. Jos mä katsoisin itseäni peilistä ja mulla olisi kädessä matkalippu maailman ympäri, mä hyppisin ja kiljuisin riemusta. Siinä on siis vissi ero, ja tästä syystä mä en ole vielä valmis tulemaan äidiksi.

Never more felt alive than traveling through Alaskan wilderness.

Monet väittävät, ettei lapsen tulon tarvitse vaikuttaa omassa elämässä mitenkään ratkaisevasti. Uskallan näin lapsettomana olla eri mieltä, vaikka myönnän, että toki on paljon vanhempia, jotka onnistuvat säilyttämään elämässään kaiken sen, mihin suhtautuvat intohimolla. Heitä kunnioitan valtavasti. Kuitenkin tuntuu, että monet joutuvat luopumaan asioista, jotka ovat ennen kokeneet elämässään tärkeäksi, tai vaikka eivät niinkään joutuisi luopumaan, mutta eivät vain halua enää elää elämäänsä kuin sille lapselle (onko se juuri sitä entisen elämän mitätöintiä?). Ovatko nämä niitä naisia (ja miehiä), jotka unohtavat lapsen myötä olevansa myös myös vaimoja, kumppaneita tai ihan vain tavallisia ihmisiä sosiaalisine kontakteineen? Kuinkahan moni pari päätyy eroon tässä maailmassa sen vuoksi, että äiti unohtaa, että on olemassa myös se parisuhteen toinen osapuoli? Ihan vain pohdiskelen...

Lapsettoman naisen mustavalkoinen ja kokematon näkemys todennäköisesti kuulostaa pinnalliselta, mutta sanon sen kuitenkin, koska se on minun totuuteni: tuollainen oman elämän hallinnan menettäminen lapsen myötä kuulostaa ahdistavalle. Mihin häviää spontaanit illanvietot ystävien kanssa? Mihin häviää spontaanit kahden keskiset illat oman miehen kanssa? Mihin häviää siihen sisältyvä spontaani seksi? Mitäs sitten, jos olisi kamala kirjotusinspiraatio päällä, mutta ei voi istahtaa kirjoittamaan, kun pitää hyssytellä itkevää lasta? Juuri eilen istuin työpäivän jälkeen viinilasillisella ja mietin kovasti tuota elämän spontaaniutta, ja tulin siihen tulokseen, että spontaanius on kai yksi elämän parhaista asioista.

Ajattelisin todennäköisesti toisin, jos olisin äiti, tiedän. En voi tietää, mitä tuntemuksia lapsi mussa oikeasti herättäisi, jos sellainen tuossa olisi. Kenties munkin mielestä spontaani seksi ja kirjoittaminen olisi sitten toissijaisia asioita. Tällä hetkellä se vain kuulostaa niin... siltä, etten pidä ajatuksesta. Tällä hetkellä olen täysin tyytyväinen elämääni ja sen tavoitteisiin, olen onnellinen. Olen onnellinen mun aviomiehestä, mun kissoista, ystävistä ja elämäntyylistäni; matkustelusta, kirjoittamisesta ja maantiedosta. En tarvitse elämäni täyttymykseksi lasta, en ainakaan tällä hetkellä. 

Seeing giraffes the first time ever and in their natural habitat in Lake Manyara National Park, Tanzania, and it was great!



Tällä hetkellä toivon pääseväni opiskelemaan maantiedettä syksyllä, mikä tarkoittaa sitä, että tarvitsen kolme vuotta valmistuakseni luonnontieteiden kandidaatiksi ja vielä kaksi vuotta tullakseni filosofian maisteriksi. Mua ei todellakaan kiinnostaisi tehdä lasta opiskelun keskelle. Valmistuttuani olisin 35 vuotta vanha (tosin vain jos pysyn aikataulussa ja ylipäänsä pääsen tänä vuonna sisään kouluun). Että ehtiikö tässä oikeastaan mitään lapsia koskaan tekemäänkään, mietinpähän vaan. Kun on tässä kaikkee tärkeämpääkin näköpiirissä. Lapsen aika tulee, jos on tullakseen.

Tämmösiä mä olen viime aikoina joutunut pohtimaan, kun niitä lapsia tuntuu satavan taivaalta ihan järkyttäviä määriä (tämä blogiteksti siis todellakin oli vain omien ajatusten selkeyttämis- ja julkituomisprosessi). Kai kaikki muut oman ikäluokan ihmiset ovat oikeasti jo vähän aikuistuneet. Minä se haluaisin vielä vaan juoda viiniä ja hullutella maailmalla. Retarded, luulisin. Mutta minkäs teet. Ylihuomenna lähden hulluttelemaan New York Cityyn (mikä ei muuten näissä olosuhteissa olisi mahdollista, jos olisi se lapsi!)!

P.S. Jos joskus lapsen saatuani sanon, että elämäni ennen lasta oli tyhjää, niin lyökää mua naamaan ja herättäkää  takaisin todellisuuteen!

Kommentit