28. marraskuuta 2010

Muistoja jouluilta 2008 ja 2009

Tämän tylsän sunnuntaivapaapäivän ja ensimmäisen adventin kunniaksi muistin yhtäkkiä, että minulla on äärimmäisen huvittavaa videomateriaalia viime ja toissa joululta. Ajan kulukseni sitten väänsin Mikon pienellä avustuksella hauskan videon ja aion sen nyt julkaista. Pahoittelen videon huonoa kuvanlaatua, mutta eiköhän katsoja kuitenkin pääse perille videon kolmesta tärkeimmästä teemasta:

1. Mymmelin muistolle (sydän syrjällään videota katselin ja ikävöin meidän ihanaa Mymmeliä)
2. Eläimillä on jouluisin jännät paikat ja villi meno
3. Cats got the power!

Enjoy!



Lähempänä joulua myös muita jouluisia tunnelmia Koskenpään perukoilta!

25. marraskuuta 2010

Stairway to Heaven

Juuri kun eilen aamulla kirjoittelin tänne toiveita ja haaveitani työssäoppimispaikan suhteen; mitä haluaisin oppia tekemään käytännössä ja ihan oikeasti päästä harjoittelemaan mun työhön kuuluvia "erikoisempia" juttuja. Ajattelin että no, toivottavasti näiden jäljellä olevien kolmen viikon aikana sentään jotain ehtii tapahtua. Lähdin siitä sitten iltavuoroon, normaalisti, sen kummempia odottamatta. Muutamaa tuntia myöhemmin näin elämäni ensimmäisen kerran kuolleen ihmisen. Katselin kuolemaa, jos nyt dramaattisia halutaan olla.

Kyllä. Se pasahti melkoisena yllätyksenä päin mun naamaa. Työpaikkaohjaaja tuli heti vuoron alussa kysymään, tahdoinko osallistua vainajan laittoon. Tottakai mä halusin. 

Se oli aika jännä ja mieleen painuva kokemus. Muistan jonkun opettajan koulussa sanoneen viime talvena, että ensimmäinen vainaja jää aina mieleen, oli kyseessä sitten ruman tai kauniin kuoleman kohdannut ihminen. On kai hyvä, että tämä minun kohdalleni osunut ensimmäinen vainaja oli kuollut kauniisti, jos näin voi asian ilmaista ketään loukkaamatta. Vanha ihminen, joka oli jo kauan sitten päättänyt, ettei hänen elämässään ollut enää mitään elettävää: kaikki oleellinen oli jo nähty.

Mä en ensin uskaltanut katsoa edes vainajaan päin, kun mä pelkäsin mun omaa reaktiotani. Kaiken lisäksi tuntui sopimattomalta tuijottaa, kun muutama omainen oli vielä paikalla. Hiljalleen mä kuitenkin rohkaisin mieleni ja uskalsin katsoa vainajan kasvoja tarkemmin. Ne olivat jotenkin levolliset, melkein kauniit. Tottakai ne olivat ryppyiset ja elämää nähneet, mutta elossa ollessaan kasvoilta oli aina kuvastunut tuska siitä, että hän vielä oli täällä. Oikeastaan mä ajattelin vainajan vain nukkuvan. Mulle tuli pakonomainen tarve tutkia, eikö vainaja tosiaan hengittänyt enää. Jossain vaiheessa mua alkoi naurattaa (mikä ei myöskään olisi ollut kovin soveliasta), kun mä kuvittelin vainajan yhtäkkiä avaavan silmänsä ja sanovaan jotain 'pöön' tapaista. Sekavia tunteita siis.

Vielä oudommalta tuntui koskea vainajaan. Kamalaa käyttää sanaa 'ruumis' tässä yhteydessä, mutta... no. Ruumishan se. Ruumis oli lötkö ja painava. Mä olin kuvitellut vainajan olevan kuolonkankea. Ehkä kuolonkankeus ei ollut vielä iskenyt, en tiedä. Omaisten läsnäolo sai mut jotenkin toimimaan varovaisesti, ettei jälkeenpäin olisi saanut kuulla tökeröstä ja epäkunnioittavasta vainajan kohtelusta, mutta sen opin, että voimaa vainajan laitto vaatii. Pelkkä pää tuntui painavan kymmenen kiloa.

Mä suhtauduin paremmin tilanteeseen kuin mä olin kuvitellut. Tilanne ja kaikki se "puuhastelu" vainajan ympärillä tuntui jotenkin luonnolliselle ja normaalille. Ehkä siksi, että vainaja oli todella kuollut kauniisti, niin sanotusti vanhuuteen. Mä en halua edes kuvitella, jos sängyssä olisi maannut joku mun ikäinen, nuori ihminen, kenties autokolarin uhri. Oikeastaan mä tajusin tilanteen todellisuuden kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun me lähdimme viemään vainajaa kappeliin ja kylmiöön ja mun ohjaaja veti valkoisen lakanan vainajan ylle. Siinä vaiheessa mä tajusin kunnolla, että hei... tuo ihminen ei tosiaan hengitä.

Mikä mulla jäi voimakkaimmin mieleen koko tilanteesta? Huoneessa, jossa vainaja makasi, tuoksui hyvälle. Kummallisen hyvälle. Ei lainkaan kuolemalle.

Siinä oikeastaan kaikki, mitä mä tästä asiasta haluan sanoa.

kuva täältä
Life is like a box of chocolates - you'll never know what you gonna get.

24. marraskuuta 2010

Hyvää huomenta maailma! Ajattelin kertoa vähän mitä mulle kuuluu mun jännittävässä elämässä ennen kuin lähden taas työharjoittelun ihmeelliseen iltavuoroon.  Työharjoittelusta puheenollen...

Työharjoittelu sujuu hyvin: tähän mennessä on mennyt paremmin kuin viime harjottelu yhteensä, joten tästäkin voi jotain päätellä. Harmittaa vaan, kun osastolla tuntuu olevan hieman rajoitetusti kaikkea "uutta". Ainut uusi asia, jonka olen ensimmäisen kahden viikon aikana oppinut on PEG-letkun kautta lääkkeiden ja ruuan antaminen. PEG-letkuhan on se letku, joka menee potilaalla suoraan tuosta vatsanpeitteiden läpi mahalaukkuun, kun jostain syystä "ylempi" ruuansulatuskanava ei toimi. Sekään ei ollut mitään rakettitiedettä, joten olen siinä mielessä edelleen pettynyt työpaikan antiin opiskelijalle. 

Nenämahaletkuja osastolla ei kuulemma olla nähty pitkiin pitkiin aikoihin, joten tuskin minäkään niitä siinä tapauksessa tulen näkemään, saati harjoittelemaan niiden laittamista. Ompeleiden ja hakasten poistoa on ollut muutaman kerran, mutta juuri niinä päivinä olen ollut iltavuorossa ja aamuvuoro on tietysti jo hoitanut homman kotiin. Lääkkeitä olen toki päässyt jakamaan ja sitähän ei voi koskaan harjoitella liikaa; on se sen verran vastuullista puuhaa. Osastolla on kuulemma usein saattohoitopotilaita ja tähän mä haluaisin osallistua, kun kerran opinnäytetyönikin teen aiheeseen liittyen. Tällä hetkellä on oikeastaan muutamakin pian saattohoitovaiheessa olevaa potilasta, mutta olen tietenkin ollut työvuorossa aina siellä toisessa päässä yksikköä. Edellä mainitusta syystä mulla voi viimein olla mahdollisuus myös vainajan laittoon, ylipäätänsä vainajan näkemiseen. Enhän mä kuolemaa tässä kenellekään povaa, mutta pakko sanoa, että vainajan laittoon haluan kokemusta. 

Elämäntaparemontti sujuu myöskin hyvin, yllättävän hyvin. Pakko kuitenkin paljastaa, että viime viikonloppuna kotona Koskenpäällä tuli naposteltua muutama Doris-keksi. Okei, viisi. Ne ovat ehkä maailman parhaita keksejä enkä ollut syönyt niitä ainakaan kahteen vuoteen, joten pakko oli vähän maistaa. Muuten voin vilpittömästi kertoa, että en ole repsahdellut herkkuihin ja lenkilläkin ja jonkinlaista liikkumista olen pyrkinyt harrastamaan mahdollisuuksieni mukaan. Tälläkin hetkellä ainakin reidet ja pakarat niin jumissa eilisestä jumppatuokiosta, että tämän päivän iltavuorosta ei ehkä tule yhtään mitään... eilen puntarilla huomasin  kuitenkin laihtuneeni huimat puoli kiloa reilun viikon aikana ja se tsemppaa eteenpäin tässä terveyshössötyksessä. Tarkoituksenahan mulla siis ei ole laihtua paljon ja nopeasti vaan paljon hitaasti, joten puoli kiloa per viikko on ihan sopiva tahti.

Maailmanloppu kummittelee taas mun mielessä. Ainkin olen tällä hetkellä suunnattoman ahdistunut siitä, että näin viime yönä kolmea unta, joissa kaikissa maailmanloppu kolkutteli oven takana. Tilanne oli kuitenkin sama jokaisessa unessa, joten näin oikeastaan yhden kokonaisen unen kolmessa eri pätkässä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta tänäsyksynä, kun mä näen unta maailmanlopusta (en muista olenko tänne blogiin kirjoitellut niistä?). Jos viime yön kaikki unet lasketaan erikseen, maailmanloppu-unisaldo on tällä hetkellä viisi tai kuusi. Jokseenkin ahdistavaa.



Jokin näissä kaikissa maailmanlopun unissa on kuitenkin ollut yhteistä: sää. Se ei ole ollut jokaisessa unessa sama, vaan muutamassa ensimmäisessä muistan pilvisen ja ukkosta enteilevän taivaan, kun muutamassa muussa ja viimeöisessä paistoi kolkko aurinko. Kaikissa unissa sää on kuitenkin ollut äärimmäisen ahdistava, yksi unen ahdistavimmista tekijöistä. Toinen säähän liittyvä tekijä on maiseman usvaisuus. Oikeastihan usvaisuus olisi vain merkki ilmatilan kuumuudesta, mutta mä en muista että mulla olisi ollut kuuma unissa, ja kuten jo mainitsin, viimeyön unissa auringonpaiste oli kolkkoa. Olen miettinyt, että miten unessa sää voikin ahdistaa niin paljon? Seisova ja odottava, usvainen sää... 

Valitettavasti mun suuressa unikirjassa ei ole selitystä maailmanlopusta näkemiselle. Luulisin kuitenkin, että maailmanloppu tulee vain jostain mun alitajunnasta ja kaikki muu unessa viittaa johonkin ihan muuhun kuin itse maailmanloppuun. Niissä on yleensä niin paljon tekijöitä, joita en kuitenkaan ala tähän selvittää. Pakko kuitenkin kertoa yksi viimeöisten unien kammottavimmasta kohtauksesta. Näin selitettynä se ei ehkä kuulosta miltään, lähinnä varmaan naurettavalta, mutta tunne unessa oli jotain aivan kamalaa. 

Me seisotaan lentokentällä ja odotetaan passit kourassa Suomesta poispääsyä. En tiedä miksi, mutta Suomesta on päästävä ajoissa pois. Huone on ahdas ja pieni, ei oikeastaan yhtää lentokenttämäinen, ja ihmisiä tungeksii joka puolella. Huoneen katosta roikkuu televisio: mä tiedän sen, vaikka en näe sitä. Mä kuitenkin kuulen, että ruudussa on uutistenlukija. Yhtäkkiä kaikki hiljenee: puheensorina ja lentokentän melu laantuu ja mä sekä kaikki muut huoneessa olevat kuulevat uutistenlukijalta yhden ainoan lauseen: 
"Norwegian passports does not exist anymore"
Mä tajuan unessa, että norjalaisten passit eivät enää kelpaa Norjasta poistumiseen (suora käännöshän uutistenlukijan lauseelle on: "norjalaisia passeja ei ole enää olemassa", mutta unessa merkitys muuttui) ja mä ajattelen kauhuissani, että norjalaiset ovat loukussa omassa maassaan eivätkä pääse lopun alta pois. Mulle iskee paniikki: mitä jos suomalaistenkin passit mitätöidään ennen kuin me päästään koneeseen?

Lähinnä siis aivan typerä kohtaus, mutta unessa yksi kamalimmista. Jännä miten unissa naurettavatkin kohtaukset voivat tuntua niin vakavilta ja kamalilta. Herätessä sitä yleensä miettii, että no johan oli taas uni.,ja naureskelee perään.. tänäaamuna mua kuitenkaan vielä ole edes hymyilyttänyt tuo lentokenttäkohtaus, saati unet kokonaisuudessaan. 

Iloista iltavuoroa minulle...!

22. marraskuuta 2010

Sadas!

Tasan sata päivitystä, hyvä minä! Massiivisista epäilyistä huolimatta olen jaksanut kirjoittaa blogia edelleen, vaikka kuvittelin mun kyllästyvän jo heti alkutekijöissä Saksan reissun jälkeen. Nyt on kuitenkin jo marraskuun viimeinen viikko käsillä ja koossa sata enemmän tai vähemmän kiinnostavaa postausta (inhoan muuten sanaa 'postaus')! Tässä teille taas yksi lisää, sadannen kerran.

Olin muutama viikko sitten eräissä bileissä, jonne kokoontui lauma nuoria, 20-30 -vuotiaita nuoria naisia (jos joku näiden bileiden osallistujista tämän tekstin lukee, korostan ettei tarkoituksena ole loukata tai arvostella ketään, vaan kyseessä on mun oma henkilökohtainen asennoituminen). Mukana kekkereissä oli myös muutama äiti: toinen jo muutaman vuoden vanha ja toinen melko tuore mamma. Jossain vaiheessa näitä alkoholipitoisia juhlia mä tajusin, että lähes jokainen paikan päällä olleista puhui lapsista. Lapsia siellä ja lapsia täällä! No, eihän siinä mitään: tottakai kysellään toisten lasten kuulumiset jo ihan kohteliaisuussyistäkin ja sinänsä ilmiö oli ihan ymmärrettävä, kun joukkoon mahtui muutama lähihoitajaopiskelija, jotka opiskelevat lasten ja nuorten koulutusohjelmassa.

MUTTA. Itse ahdistuin tilanteesta useastakin eri syystä. Ensimmäinen niistä on puhtaasti se, ettei mun mielestä vauvoista ja lapsista jahkaileminen kuulu ryyppybileisiin. Vauvoista ja lapsista jahkaillaan lastenkutsuilla tai jonkinlaisilla "äitien kutsuilla", ei siis juhlissa joissa viina virtaa ja olisi tarkoitus pitää hauskaa. No, tokihan jotkut ihmiset voivat pitää hauskaa puhumalla pikkuihmisistä, mutta minä en. Se on toinen syy. Mua ei yksinkertaisesti kiinnosta puhua lapsista, koska en niitä omista; koska en niitä vielä halua; koska mua ei vaan kiinnosta. Tietysti mä pidän lapsista, niinkin paljon että joskus omiakin haluan ja saattaa olla, etten mäkään silloin mitään muuta puheenaihetta keksi kuin lapset ja kaikki mikä liittyy lapsiin (jos näin käy, palauttakaan mut äkkiä takaisin oikeille raiteille: en halua olla äiti, joka ei mitään muuta tee kuin jaarittelee pennuistaan!), mutta tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa mä en halua "bilettää" puhumalla lapsista!

Mä olen miettinyt, että olenko mä jotenkin "epäkypsempi" kuin nämä muut jotka bileissä olivat, jos mua ei vielä tässä vaiheessa, 23 vuoden iässä, kiinnosta lapset missään muodossa. Pitäisikö mun alkaa jo suunnitella perheenlisäystä ja aloillaan pysymistä ja täysin sidottua elämää? Tarviiko mun esittää, että mua kiinnostaa kaikki edellä mainitsemani? Pitäisikö mun olla jotenkin pettynyt, kun en "omista" yhtään kummilasta (tietenkin mä joskus haluan oman kummilapsen, mutta en vaivu epätoivoon jos näin ei koskaan käy). No ei todellakaan.

Yllä oleva teksti on yksi iso syy siihen, miksi en valinnut lasten ja nuorten koulutusohjelmaa lähihoitajaopinnoissani: mua ei kiinnosta toisten lapset, etenkään lähes tuntemattomien ihmisten lapset. Toinen on se, ettei mua kiinnosta olla töissä paikassa, jossa desibelit kohoavat niin, että työnantajalla olisi velvollisuus tarjota työntekijöilleen kuulosuojaimia tai säännöllisiä kuulotarkastuksia, mutta näin ei kuitenkaan tapahdu (oletteko ikinä olleet päiväkodissa?). Kolmas on se, että sitten kun mulla joskus on omia lapsia, niissä on mulle ihan tarpeeksi tekemistä: mä en tarvitse arkeani sekoittamaan miljoonaa muuta lasta, jotka eivät ole edes omia. 

Saattaa kuulostaa ankaralta ja lapselliselta, mutta ei voi mitään. Riina on puhunut. Ja avautunut.

(EDIT: tarkoitan siis sitä, mistä en halua bileissä puhua... lapsiaihe minun mielestä jotenkin latistaa alkoholipitoisten juhlien tunnelmaa.)

16. marraskuuta 2010

Elämäntaparemonttia

Nyt mä olen vihoviimein kyllästynyt tähän paskaan, ja tarkoitan nyt lähinnä mun turvonnutta mahaa, epäterveellistä ruokavaliota ja liikkumattomuutta. Kun siis puhun elämäntapamuutoksista, tarkoitan näitä asioita, en esim. tupakkia. Nyt tämä maha saa painua nimittäin helvettiin! Se tulee olemaan vaikeaa, ihan saakelin vaikeaa, kun ottaa huomioon meikäläisen heikon itsekurin ja suunnattoman laiskuuden, mutta ehkä jos kirjoitan asiasta tänne, tästä kaikesta tulee konkreettisempaa ja yrityskin on kovempi, eikö vaan?

Ruokavalio... hmm. Rakastan roskaruokaa. Rakastan ihan pirusti. Se on mun suuri heikkous. Kebab, pitsa, hampparit... rakastan. Puhumattakaan sipseistä. Näistä neljästä luopuminen tulee olemaan kaikista vaikeinta. Suklaa ja karkit on helppo sivuuttaa, kun en muutenkaan niitä kovin usein edes syö, sillä niin kuin yläpuolelta huomaa niin suosin enemmän suolaisia herkkuja. Jos ostan suklaata tai karkkia, himo niihin on iskenyt yllättäen ja varoittamatta, ehkä vasta siinä karkkihyllyn kohdalla. 



Mikkohan tässä mun ruokavaliomuutoksesta tule kärsimään, sillä Mikko ei voi ostaa mitään herkkuja, sillä silloin mua ei pidättele mikään jos mä tiedän kaapissa olevan pussin sipsejä. Mutta vaikka Mikko voisikin syödä ihan mitä vaan sen koskaan näkymättä sen kehossa, niin on varmaan siltikin hyvä säästää myös Mikon verisuonia ja sydäntä. Siksi aion tästä eteenpäin suosia sitä terveellistä rasvaa, kasvirasvaa. Tätä mä olen kuitenkin tehnyt jo pidempään. Pyrin aina ostamaan kaupasta pehmeärasvaisia tuotteita: juoksevia rasvoja, kasvirasvalevitteitä, ruokakermaa, jossa ei lue sanaa kerma... jopa jauhelihasta valitsen aina sen sika-nautajauhelihan enkä nauta-sikajauhelihaa, sillä huhujen mukaan sian rasva on terveellisempää kuin naudan rasva. Seuraavaakin ohjetta olen jo pidemmän aikaa noudatanut: lisään ruokaan kanaa ja kalaa, joiden rasva on pehmeää, ja vähennän punaista lihaa. Valitettavasti kana on kallista ja esim. uusi rakkauteni siika myöskin. Kalaa syömällä saan ehkä D-vitamiinipuutoksenikin kuosiin. 

Siiat

Lisään ruokaani kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Tätäkin olen jo yrittänyt pidemmän aikaa. Ongelmana tässä on vain se, että makuaistini hermot eivät siedä suurinta osaa kasvikunnan tuotteista: olen niin lihansyöjä. Pyrin kuitenkin keskittymään niihin, mistä tykkään: appelsiinit, omenat, satsumat, kiiwit, banaani... no, banaanissahan on pirusti piilosokeria, mutta mieluummin banaani kuin suklaapatukka, eikö? Kanasalaatti tomaatilla ja kurkulla, nam! Pakastetut mansikat maustamattomassa jogurtissa, nam! Porkkanat tuoreina, nam! Kana- tai jauhelihatortillat tomaatilla, salaatilla, kurkulla ja sipulilla, nam! Eli en kai tää ihan epätoivosta voi olla siis?



Täysi herkkukielto ei kuitenkaan tule multa onnistumaan enkä aio yllä mainitsemistani ruokavaliomuutoksista tehdä mitään tiukkoja sääntöjä, vaan poikkeuksia saa aina olla. Aina pitää olla mahdollisuus herkutteluun, sillä olisipa sellainen maailma tylsä, jossa ei saisi KOSKAAN herkutella. Ollaan sovittu jo aikaa sitten Mikon kanssa, että roskaruokaa saadaan hakea korkeintaan kaksi kertaa kuussa ja tämä tarkoittaa tuota naapurin Hevalia eli kebabbia ja pitsaa. Jogurtista (luen sen itselleni herkuksi) en luovu, sillä se on ainut asia hedelmien lisäksi aamuisin, jonka saan vaivoitta alas. Lisäksi saan kerran viikossa ostaa yhden vaniljarahkan. Juustoista luopuminen ei tule onnistumaan, sillä rakastan juustoja!

Liikkuminen. Voi, mieluusti makaisin sohvalla ja katselisin telkkaria. Ajattelin kuitenkin, että kolme kertaa viikossa ei ole ollenkaan paha asia käydä vähän haukkaamassa raitista ilmaa. Näistä kolmesta kerrasta ainakin yhdellä kertaa ajattelin myös hieman harjoittaa hölkkätaitoani, sillä pelkkä kävelyhän ei ikinä vaikuta mun mahan kokoon milläänlailla, se nostaa vain kuntoa. Kauppareissutkin voisi hoitaa hyvällä säällä kävellen. Eilen aloitinkin jo tätä hyötyliikuntaosuutta, mutta se ei ollut kovinkaan motivoivaa kaatosateessa... onneksi liikuntaa saan myös tämän hetken työharjoittelussa. Mulla pitäisi olla askelmittari, sillä askeleita näissä hoitoalan töissä tulee varmaan useampi tuhat vuoron aikana!

Ja mihin minä tällä kaikella siis pyrin? Tuohon alla olevan kuvan mahaan, joka minulla siis on joskus ollut.

Kypros '05
(EDIT: Tämän kaiken takana on laihduttamisen lisäksi eräs toinenkin syy ja se on se perkeleenmoinen sukurasite sydän- ja verisuonisairauksiin. Mua ei kiinnosta kuolla nuorena sydänkohtaukseen tai saada aivoinfarktia, joita molempia löytyy lähisukua myöten)

15. marraskuuta 2010

Synttärihumua Bricksissä ja Rodeossa

Lauantaina juhlittiin sitten tätä pitkää 23 vuoden taivalta. Alkuilta soljui eteenpäin migreeniboolin, live-musiikin ja hyvän seuran turvin ja loppuillasta puoleensa veti Tampereen yöelämä. Välikuolemia kuului iltaan muutama kappale, mutta esimerkiksi muutama hassu senttilitra tequilaa sai tämänkin "vanhuksen" taas valloittamaan tanssilattiaa. Alkuyöstä oltiin Bricksissä ja lopullinen destinaatio oli ex-Be-Pop eli Rodeo.

Migreenibooli: Suomiviina, Bols Blue, greippilimsa, Sprite

Illan esiintyjänä Midaksen Rusketus

Bricks kuului alkuperäiseen suunnitelmaan ja sitähän me alkuillasta toteutettiinkin. Koska osa jengistä valui kuitenkin kohti Rodeota, päätettiin me loputkin tehdä oma siirtomme. Bricksissä soi hyvä musiikki, vaikka ei ehkä niitä ysärihittejä, joita odotin. Miehet olivat lähes päällekäyviä. En ehtinyt baaritiskillä oleilla kymmentä sekunttia pidempään, kun minulle laulettiin jo jonkinsortin aariaa. Muutenkin meno oli... omituinen. Ei yhtään niin hyvä, mitä mä odotin. 

Mullahan siis oli korkeat odotukset Hämeenkadun Bricksistä, sillä mä olen kyseisessä baarissa vieraillut joskus aiemmin ja pilannut iltani juomapelistä johtuvan närästyksen vuoksi istumalla pöydässä mököttäen, kun muut olivat tanssimassa. Silloin muistan ajatelleeni, että "soipa täällä hyvä musiikki, tänne pitää tulla uudestaan!". Nääh, nyt ei iskenyt ollenkaan, joten onneksi vaihdettiin paikkaa! 

Bricks saa multa 3/5 tähteä syystä, että meno oli niin kummallinen ja paikan päällä oli kamalan huono naistenmieshuijari. Mikko totesi heti, että toi näyttää ihan Jarkko Ruudulta ja kun mä asiasta tälle kyseiselle miehelle mainitsin, niin tämä kertoi kuulleensa vastaavaa monesti, mutta että ei kuitenkaan ole Jarkko Ruutu. Jos mies oli tajunnut vetää roolin, niin olisi varmaan saanut vaikka jonkun naisen myöhemmin yöllä mukaansa! 


Ex-Be-Pop alias nykyinen Rodeo (vai onko se Rodeo Bar vai kuin...) Tampereen Siperiassa oli edelleen huikea! Tykkäsin kyseisestä paikasta jo aikoja sitten ja edelleen menevä musiikki ja vahakabinettimainen sisustus iskivät. Tein kyllä melkoisen välikuoleman heti Rodeoon saavuttuamme, mutta pienen wc-visiitin jälkeen olin jälleen voimissain ja loppuilta menikin sitten tanssilattialla. 

Jos rehellisiä ollaan, niin minullahan ei ole minkäänlaista muistikuvaa Rodeon hinnoista, mutta Mikko tuossa juuri muisteli, että lonkeroa, kaljaa ja siideriä sai 2,5 eurolla, muut olivat kalliimpia. Tilasin siis myös tequilaa, mutta näin jälkeenpäin voin hintaa kysyville vastata legendaarisesti sanoin EN KATTONU. Rodeon ainut miinus oli törkyinen vessa ja tupakkipaikka, jonne piti haahuilla varmaan kilometri jotain portaita pitkin. No ei nyt ihan. 4/5 tähteä. Miinusten syy mainittu edellä.
(EDIT: Ei, kyllä mun on pakko antaa tälle vaan täydet VIISI tähteä, sillä vaikka se tupakkipaikka sijaitseekin hiton kaukana ja vaikeasti tavoiteltavissa, niin se ei kuitenkaan ole mikään utuinen koppi, jossa ei voi hengittää! Ulkona sijaitseva tupakkipaikka on aina jees!)


Tämänkertainen All Around Tampere Tourin arvostelu jää näinkin tyngäksi, mutta antakaa anteeksi lauantain kova humalatilani. Loppuun vielä muutama synttäribiletyskuva!





P.S. Luovaan aittaan tulossa 5. luku viimeistään ensi viikonloppuna! Työharjottelukiireet, iltavuorot ja sen sellaista, ettei ole pystynyt keskittymän kirjoittamiseen. Kärsivällisyyttä siis vielä hetki, kiitos :)

11. marraskuuta 2010

Hyvää syntymäpäivää minä!

Koska tasan 23 vuotta sitten olin juuri muljahtanut maailmaan, päätin heittääntyä villiksi ja päivittää blogiani kuvin. Seuraavassa kaikkea, mitkä kuuluvat tai ovat kuuluneet tähän astiseen elämääni ja kaikkea, mitä rakastan ja mistä saan olla kiitollinen. Luvassa ei puoliksikaan kaikkea, mutta jotain pientä kuitenkin.

Matkustaminen

Koti, Koskenpää, Kangasniemi

Rakkaus
Onni voi näyttää pieneltä sinun käsissäsi,
mutta päästäpä siitä irti,
niin käsität miten suuri se oli.

Elokuvat
Kissat

Luonto

Onnellinen ihminen kulkee usein vakaasti polkua,
jota tuhat onnetonta väittää vääräksi.

Talvi

Eläimet, hevoset

Joulu

Ystävät, ihmiset ympärillä
Sisustaminen

Ole reilusti oma itsesi
- et voi olla onnellinen jonkun toisen kengissä.

9. marraskuuta 2010

Työharjoituksia!

Erikoistumisvuoden toinen työharjoittelu käynnistyi eilen. Seuraavat kuusi viikkoa käytännön oppimista tapahtuu siis Pirkkalan terveyskeskuksen vuodeosastolla. Motivaatio on korkealla, sillä mä en halua toistaa samaa virhettä kuin syksyn HaSan harjottelussa. Mä aion vaatia oppimista, sekä itseltäni että työssäoppimispaikalta. 

No. Kaksi aamuvuoroa siis takana ja paikka vaikuttaa lupaavalle olosuhteiltaan, asukeiltaan ja menetelmiltään. Se että mulla on nyt niin hurja tekemisen into, lamautti mut tänään täysin, sillä musta tuntuu että ilman minkäänlaisia vaatimuksia, mä voisin joutua kaikki kuusi viikkoa petaamaan sänkyjä. Toivottavasti tämä toisen päivän petaussaldo ei tule toistumaan silloin kun mun ohjaaja on paikalla, sillä mä olen kuullut huhuja, että mun olisi tarkoitus oppia uusia asioita... tänään olin nimittäin osaston heittopussi, kun ohjaajaa oli vapailla ja tietysti mut nakitettiin kaikkeen ei-olennaiseen, kuten sänkyjen petaamiseen! Siellä mä sitten puhkuin ja puhisin kiukuspäissäni ja vedin lakanaa sänkyyn, kun kaksi muuta hoitajaa veivät potilaan laverilla suihkuun. Ei siinä, kyllä mä olen useammin kuin kerran potilasta pessyt laverilla ja mä sen homman osaan, mutta... se olisi silti ollut ehkä hitusen enemmän sitä, mitä mä olisin halunnut tehdä tehdä.

Ohjaaja vaikutti eilisen perusteella ihan kivalle ja rennolle, vaikka pari tuntia jouduinkin seuraamaan vierestä kun tämä tilasi työkavereittensa kanssa matkaa Italiaan... 

Odotan mielettömästi sammakkomiehen ennustamaa lumipyryä! Mikään ei ole ihanempaa kuin kunnon lumimyrsky. Kun tuuli ulvoo ja lumi sataa vaakatasossa ja sitä sataa metreittäin. Kunnon varustuksella edes ulos meneminen ei haittaa. Ja mikä nyt ihan oikeasti voisi olla hauskempaa kuin lumituiskussa kirmailu?! Olen nimittäin vakaasti sitä mieltä, että pakkanen ja lumi on vain pukeutusmiskysymys. Ennemmin mä pukeudun lämpimästi ja mukavasti kuin pillifarkkuihin ja pikkutakkiin vain näyttääkseni hyvältä. Okei, en mä muutenkaan pukeutuisi pillifarkkuihin, not my style, mutta menköön tuo nyt esimerkkinä, jotta pointtini avautuisi kaikille. Ainut miinut lumimyräköissä mielestäni on se, jos täytyy siirtyä autolla paikasta A paikkaan B. Muutenkin kun olen melko arka kuski, niin ajaminen sohjossa ja näkyvyyden ollessa nolla ei paljon naurata.








5. marraskuuta 2010

Perjantai for idiots

Taas yksi ihana ilta kotona Koskenpäällä. Velipoika ja veljen poika on täällä, veljen poikaa nään ensimmäistä kertaa sitten kesän ja johan pitää olla piirtämässä lohikäärmeitä ja linnoja (vissiin uusi villitys?). Kohta vanha kunnon puusauna, rentoutumista ja jotain hyvää iltapalaa... ja suunnitelmissa toki myös aherrusta Luovan aitan kanssa. Tai oikeastaan sen kanssa, mitä Luovassa aitassa tällä hetkellä tapahtuu, on niinsanotusti in, eli tuo minun Prinsessa Jää -novelli. Kovasti on kaipailtu seuraavaa lukua ja olenkin sen luvannut tänäviikonloppuna julkaista. Sunnuntain jälkeen voi käydä tsekkailemassa!

Tänään oli myös se pelottava sisätautikirurgian koe. Juuri ja juuri ehkä uskaltaisin sanoa sen menneen läpi, mutta pidänpä suuni kiinni, jottei ikävät uutiset iskisi liian kovaa lähitulevaisuudessa. Käsihän siinä meinasi kuolla, neljä ja puoli konseptisivua sain aikaan. Jos se ei riitä, niin ei sitten mikään!

Kuinka pistikään taas vihaksi kun selailin Iltalehden sivuja. Yllättävää, että taas vaihteeksi Iltalehden sivuilta löytyy jotain vihastuttavaa... no kuitenkin, liikkeellä on ollut taas joku järjenjättiläinen, joka kertoo että kiusaaminen koulussa voi johtua myös itse kiusatusta ja että kiusatut ovat usein tosikoita, jotka eivät ota kiusaajien herjaa huumorilla. Öö, siis mitä? Muutamien viikkojen takaisessa Homoilta-keskustelussa Perussuomalaisten tämä iki-ihana kansanedustajamme Pentti Oinonen-vai-mikä-lieneekään sanoi, että homopariskunnat eivät saisi adoptoida lasta, koska todennäköisesti tätä lasta tultaisiin kiusaamaan koulussa tästä.

Okei, siis tietenkin kiusaaminen johtuu jostain kiusatun ominaisuudesta ja nykypäivänä se voi olla mikä vaan ominaisuus, vaikka vain "väärän" värinen t-paita. Jos kiusattu on tosikko eikä suhtaudu huumorilla kiusaajien käytökseen, niin tietysti tämä vain yllyttää kiusaajia. Jos lapsella on homovanhemmat, niin myös tämä voi olla yksi iso syy kiusata. Ajatteliko kukaan missään vaiheessa, ettei tämä kuitenkaan oikeuttaisi ketään kiusaamaan? Jos kiusattu on tosikko, niin oikeuttaako se kiusaamaan? Mietitäänpä niitä, joita on kiusattu jo vuosia: pitäisikö heidän yhtäkkiä vain painaa itsetuntonappia ja tadaa! saada hyvä itsetunto ja huumorisuhtautuminen kiusaamiseen? Mieti, jos sinua oltaisiin kiusattu pitkään. Olisiko helppoa vuoden haukkumisen ja lyttäämisen jälkeen edelleen vain suhtautua siihen huumorilla?

 





























































3. marraskuuta 2010

Kummituksia ja muita pelottavuuksia

Mä olen kamalan stressaantunut, mutta mä en tiedä miksi. Koulujututkin on melko hyvällä mallilla, vaikka  perjantaina iskevä sisätautikirurgian koe vähän jänskättääkin. Lukumotivaatio ollut yllättäen jossain omilla teillään ja vielä siis olisi reippaasti yli puolet koealueesta luettavana...

Lisäksi ensi viikolla alkaa taas uusi työharjoittelu. Menen Pirkkalan terveyskeskuksen vuodeosastolle kuudeksi viikoksi. Oon menossa hieman sekavin tuntein. Luvassa on melko laaja työssäoppimistehtävä plus syventävä tehtävä, joiden palautus on ennen joulua, ja siinä sivussa pitäisi suorittaa itse harjoittelukin kunnialla. Nyt ainakin tiedän, mitä teen toisin kuin viime harjoittelussa ja siinä mielessä olen jo innolla menossa. Mutta ei taas kiinnosta ne pirun aikaset aamuherätykset. En mä vielä tiedä missä koko terveyskeskus edes on.

Se, mistä mä tiedän olevani stressaantunut, on mun unet. Ne menee taas ihan överiksi. Toissayönä haukuin naisia lehmiksi kovaan ääneen ja poliiseja homoiksi ja rasisteiksi samaan aikaan. Viime viikolla näin elämäni pelottavimman valveunen. Makasin sängyssä selälläni ja Mikko nukkui selkä muhun päin. Katsahdin Mikon suuntaan ja näin jostain Mikon takaa nousevan tumman, "kummitusmaisen" hahmon, joka nousi leijumaan meidän yläpuolelle. Toivoin nähneeni vain unta, mutta seuraavana aamuna Mikko todisti, että mä olin huutanut ääneen. Hyi saasta. Voin siis sanoa nähneeni kummituksen.

Ehkä mua on jollain tasolla alkanut jännittää oma valmistuminen ammattiin ensi keväänä, kun on nyt katsellut jouluna valmistuvien hömpötyksiä. Eikä mitään ehkä, vaan mua todella pelottaa. Olenko mä muka valmis ammattilainen ensi keväänä? Onko mulla oikeasti valmiudet hakea työtä lähihoitaja-nimikkeellä, eikä vain pelkkiä kesätöitä? Mullako ammatti? Mulla on vähän ristiriitaiset tunteet tällä hetkellä tästä ammatin saamisesta. Mulla on tosi epävarma olo itsestäni tällä hetkellä ja ajatus siitä, että valmistuttuani mä en voi enää esittää tyhmää opiskelijaa ja käyttää hyväkseni samanlaista kysymysmahdollisuutta kuin opiskelijana. Koska mä olen valmis lähihoitaja, mun kuuluisi kai olla täysi ammattilainen. Mutta enhän mä ole. Musta ei todellakaan tunnu siltä. Mitä mä teen.

Opinnäytetyön aihe on nyt S:n kanssa lyöty lukkoon. Se on saattohoitopotilaan omaisten kohtaaminen. Johan se pitkän pyörittelyn jälkeen sai kuin saikin oikean muotonsa. Sitten kun saisi vielä aloitettua... no, aikaahan on, vielä kokonainen kevät (ensi keväänä siinä huhtikuun korvalla luon varmasti erittäin vihaisen silmäyksen tuohon edeltävään lauseeseen...)!