8. syyskuuta 2017

Paluu Irlantiin

Palaan vielä hetkeksi tämän pimenevän syksyn myötä vielä valoisaan, kesäauringossa kylpevään, toukokuiseen Irlantiin. Aina ajoittain mun Spotifyn ontheroad -soittolistalta pärähtää ilmoille John Ryan's Polka ja voin kuvitella itseni täpötäyteen dublinilaiseen pubiin kuulemaan sitä irlantilaista kansanmusiikkia Bulmers-lasi kourassa hymy huulilla. Irkkumusiikki on jotain niin mielettömän iloista ja rempseetä, että siitä tulee aina hyvälle tuulelle - vaikka sitä sitten kuuntelisikin vaan omassa olohuoneessa kaiuttimien kautta. Näitä irlantilaisia säveliä kuunnellessa muistan aina, että mulla on vielä jonkun verran asiaa Irlannista teille rakkaat lukijani, ja koitan sovittaa itselleni aikaa sen kirjoittamiseen. Nyt lopulta, tässä saan nuo vainoavat ajatukset lopulta pakotettua sanoiksi.





Tässä ensimmäisessa Irlanti-aiheisessa postauksessa, jonka kirjoitin paikan päällä Galwayn Kinlay -hostellista, pohdiskelin huuli pyöreänä, että kuuntelevatko irlantilaiset oikeasti niin mielellään sitä omaa kansanmusiikkiaan, miltä heistä tuntuu, kun Temple Bar repeää liitoksistaan, kun humalaiset turistit valtaavat pubit ja kadut, ja kuinka moni irlantilaisista todella osaa puhua iirin kieltä edes vähän.

Näihin kaikkiin sain (ainakin osittain) vastauksen mun viimeisenä iltana Dublinin The Auld Dubliner -pubissa, jossa kumosin muutaman Guinnessin, vähän enemmän Bulmersia ja jonkun verran irlantilaisia shotteja, Baby Guinnesseja. Baby Guinness on muuten ihan helkkarin hyvänmakuinen shotti, joka miksataan kahvilikööristä (esim. Kahlúa) ja kermalikööristä (vaikkapa sitten Baileys). 




Neljä paikallista, toisilleen tuntematonta kaveria kertoi mulle, että heistä Temple Barin ainainen juhlatunnelma on hauskaa. Otanta on toki vähäinen, myönnettäköön, mutta ainakaan kaikki ne neljä ja puoli miljoonaa irlantilaista ei katsele (pääsääntöisesti) jenkkiläisiä känniörveltäjiä nenän varttaan pitkin arvostellen. Yksi mun pöydässä istuneista tyypeistä kertoi tulevansa itse joka viikonloppu Temple Bariin istumaan iltaa ja pitämään hauskaa, koska siellä on kaupungin parhaimmat bileet. Saman kuulin kahden nuoren dublinilaisnaisen suusta. Nämä naiset lisäsivät myös, asiasta udellessani, että irlantilaiset todellakin kuuntelevat kansanmusiikkiaan erittäin mielellään ja ovat siitä ylpeitä. Samaiset partybeibet osasivat myös muutaman sanan iiriä ja pohtivat, että luultavasti jokainen irlantilainen osaa sanan tai kaksi. Iiriksi puhuminen taitaakin sitten olla ihan jo toinen juttu. Neljäs tyyppi vahvisti edellisten puheet kansanmusiikin kuuntelusta juhlatarkoituksessa ja siitä, etteivät vieraista maista saapuneet juhlijat todellakaan aiheuttaneet ikäviä tuntemuksia paikallisissa. 






Viimeiset kolme yötä Galwaysta palatessani pötköttelin Dublinin The Times -hostellissa aivan Temple Barin laitamilla College Streetilla, lähellä jokea. Sieltä tein iskuja mm. Pohjois-Irlantiin ja eripuolille Dublinia. Hostellin sijainti oli kyllä erittäin optimaalinen ja majapaikkana se saa multa kokonaisuudessaan enemmän pointseja kuin suosittu Gogartys - jo siitäkin syystä, ettei tässä hostellissa ollut pubia alakerrassa (ihana hiljaisuus yöllä!). Heti sisäänkirjoittautumisen yhteydessä mut kutsuttiin illalla nauttimaan ilmasia juustoja ja viiniä johonkin hostellin oleskelutilaan. Muinakin iltoina hostelli tarjosi asukkailleen kaikenmaailman iltaohjelmaa; keskiviikkoisin ilmaisen päivällisen, torstaisin ilmaista kaljaa, perjantaisin ilmaista sangriaa... ihan huippua! Itse en tosin ehtinyt osallistua yhteenkään näihin, joten viinit ja kaljat menivät joihinkin toisiin suihin. 






Dubliniin reissaajille annan maukkaan vinkin, mikäli nälkä yllättää ja haluaa pikkurahalla vatsansa täyteen. Times -hostellin vieressä sijaitsee aivan mahtava Doyles Pub. Itse asiassa pubi ja hostelli ovat niin kylki kyljessä, että etsiessäni ekan kerran hostellia en huomannut sitä ollenkaan, vaan kuvittelin koko sen punaisen seinän kuuluvan pubille. Kävelin rinkkoineni kahdesti hostellin ohi ja vasta kolmannella kerralla bongasin hostellin sisäänkäynnin. 

Minä kävin kolmena päivänä peräkkäin Doylesissa syömässä, sillä niin ihastuin sen ruokalistaan ja touhukkaaseen tiskin takana häärivään tätiin. Pahaa aavistamattomana menin ekalla kerralla nauttimaan vain tuopillisen kylmää siideriä ja suunnittelin etsiväni sitä juodessani jonkinmoisen syömäpaikan. Kävikin sitten ilmi, että pubin omassa pikku keittiössä tehtiin myös ruokaa ja päätin kokeilla pahimpaan nälkääni "Bangers and Mashia". Hintaa annoksella oli 9 euroa, joten en odottanut saavani mitään suurta. Toisin vaan kävi. Sain valtavan lautasellisen perunamuusia, makkaraa ja sipulisoosia. Aivan järkyttävän hyvää ruokaa ja paljon pienellä hinnalla! Ei tarvinnut enää suunnitella syömäpaikan löytämistä.

Seuraavana päivänä palasin Doylesiin ja täti oli mahdottoman innoissaan, kun sai ainakin yhden asiakkaan koukuttumaan pöperöihinsä niin paljon, että piti oikein tulla uudelleen. Vuorossa tuona päivänä oli "The Chicken Dipper", 7 euron hintainen voileipä. Olin onnellinen, aivan täynnä ja entistä enemmän myyty, kun olin kaapinut lautaseni tyhjäksi. Viimeisenä päivänä ennen lentokentälle siirtymistä kävin kokeilemassa vielä "Steak Burger Dinnerin", perinteisen burgeriannoksen, joka maksoi 11 euroa. 11 euroa ja oli täten koko ruokalistan kallein annos (mikäli kahdenkympin combolautasta ei huomioinut)! Aivan käsittämättömän helmi paikka aivan keskustan hollilla. Toivottavasti täti vielä pyörittää pubiaan, jossa lounasaikaan oli hyvinkin hiljaista ja rauhallista, muussaa perunoitaan ja paistelee burgeripihvejään. Uu nam!









Minä sitä Bulmersia hörpin oikein urakalla Irlannissa ollessani. Sinne mun matkabudjetti varmaan sitten hukkuikin, sillä Dublinissa tuopillisesta sai maksaa 7,50e. Kovaa hintaa pyydettiin tosin vain keskusta-alueella Liffey-joen molemmin puolin. Eräänä iltapäivänä tein nimittäin empiirisen kokeen ja selvitin, mitä iso lasi Bulmersia maksaa etäämmällä keskustasta. Pistäydyin pubiin noin puoli kilometriä Liffeysta pohjoiseen. Iso, piripintaan hanasta laskettu pintillinen Bulmersia maksoi 6 euroa. Jatkoin matkaani kohti etelää ja muutaman korttelin jälkeen sukelsin seuraavaan pubiin. Bulmersin hinta siellä oli 7 euroa. Viimeisenä pysähdyin nauttimaan tuopillisen jo hyvin lähellä jokea, mutta edelleen kaupungin pohjoispuolella ja siellä siiderin hinta olikin hilautunut jo takaisin tuttuun ja turvalliseen seitsemään ja puoleen euroon. 




Mun viikon keskimääräinen päiväbudjetti (jos Bulmersin suurkulutusta ei lasketa mukaan) Irlannissa oli n. 75 euroa. Kallein päivä oli se päivä, kun erehdyin ostamaan sen hyytävän kalliin junalipun Galwayhin - tuolloin päivän budjetti nousi lähelle satkua. Se jäi mukavan alhaiseksi, mikä johtuu suurimmaksi osaksi mun yöpymisvalinnoista. Hostellit on niin pop, jos haluaa säästää ison pennin majoituskustannuksissa. Irlantipostauksissa mainitsemani hostellit ovat oikein leppoisia ja mukavia yösijoja, ja suosittelisin niitä oikein ehdottomasti, mikäli joku on siihen suuntaan maailmaa menollansa. Vähiten vaikutuksen teki toki tuo Gogartys, mutta miksei siitäkin joku bilehile ja unta tarvitsematon tykkäisi. 

Irlantia suosittelen kokonaisuudessaan kyllä ehdottomasti ihan kaikille. Menkää jo!

"Ihanan vihreä Irlanti. Lammas- ja ponilaitumet, rehevät puut, kukinnot, nummet... tekisi mieli hypätä junan ikkunasta ja heittäytyä tuonne kedolle selälleen ja nauttia tästä aurinkoisesta, lämpimästä kesäpäivästä!" -matkapäiväkirjasta 14.5.2017

3. syyskuuta 2017

Lofoottien päätepiste - Hamnøya, Moskenes ja Å

Viides reissupäivä saatteli meidät osittain melko pilvisessä säässä aivan Lofoottien kärkeen, Ån pieneen kylään. Tuota pidemmälle ei autolla pääse, mutta korkeat saaristomaisemat jatkuvat tuolta vielä kymmenisen kilometriä lounaaseen. Kuvittelisin, että patikkamahdollisuuksia löytyisi tuolta niitä kaipaaville. Me olimme laiskoja, emmekä lähteneet niitä etsimään.

E10 JA RUUHKAHELVETTI

E10 jatkuu siis niin pitkälle kuin autolla on mahdollista päästä. Valtatie saattaa olla todella haastava, mikäli ajokokemusta ei ole takana kuin vähän. Ruotsin puolella tie on leveä ja levähdyspaikkoja on runsaasti, mutta mitä lähemmäs Skandeja ja Norjan rajaa tullaan, sitä kiemuraisemmaksi ja paikoin kapeaksikin se muuttuu. 

Muistan ensi kerran, kun ajoin autoa Norjassa Senjan saarella (jota muuten olen pienois-Lofooteiksi kuullut joskus sanottavan!) ja siellä tie oli niin kapea, että mun oli pakko luovuttaa kuskin paikka rohkeammalle ukkelilleni. Norjalaiset kaahasivat kapeilla, jyrkän rinteen ja rantakallioiden väliin ahdetuilla kaduilla täysin tottuneesti, eli minun mielestäni suorastaan päättömästi, ja se teki kokemuksesta entistä karumman. Lofooteilla näitä teiden ritareita tietysti tuli myös vastaan. Voin helposti kuvitella paikallisen väestön kiroavan rauhallisesti ja varovaisesti ajavia karavaanareita...





^ Maisemat Vareidin kylän kieppeillä (muutama kilometri Flakstadøyan ja Vestvågøyn yhdistävän sillan jälkeen) olivat jälleen kerran enemmän kuin satumaiset. Kuvat eivät taaskaan tee oikeutta sille jatkuvalle mielengasmille, mitä nämä maisemat ihmisessä voivat aiheuttaa. Jälleen kerran sain todistettua itselleni, ettei yksikään palmupuiden varjostama valkoinen hiekkaranta voi koskaan tehdä samanlaista vaikutusta kuin tällainen maisema. Toki, kuten alla olevista kuvista näemme, valkoista hiekkarantaa voi löytää myös Norjan Lofooteilta ⇊





Jusnesvikan lahti ⇊




Norjan puolella E10 on edelleen paikoitellen ihan siedettävä ajaa. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että katu on suurilta osin tarpeeksi leveä, eikä jokainen vastaantulija aiheuta sydämen tykytyksiä tai suoranaista kuoleman pelkoa. Flakstadøyan saarelta eteenpäin, n. 50 kilometriä ennen päätepistettä, tie alkaa kuitenkin muuttua radikaalisti ja sen kiemurrellessa Hamnøyan ja Moskenesin kaltaisten pikkukylien läpi korkeintaan kahden metrin levyisenä, alkaa kirosanoja lennellä oikein urakalla. 

Ei kai siinä, jos olisi ainut, joka tietä käyttää. Kun sumppuun lisätään kaikki paikallinen väestö, sadat muut retkeilijät, karavaanarit, autoilijat ja motoristit, alkaa ongelmia olla ihan kylliksi. Kylien läpi kahlaaminen on suoraan sanottuna HELVETILLISTÄ. Ukkelille oli onneksi osunut ajovuoro, sillä itse olisin taatusti romuttanut jokaista vastaantulijaa. Tie on ihan käsittämättömän kapea. Ei edes uskoisi, että niin kapeita teitä voisi olla olemassa kaksisuuntaiselle liikenteelle. Tähän kannattaa todella varautua, kun lähtee sesonkiaikaan autolla Lofooteille. Mukaan tarvitaan aimoannos kärsivällisyyttä ja taitavaa ajo-otetta.

HAMNØYA


Hamnøyan kylä on rakennettu maailman kummallisimpaan paikkaan. Kummallisimpaan, mutta ei missään nimessä rumimpaan tai karuimpaan. Kummallisen Hamnøyan sijainnista tekee se, että se on kasattu n. viidelle pienelle saarelle, jotka E10 siltoineen yhdistää toisiinsa. Maisemat ovat henkeä salpaavat ja niiden keskellä meinaa hetkeksi jo unohtaa, miten helvetillinen se kapea tie on ajaa. Hamnøya sijaitsee muutamia kilometrejä ennen Moskenesia ja Åta. Kauniina kesäpäivänä tuo pikkuruinen kylä voisi olla kuin mistä tahansa sadusta, suorastaan aivan epätodellinen ilmestys, mutta me osuimme ajamaan sen läpi valitettavasti kovin pilvisessä kelissä.






Itsehän kävin nolaamassa itseni Hamnøyssa. Lähdin kameroineni kuvailemaan tuota söpöläistä kylää, kävelin kadun varressa ja yritin parhaani mukaan väistellä molempiin suuntiin virtaavaa autojonoa. Paluumatkalla väistin vastakkaisiin suuntiin matkalla olevia asuntoautoja kadun sivuun nurmikolle, kun sitten liian myöhään tajusin, ettei kyseessä ollutkaan tasainen nurmialue, vaan lähes pystysuora tiputus korkeaan heinikkoiseen rinteeseen. Humpsahdin sekunninsadasosissa näkyvistä, kun kierin pari metriä rinnettä alas ja jäin lopulta hölmistyneenä istumaan sen puolitoista metriä korkean heinikon sekaan litimärkänä. Mihinkään ei sattunut ja kamerakin pysyi ehjänä, mutta hieman toki otti aivoon heinikosta kastuneet ja vihertyneet vaatteet. Istuin hetken aikaa rinteessä, naurahtelin ääneen yrittäen minimoida itselleni sitä suurta häpäisyä, jonka olin kokenut, ja odotin sopivaa, vähäruuhkaisempaa tilaisuutta kömpiä takaisin kadulle. 

Edelleen, kun mietin, mitä ohi ajavat autoilijat olivatkaan mahtaneet miettiä, kun olin vain tipahtanut tien reunasta näkymättömiin, alkaa hieman nolostuttaa, vaikka luojan kiitos, koska en tätä elämää niin vakavastikaan ota, niin kyllähän tuo hieman edelleen jopa naurattaa.

Å JA MOSKENES CAMPING

Ihmismassoja kammoksuvalle Moskenes ja Å ovat järkeä riipivää seutua, etenkin  juuri heinäkuussa. En ole enää yhtään ihmeissäni, että lofoottilaiset vihaavat paikalle saapuvia turisteja, niitä on nimittäin valtavasti. Itse Ån kylä on lähes huomaamaton, eikä sinne tietäisi saapuneensa ilman tienvarsikylttiä. E10 on loppupäästään niin ahtaasti asutettua seutua, ettei kylien välistä eroa pysty silmämääräisesti arvailemaan. Hamnøyasta eteenpäin taloja kasvaa tien varressa vierivieressä. Åssa emme tehneet muuta kuin u-käännöksen parkkipaikalla, johon E10 lopulta, 333 kilometriä Bjerkvikin jälkeen loppui. Mitä on Åssa? Kauniit ja upeat meri- ja vuoristomaisemat, jos ei muuta.

Olimme saaneet siihen asti nauttia ihanan rauhallisista ja hiljaisista leirintäalueista Øyjordissa ja Kongsmarkissa, mutta Moskenesin leirintäalueella asiat olivat ihan toisin. Ensiksikin oli siinä ja siinä, että edes mahduimme retkeilyautoinemme sekaan. Väkeä oli ihan tajuttomasti ja herkemmille olisi saattanut jo iskea ahtaanpaikan kammo, vaikka leirintäalue itsessään olikin suuri ja tilava. Kamala kokemus. Ehkä vähän hiljaisempina kuukausina tuo menettelisi, mutta... ei enää ikinä heinäkuussa. Ei ikinä.

Itsessään Moskenes Camping oli oikein mukava paikka meren äärellä ja sitä reunustivat laskuveden aikaan korkeiksi muuttuvat rantakalliot, joilla mekin kävimme hieman kikkailemassa ja etsimässä kunnollisia kalapaikkoja. Niitä ei tosin löytynyt. Reissun ainut saalis oli mun verta vuotava polvi, kun lensin turvalleni niillä sateen kastelemilla kallioilla. Kuka olisi uskonut, että ne voivat olla liukkaat?!



^ Koska mulla ei ole kuvia Moskenesista tai Åsta, tässä muutama kuva ajomatkan varrelta. Alemmassa kuvassa Hamnøyan kylä alkaa jo hahmottua edessä päin.

Yö Moskenesissa maksoi 300 kr eli hinta oli pompsahtanut korkealle sitten Kongsmarkin. Ja ihmekös tuo; joka paikka on koko ajan sesonkiaikaan pullollaan yöpyjiä, joten helppokos siinä on repiä asiakkailta kovaa hintaa. Moskenesin voitto on varmasti taivasta hipovaa kesäaikaan. Saimme käyttöömme sähkön ja lämmitetyt suihku-, wc- ja keittiötilat, joita tosin ihmismäärään verrattuna oli todella vähän. Kun oli juonut muutaman lomasiiderin, vessaan piti lähteä jonottamaan ennen pissahädän iskemistä, ettei sitten olisi tarvinnut jalat ristissä vaikerrella jonossa, kun jokainen huusi oli aina varattuna. 

Huvittava ominaisuus Moskenes Campingilla oli sen ihan oma baari. Siis ihan oikea, tosin pieni, baari, joka meni jo yhdentoista nurkilla kiinni. Kävimme siellä juomassa oksettavan kallista olutta ja viiniä ennen nukkumaan menoa. 

Luetuimmat

Arkisto