30. elokuuta 2014

see ya!

Huomenna lähdemme Alaskaan. Blogi painuu lomille pariksi viikoksi. Mun piti kirjoitella teille ajoitettuja postauksia loman ajaksi, mutta viime päivät ovat olleet niin hulinaa, että en vain ole kerinnyt kuin yhden raapustaa :/

Jos mahdollista, teen pikapäivityksiä reissun päältä, mutta mitään en kuitenkaan lupaa! Seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan melkoista hulinaa paikasta A paikkaan B, eli täydellistä lomaa meitsille! Ja siinä ei välttämättä ehdi koneita näpräillä ;)

See ya!


Olen mielestäni ansainnut lasin (pullon) viiniä loman kunniaksi ;)

27. elokuuta 2014

E-asiaa II

Kirjoittelin keväällä siitä, miten haluan hormonaalisesta ehkäisystä eroon sen salakavalien haittavaikutusten vuoksi. Asiaan vaikutti paljon myös se, etten pitänyt enää normaalina neljä tai viisi kertaa vuodessa itsestään ilmoittavista kuukautisista - niin ihanaa ja vapauttavaa kuin se olikin!

Taas näitä henkilökohtaisuuksia, joista haluan etukäteen varoittaa, että ei ole pakko jatkaa lukemista...

Vähän niin kuin kukkia ja mehiläisiä... tai jtn.
Kuparikierukka oli mun vaihtoehtoni. Nyt mulla on ollut kuparikierukka lähes puoli vuotta ja ensimmäisen kolmen kuukauden kontrollikäynnin jälkeen uskallan jo kirjoittaa ajatuksiani tästä.

Hain kierukan julkiselta puolelta. Yllätyksekseni kukaan ei mutissut suunnitelmaani vastaan. Olin kuullut kauhutarinoita siitä, miten synnyttämättömiä, kierukasta haaveilevia naisia katsotaan kieroon ja paikalta joutuu poistumaan sen hormonaalisen vaihtoehdon kanssa - vaikka väkisin. Mitään tällaista ei kuitenkaan ollut havaittavissa. Täytin odotellessani esitietolomakkeen ja kävin hoitajan haastattelussa, jossa pengottiin kaikki em. blogitekstissäni ruoditut asiat. Tietysti hoitaja vaati tietää hyviä perusteluja valinnalleni, mutta ei suinkaan pahantuulisesti. Sain ibuprofeenia "esilääkkeeksi".

Mua pelotti ihan kamalasti kierukan asentaminen ja sen huomasi tuo hoitajakin, joka hymyili osaaottavasti mun korkealle verenpaineelleni. Mua pelotti, että se sattuu ihan hirveästi. Mulla on tavallisesti alhainen kipukynnys ja olin tietysti ahkerasti jaksanut lueskella bittiavaruudesta kivuliaita kokemuksia kierukan asentamisesta. Ajatus siitä, että mä olen juuri se synnyttämätön nainen, aiheutti lisää sydämen tykytyksiä. Sattuisi kuulemma enemmän ropeltaa kierukka koskemattomaan kohtuun... hoitaja oli varsin ystävällinen ja lohdutti mua äärimmäisen ammattitaitoisesta gynekologista.

Lainkaan gynekologin ammattitaitoa vähätellen kierukan laitto tuntui äärimmäisen epämukavalle, ja kyllä: se sattui. En usko minkään buranoiden kamalasti siinä kohtaa enää vaikuttaneen. Puristin penkkiä rystyset valkoisina ja tunsin vatsaani polttavan muutamien sekunttien ajan niin maan perkeleesti. Tunne kuitenkin hävisi hetkessä ja hetken aikaa keissin jälkeen mikään ei tuntunut missään - paitsi autolla kotiin ajaminen. Jännitys laukesi niin voimakkaana koko jutun jälkeen, että hiki virtasi suoranaan silmiin ja jalat tärisivät niin, etten tiennyt, pystynkö käyttämään auton polkimia.


Kotona kipu palasi. Makasin sikiöasennossa sohvalla ja söin lisää särkylääkettä. Kauhulla odotin saman päivän iltavuoroa, kun saikkuakaan en kehdannut sellaisen syyn vuoksi ottaa. Kivut tuntuivat enimmäkseen tavallisilta kuukautiskivuilta - kertaa sata - ja jatkuivat muutaman päivän kierukan laiton jälkeen. Sen jälkeen kierukka ei oikeastaan ole aiheuttanut mitään ylimääräistä kipua.

Haittavaikutuksia? Juu, no jotain. Aluksi, ja oikeastaan vieläkin, kuukautiskiertoni oli hieman sekaisin. Ensimmäisen kuukauden aikana menkat tulivat kolmesti. Sittemmin kierto alkoi tasoittua, mutta ei ole vieläkään kuosissaan. Heittoa on 2-3 päivää aina suuntaan tai toiseen. Tiedän kuitenkin, milloin menkat alkavat, sillä vuotoa edeltää kaksi helvetinmoista kipuilupäivää, jolloin särkylääkettä tarvitaan todellakin. Kipuilua esiintyy myös vuodon 2. ja 3. päivänä, jolloin vuoto on runsaimmillaan. Ja siis menneisyyteni kuukautisiin verrattuna sitä vuotoa sitten tosiaan ON. Paljon. Mutta ei niin paljon, ettenkö naisena sitä kerran kuussa kestäisi. Menkkojen pituus lisääntyi muutamalla vuorokaudella.

Kaikesta tuosta ikävästä huolimatta olen kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen tekemääni valintaan. Kestän muutaman päivän helvetin, kun ajattelen, että vaihtoehtoina voisi olla se epämiellyttävä ropeltaminen kumien kanssa tai kehon normaalin rytmin sekoittavat hormonit.

Jep. Luovuttuani hormonaalisesta ehkäisystä, halut makkarin puolella ovat tuplaantuneet, elleivät jopa triplaantuneet ;)

26. elokuuta 2014

"Matkustaminen ei ole tuhlausta, vaan pääomaa"

... näin on sanonut joku viisas kaveri. Hieno ajatus. Tottakin.


Pakko myöntää kuitenkin, että matkailuun käytetty raha piinaa muakin usein ikävästi. En jakele täysin holtittomasti vaivalla säästämiäni rahoja lentoyhtiöille ja hotelleille, vaikka joskus saattaa siltä tuntuakin. Yleensä, tai oikeastaan joka h*lvetin kerta, tunnen huonoa omaatuntoa käyttämistäni rahoista. Ajattelen, että mitä kaikkea oikeasti hyödyllistä sitä tälläkin rahalla olisi voinut ostaa, ja että mitä jos yllättäen sattuukin jotain sellaista, että näitä juuri tuhlaamiani rahoja tarvitsisikin kipeästi.

Toisaalta en voi soveltaa tätä fiilistä pelkästään matkailuun. Vaikka ostaisin sitä jotain oikeasti hyödyllistä ja tarpeellista, mua edelleen ärsyttää se, että tilillä ei ole enää yhtä paljon säästössä "pahan päivän varalle". Pahan päivän vara onkin ärsyttävä juttu. Tietysti säästössä on aina tarpeeksi esimerkiksi kissojen yllättäviin eläinlääkärikuluihin tai auton korjaamisen yms. Mutta en minä sitä rahaa sinne tilille siksi säästä, etten sitä koskaan käyttäisi siihen itse elämiseen. Ja tarkoitan todella elämistä, en laskujen maksamista ja arjesta selviytymistä.

Tiedän: unohdan pian tämä murehtimisen ja nautin kokemuksista sitä lainkaan ajattelematta. Mikään rahasumma ei vaan voi kilpailla niiden reissussa koettujen juttujen kanssa. Ja miksi kilpailisikaan? It's worth it. Yksikään matka ei ole koskaan kaduttanut - ja aika kamalia pitäisi reissun päällä sattuakin, että alkaisi todella kaduttaa!

Huomenna en enää edes muista, että tililtä on siirretty isoja rahasummia Alaskan sisäisiin lentoihin ja Klondiken junamatkaan.

Eikä se säästötilikään nyt vielä tyhjä ole.


P.S. Pakkaaminen on nyt kaikesta Islantijänskätyksestä huolimatta saatettu kunnialla alkuun!

P.P.S. Ehkä mahdollisesti kai... olen joskus kertonut blogissa, miten inhoan puhua tuntemattomien ihmisten kanssa puhelimessa. Varattuamme Fraser Meadows Steam Excursionin White Pass & Yukon Route Railroadilta maksun suorittamiseen vaadittiin soittoa kyseiseen puljuun. Oi ja voi sitä tuskailua, kun tajusin, että mun pitää soittaa jollekin tuntemattomalle tyypille Alaskaan, puhua sen kanssa puhelimessa ja vielä englanniksi! Jos asia olisi pitänyt hoitaa naamatusten, no problemo! Mutta että puhelimessa!

Saatuani itseäni niskasta kiinni otin luurin kouraan ja näpyttelin numeron. Ja eipä se sitten ollutkaan yhtään niin kamalaa kuin olin pelännyt. Mutta teinpähän jotain jännää; voisi jopa sanoa, että ylitin itseni, hih ^.^

25. elokuuta 2014

Reissumusiikista

Matkustaminen ärsyttää positiivisesti kaikkia ihmisaisteja. Yleensä näitä aistimuksia yhdistää tiettyyn maahan, kaupunkiin, paikkaan tai hetkeen vasta myöhemmin kotona ja täysin odottamatta. Reissun päältä jää mieleen erilaisia tuoksuja, makuja ja ääniä, jotka matkan jälkeen voivat hetkessä palauttaa kaihoisan mielen takaisin sinne maailman toiselle puolelle. Usein ne tuovat hymyn huulille, vaikka muisto ei olisikaan niin miellyttävä. Kaikesta huolimatta sitä tahtoisi hetkessä matkustaa ajassa taaksepäin kokemaan ne samat hetket uudelleen ja samalla haalia lisää muistoja. Vahvat aistiassosiaatiot tuovat muistolle konkreettisuutta ja muuntavat kaukaisenkin muiston unenomaisuudestaan todelliseksi.

Vaikka näkö onkin ihmisen tärkein ja vahvin aisti ja vaikka itse henkilökohtaisesti koen olevani hyvinkin visuaalinen ihminen (kuvat jäävät mun mieleen, rakastan kaikkea, mikä näyttää hyvälle ja hajuvesiä tekisi mieli ostaa pullon ulkomuodon perusteella, ei tuoksun), reissun päällä huomaan aivan muiden aistien ottavan pääosaa. Tietysti pällistelen silmät suurina maailmaa ja rekisteröin jokaikisen pienenkin yksityiskohdan ympäriltäni takaraivoni näkökeskukseen, ja kameralle, mutta parhaiten mieleen jää se, mitä nenällä haistan ja mitä korvillani kuulen.

Tänään ajattelin paneutua tuohon kuuloaistiin ja siihen, miten tietyt musiikkikappaleet saattavat tuoda mieleen elävän muiston ulkomailta tai yleensäkin reissun päältä. Musiikkiin liittyvät muistot ovat itselläni niitä vahvimpia - vähättelemättä lainkaan muiden äänien luomia assosiaatioita. Joskus tiettyyn kohteeseen liittyvä musiikki voi olla aivan kummallista, sellaista, minkä ei voisi lainkaan kuvitella liittyvän kyseiseen kohteeseen. Musiikki voi olla paikan päällä sattumalta kuultua tai omalta soittolistalta bussi- tai automatkoilla kuulokkeista tulvivaa.

Sveitsi 2005
Olin ystäväni kanssa tuolloin viikon lomalla Sveitsissä kummitätini luona. Parhaiten kaikki palautuu tuolta lähes kymmenen vuoden takaiselta reissulta mieleen kuullessani Beyoncén ja Jay-Z:n Crazy in Love -kappaleen. Eräänä iltana satuimme serkkuni opastuksella Zürichin yöelämään ja eräässäkin baarissa dj:n soittolistalle osui tämä kyseinen kappale. Hassua, että ystävälleni tulee tämä samainen reissu mieleen aivan jostain toisesta kappaleesta, joka oli myös soinut tuona kyseisenä iltana (en muista, mikä se biisi oli)!

Jossain Zürichin itäpuolella

Zürich-järvi

Rigi-vuorella

Lappi 2007

Mun ja tuon ukkelini ensimmäinen yhteinen Lapin reissu; satoja kilometrejä autolla, loputon määrä tunteja aikaa kuunnella yhtä ja samaa Ylen radiokanavaa. YleX oli ainut radiokanava reissussa, joka kuului moitteettomasti koko matkan, etenkin, mitä pohjoisemmaksi päästiin. Muut Ylen kanavat eivät inspiroineet. Voitte vain kuvitella, että reilun 12 tuntisen ajomatkan aikana kuulimme monet kappaleet erittäin moneen kertaan ja ne ovat siksi jääneet niin hyvin mieleen. Niistä tulee aina mieleen se reissu. Tässä muutama vahvin assosioija (onko tuo edes sana?).

The Ark - Prayer for the Weekend
Kalle Ahola - Nämä päivät (etenkin väli Ivalo-Inari!) (miksi tätä ei löydy Youtubesta??)
Jenni Vartiainen - Ihmisten edessä

Ivalo


Hollanti 2008
Niin koomiselta kuin se kuulostaakin, Hollanti tulee mieleen irlantilaisesta musiikista! ^.^  Viikatteen lisäksi tuon reissun aikana tuli kuunneltua astetta enemmän Flogging Mollya ja täten oikeastaan kaikesta kyseisen bändin tuotannosta tulee mieleen Hollanti (vaikka kaikkea ei siellä ollessa kuunnellutkaan). Erityisesti kuitenkin Devil's Dancefloorin soidessa voin kuvitella itseni takaisin reissun päälle.

Amsterdam

  
Unkari 2011
Pitbull, Marc Anthony ja Rain Over Me. Eräskin osittain hämärän peittoon verhoutunut ilta Debrecenissa. Taisimme koluta läpi kolme baaria illan aikana ja näin myöhemmin muisteltuna tuntuu, että tämä biisi vaan soi kaikissa niissä, KOKO AJAN. Assosiaatio on siis vahva Unkarin suuntaan heti, kun kuulen tämän kappaleen!

Debrecen

Debrecenin yliopisto

Puszta Fiver
Nepal 2012
Voisi kuvitella, että Nepalista tulisi mieleen melko itämaistyyppinen musiikki. Mutta ei. Flo Ridan Whistle ja LMFAO:n Party Rock Anthem, joissa ei ole mitään Nepalia! Paitsi että silti niin paljon...

Whistle-biisi oli multa pitkään hukassa. Eräs paikallinen akustinen cover-bändi soitti sen eräänä iltana Kathmandussa Jatra-nimisessä kahvila-ravintolassa ja se kuulosti silloin hyvälle, mutta reissun jälkeen unohdin koko kappaleen. Toisinaan mietiskelin ohimennen, että mikähän se oli se viheltelybiisi, mutta en muistanut enää edes säveltä tai sanoja, en mitään, millä olisin voinut etsiä sitä bittiavaruuden syövereistä. Siksi se niin usein unohtuikin mun mieletäni. Muutamia viikkoja sitten yövuorossa katselin aamuyön pitkinä tunteita televisiosta Voice-tv:tä (tms?) ja sieltä sattui sitten tulemaan tuo kyseinen biisi. Salaman nopeasti mun mieleni oli jättänyt mut kököttämään siihen duunipaikan sohvalle yksistään ja singahtanut takaisin Kathmanduun, Jatraan ja siihen yhden kitaran ja yhden laulajan bändiin. Pitkän odotuksen jälkeen mä olin vihdoin löytänyt sen biisin, mikä yhdisti mut Kathmanduun ja Nepaliin.

Party Rock Anthemin muistan soineen mun mp3-soittimessa palatessamme Nagarkotista takaisin Kathmanduun. Muistan katselleeni pikkubussin ikkunasta ohittamaamme Bhaktaburia ja sen ränsistyneitä, kellanruskeita rakennuksia ja kironneeni taustalta kuuluvaa liikenteen meteliä. Ruuhka-aika Kathmandulaaksossa.... ei hyvä.

Sam's Pub, Kathmandu
Jatra!
Nagarkot, tiibetiläistä leipästä

Tansania 2013
Shakiran Waka Waka sopii kuin nyrkki silmään, kun on kyse Afrikasta! Voi, se eräskin humalainen ilta norjalaisten kanssa... joku norskeista kävi toivomassa hotellin respasta Afrikka-aiheista musiikkia ja sieltä tuli sitten tämä. Ikuinen jälki jäi tästä; Tansania ja Sansibarin palmut tulvivat joka kerta mieleen yhtä lämpimänä kuin ilmasto siellä päin maailmaa.

Toinen, hieman erikoisempi biisi onkin sitten Bomfunk Mc's:n Freestyler. Jep! ^.^
Tuo samainen ilta Paje Beachilla norskien kanssa. Jälleen kerran joku meni toivomaan hotellijäbiltä musiikkia meidän kaljoittelun kunniaksi ja olikin sitten toivonut ihan piruuttaan suomalaista musiikkia mun ja ukkelini kunniaksi :D Koomista, jotenkin.

Stone Town

Pajessa ei muuten juurikaan tullut käytettyä kenkiä. Siksi tämännäköiset jalat.

Do nothing @ Paje Beach

Lappi ja Norja 2013
YleX soi viime syksynä jälleen kerran, kun suuntasimme auton nokan kohti pohjoisia leveyspiirejä. Ja jälleen kerran monen monta ajotuntia ja monen monta samaa biisiä tulvi ulos auton kaiuttimista. Parhaiten mieleen ovat jääneet kuitenkin Aviciin Hey Borther ja Mustan Barbaarin Salil eka salil vika. Taisivat olla tuolloin uusia hittejä...

Kemi - Rovaniemi

Kilpisjärvi

Maisema Skibotn'sta

Onkos lukijoillani mielessä musiikkia, joista tulee mieleen reissaaminen ja mukavat (tai vähemmän mukavat) muistot?

19. elokuuta 2014

Pessimisti ei pety

Joku kyseli mun Bárdarbungapostauksen jälkeen, että miksi ihmeessä stressata ennen kuin mitään on edes tapahtunut. Niinpä. Ihan helvetin hyvä kysymys.

Typeräähän se on. Energia, jonka voisi kohdistaa kymmeniin positiivisiin, tässä päivässä elettyihin asioihin, valuu hukkaan mahdollisesti täysin turhanpäiväisen stressaamisen vuoksi. Etukäteen murehtimisella ei voita mitään. Vai voittaako?

Suurin ongelma itselle tässä kohtaa lienee se, että mun reissun odotukselta on jälleen kerran kadonnut pohja. Aivan kuten keväällä 2010 ennen Saksaa: taivas oli suljettu eikä ollut varmaa, aukeaisiko se ennen omaa matkaani. En pystynyt nauttimaan reissun odotuksesta, sillä pelkäsin pettyväni vain pahemmin, jos kaikesta mahdollisesta uhasta huolimatta pitäisin "itsestäänselvänä" matkan toteutumista ja sitten se yhtäkkiä peruuntuisikin. Ajattelin silloin, että pessimismi säästää mut suuremmalta pettymykseltä kuin optimismi.

Niin ajattelen kai tänäänkin. Se on paha yhdistelmä mun heikkohermoisuuden kanssa. Heikkohermoisuudella tarkoitan tässä yhteydessä lähinnä sitä rasittavaa luonteenpiirrettä, joka vaatii kaiken tapahtuvan just nyt heti. Jos jokin asia vaivaa mieltä, se on hoidettava välittömästi. Vaikka keskellä yötä. Useimpia asioita ei vain voi hoitaa keskellä yötä ja se kasvattaa puolestaan sitä stressiä, jota ihan mitättömätkin asiat voivat välillä synnyttää. Tässä kohtaa ei voi kuin odottaa, mitä Bárdarbunga päättää tehdä. Mitä luontoäidillä on mielessään?

Matkustaminen ei ole mulle itselleni mikään mitätön juttu kuitenkaan. Joku voi pitää mua mielenvikaisena ylipäänsä siksi, että murehdin jotain matkaa. Siis matkaa! Siinä, missä jollekin on elintärkeää vaikkapa kasvattaa koiria, mulle on elintärkeää päästä matkalle. Ei siksi, että on vain "coolia" matkustaa, vieläpä johonkin täysin "epänormaaliin" paikkaan kuin Alaska (eräskin työkaveri ihmetteli, että hänkin on aina halunnut matkustaa Alaskaan, mutta ei ajatellut, että sinne kukaan koskaan oikeasti matkuistaisi). Matkustaminen antaa mun elämälleni sisältöä siinä, missä jollekin koirien kasvatus. Joten ei. Tämä ei ole mikään mitätön juttu, vaikka ne miljoona muuta mieltä painavaa asiaa olisivatkin.

Mitäänhän matkan peruuntumiselle ei voi. Niin kuin aikaisemmin jo kirjoittelinkin, voi sattua vaikka onnettomuus kotona tai työmatkalla. Ne ovat kuitenkin asioita, joista ei varoiteta etukäteen uutisissa. Niitä "ei osaa odottaa". Selviän toki hengissä, jos matka peruuntuu. Mut on kasvatettu selviytymään vastoinkäymisistä; siitä, ettei aina saa sitä, mitä haluaa. Mutta vihaiseksi se tekee. Todella vihaiseksi ja pettyneeksi, jo ajatuksen tasolla.

Kaikki matkaan liittyvät odottavan innokkaat ja korkealentoiset ajatukset on nyt blokattu ja haudattu. Sekin on aivan hölmöä ottaen huomioon, että kyllä ne sieltä estettyinäkin yrittävät pinnalle nousta: tekisi mieli tarttua Lonely Planet -oppaaseen, lukea ja suunnitella matkareittiä ja punnita erilaisia majoitusvaihtoehtoja. En kuitenkaan uskalla odottaa matkaa, niin hölmöltä kuin se voi jonkun mielestä kuulostaakin. Olen valmiiksi valmistautunut henkisesti, jos Bárdarbunga purkautuu ja jos neljän vuoden takainen lentofarssi toistuu.

Mua ei kiinnostaisi tällä hetkellä hommata edes matkatavaravakuutuksia, varata hotellia pariksi päiväksi Anchoragesta tai täyttää maksullista ESTA-lomaketta, joka vaaditaan viisumittomalta Yhdysvaltoihin matkustajalta.

Mä olen aika raskas kaveri toisinaan.

18. elokuuta 2014

Islanti, c'mon!

Tasan kahden viikon kuluttua tönötän ukkelin kanssa lentokoneessa, joka on matkalla Islannin Reykjavikista Amerikan Yhdysvaltojen Anchorageen. Tai siis, ainakin toivottavasti. Lueskelin taas tänään tapani mukaan maailmaa kohahduttavia uutisia IL:n sivuilta ja kas! Siellähän oli sitten seuraavaa!

Jäätikön alla muhii ikävä magmayllätys Islannissa (IL 17.8)

En ehtinyt edes avata kyseistä uutisikkunaa eteeni, kun mieleen oli jo noussut ne inhottavat hetket keväältä 2010, kun olin lähdössä Saksaan vaihtoon. Kirjoittelin siitä täällä: Islannissa purkautui tulivuori, lentokoneet eivät saaneet lentää ja meitsi oli hermoromahduksen partaalla.

Yhtään Iltalehteä mollatakseni tiedän tietysti, että kyseinen keltainen lehdistö houkuttelee lukijansa toisinaan hyvinkin provosoivilla artikkeleilla ja otsikoilla, vaikka itse jutun juoni ei niin hurja lopulta olisikaan. Helppoa oli kuitenkin taas sortua ja itkusilmässä avata linkki uutiseen, joka oli syöstä mun pasmat ihan pyllylleen!

Islannissa on aktivoitumassa tulivuori, joka voi MAHDOLLISESTI pölläyttää taivaalle ilmaliikennettä häiritsevän tuhkapilven. Joo joo, tulivuoret oksentavat vissiin vähän väliä höyryjä ilmakehään, tiedän sen, ja useimmat tulivuoret voivat purkautua ihan omissa oloissaan ilman, että koko lentoliikenne menee sekaisin jonkun tuhkan vuoksi. Mutta kun em. kaltaisia otsikoita tällätään etusivulle, niin johan siinä useampikin huolestuu.

Tiedän, että pitäisi käydä _todella_ huono tuuri, että Bárdarbunga lähtisi  työntämään tuhkaa taivaalle juuri, kun meidän pitäisi lähteä kauan odotetulle ja himoitulle Alaskan reissulle! Vasta muutama viikko sitten heräsin siihen todellisuuteen, että reissu on jo aivan nurkan takana ja matkakuume nousi hetkessä aivan uskomattomiin sfääreihin. Nyt sitten, kiitos tämänkin uutisen, pelko piiloutui persiiseen ja tätä tulee seuraamaan monen monta unetonta yötä...

Silmissä kun kiiltää jo Anchoragen villi yöelämä, Klondiken höyryjunat, Mt. McKinleyn taivasta hamuava huippu ja luonnonpuistojen loppumattomat erämaat karhuineen.

Kuva täältä.

Ehkä tämä on vain osa taas tätä reissujännitystä. Joka kertahan sitä aina toivoo parasta ja pelkää pahinta.

Icelandic Met Office - Activity in Bárdarbunga volcano

13. elokuuta 2014

Hei me mentiin naimisiin!

Olin etukäteen pelännyt, että hääpäivän aamu olisi aivan kamala ja sietämätön. Olin ajatellut, että ehkä herään jo kamalan aikaisin murehtimaan viime hetken asioita - jos edes saisin kunnolla nukuttua tuota edellistä yötä. Ehkä mulla olisi tunteet niin pinnassa, että itkisin heti silmät avattuani eikä meikkaamisesta tulisi mitään. Tai raivoaisin: jokin voisi helposti olla täysin pielessä, pilaamassa mun ja Mikon tärkeää päivää. Ehkä en pystyisi syömään mitään, ehkä oksentaisin, ehkä en mahtuisi mun pukuun tms.

Sen sijaan yllätin sekä itseni että mun ympärillä sinä aamuna hääränneet ihmiset. Tunsin oloni rauhalliseksi siitä huolimatta, että heräsinkin pari tuntia ennen kellon soittoa. Olin saanut nukuttua suhteellisen hyvin. Hääpäivän aamu ei tuntunut millään tavalla eroavan niistä muista aivan tavallisista aamuista. Pystyin jopa syömään tuhdin aamupalan, mikä oli ihan sikapositiivinen yllätys! Normaalisti, kun jotain jännittävää on tapahtumassa, mun ruokahaluni katoaa (voi, kun jännittäisi useammin!). Vaikka maha möyryäisi kuinka nälkäänsä, kaikki ruoka vain oksettaa mua. Tuona aamuna ei oksettanut ja se oli päivän ensimmäinen aivan supermahtava juttu. Ilman aamupalaa mä olisin kai pyörtynyt kirkossa nääntymykseen.


Kampaaja ja meikkaaja hääräsivät mun ympärillä aamupäivän. Itse nautiskelin muutaman lasillisen juuri tuolle aamulle tarkoitettua kuohuviiniä, koska olin sen mielestäni ansainnut. Istuimme veljeni parvekkeella ja nautimme lämpimästä, aurinkoisesta säästä ja hiljalleen kohoavasta juhlavata tunnelmasta. Aina välillä siinä kammattavana ja meikattavana istuessani jostain syvältä rinnasta pulpahti vavisuttava tunne, sellainen sanoinkuvaamaton, epätodellinen olo, jota kai jännitykseksikin voisi kutsua. Se ei kuitenkaan millään tavalla ollut ahdistavaa. Oli helppo vain keskittyä ihmisten juttuihin; jutella niitä näitä niin, että koko päivän merkitys saattoi unohtua. Esimerkiksi kaikki se stressi koristeluista ja muista järjestelyistä oli täysin unholaan vaipunut. En tuhlannut sekuntiakaan aamulla siihen, että olisin murehtinut jotain täysin niinkin "yhdentekevää" kuin juhlapaikan koristelu!


En mä kuitenkaan päässyt ihan kuin koira veräjästä. Kun kaaso ja morsiustyttö olivat yhteistuumin saaneet puvun mun päälle _ilman ainuttakaan rumaa sanaa_ ja istuimme autossa matkalla kirkkoon, jännitys alkoi ravistaa enemmän. Mitä lähemmäs kirkkoa pääsimme, sitä ahditavammaksi kaikki kävi. Itse naimisiinmeno ei ahdistanut. Olin sitäkin joskus aiemmin pelännyt: mitä jos viime metreillä alkaakin kaduttaa koko naimishomma? Koko ajan oli kuitenkin täysin selvää, että tätä mä haluan. Sen asian suhteen ei ollut epäilystäkään.

Ahdistavaa siitä kaikesta teki lähinnä se, että musta on aina tuntunut typerälle olla huomion keskipisteenä. Vaikka päivän yksi tärkeimmistä asioista olikin se, että saimme jakaa sen meille tärkeiden ihmisten kanssa, mua hermostutti astella alttarille kaikkien tuijottaessa. Saavuimme kirkon ovien taakse kuitenkin niin viime hetkellä, että sitä ei enää ehtinyt miettiä ennen kuin ovet aukenivat ja Melartinin häämarssi alkoi kaikua parvelta. Sitten se oli menoa.


Mä en kamalasti muista kirkosta mitään. Ainoastaan sen, että yhtäkkiä musta tuntui, että hääpuku valuu päältäni, se on vinossa ja mun rintaliivit varmaan vilkkuvat selkäpuolelta... mikä oli ihan hölmöä, koska yläosaltaan korsettimainen puku oli niin hyvin nyöritetty mun päälle, ettei sitä olisi saanut alas edes repimällä! Lisäksi muistan alttarilla seistessäni, että olin unohtanut hakea käteistä hanuristin palkkaa varten. Jälkeenpäin naurattaa, että ajattelin jotain tuollaista sillä hetkellä. Silloin asia tuntui tukahduttavan ahdistavalle. Miten olinkaan voinut unohtaa meidän hanuristin "palkkakuitin"??

Olin etukäteen kuvitellut, että parkuisin kirkossa silmät päästäni. Olin niin monta kertaa etukäteen käynyt tilanteen mielessäni läpi ja tuntenut silmäkulmien kostuneen pelkästään jo tuosta ajatuksesta. Olin jopa toivonut meikkaajalta ehdottomasti vedenkestävää ripsiväriä. Mua ei kuitenkaan itkettänyt yhtään. Tai kerran vähän: kun käännyimme seurakuntaan päin kuuntelemaan musiikkiesitystä (Speak Softly Love Kummisetä-elokuvasta) ja näin isäni etupenkissä ja huomasin häntä vähän itkettävän. Ehkä kuitenkin asian etukäteen pohtiminen oli jo "turruttanut" mut niin, että pystyin selviämään vihkimisestä kuin viilipytty? Oli kuitenkin suoranainen ihme, ettei edes mun lempparirakkauslaulun esittäminen kirkon hienossa akustiikassa saanut mua kyynelehtimään...

.... tai se, kun pappi julisti meidät aviopuolisoiksi. Se on aina jotenkin ollut hieno kohta häissä ollessani. Niin, siis onhan se kirkkovihkimisen ehdoton kohokohta, tavoite ja päämäärä, mikä osaltaan voi vaikuttaa sen merkittävyyteen ja hienouteen... dah! :D

Andy Williams - Speak Softly Love
 

Kun käännyimme kuuntelemaan musiikkia ja lopussa, kun valmistauduimme astelemaan tuoreena avioparina ystävien keskeltä kirkosta ulos, en uskaltanut kamalasti vilkuilla yleisöä. Näin vain muutaman tutun seisovan jossain. Se tilanne oli semmoinen, ei siinä kamalasti oikeastaan edes ajatellut mitään. Homma oli siinä kohtaa hoidossa: meidät oli juuri vihitty, nyt äkkiä juhlimaan!




Kanttori oli vihkiharjoituksessa kaupannut meille hienon poistumismarssin, Marko Hakanpään säveltämän Trumpettisävelmän. Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista tämä oli se biisi, josta minä ja Mikko olimme täysin samaa mieltä heti. Pappikin oli naureskellen kehoittanut sitten valitsemaan sen, sillä avioliitossa kun ei aina ihan samaa mieltä kaikesta ollakaan. Meidän pappi olikin huumorimiehiä!

 Trumpettisävelmä
(Siis meidän kanttori osasi soittaa sen tosi hyvin, se ei kuulostanut ihan tältä. Tämä kuulostaa lähinnä joltain sirkusversiolta... vähän tulee mieleen myös Muumilaakson tarinoita...)

Kirkon portaita laskeutuessamme meidän päälle viskattiin tietysti järkyttävä määrä kauranjyviä. Matkalla juhlapaikalle kaivoin niitä pukuni sisältä kourallisen ja enemmänkin ja niitä revittiin koko ilta mun kampauksen sisältä. Niitä löytyi vielä seuraavana aamuna myös pitkin meidän hotellihuonetta! Riisiäkin olisi saanut heittää Koskenpään kirkolla, mutta mun mieltäni pahoitti kovasti ne linturukat... ja kun maalaismaisemissa muutenkin oltiin, niin kaura oli varsin sopiva vaihtoehto. Vaikka melko takertuvaa sorttia onkin...


Juhlapaikalle lähdimme vuoden 1970 Buickilla. Onneksi ei satanut, sillä mä en olisi ikinä mahtunut autoon pukuineni, jos katto olisi ollut alhaalla! Se olikin elämäni ensimmäinen kerta avoauton kyydissä. En kai hetkeen tiennyt, olinko enemmän innoissani siitä avoautokokemuksesta vai siitä, että olin nyt saanut elämäni miehen rengastettua itselleni ;)

Kaikista tässä postauksessa esiintyvistä hääkuvista SUURI KIITOS meidän valokuvaajallemme Taneli Niinimäelle (Taneli Niinimäki Photography - Facebook)!

12. elokuuta 2014

Polttarit 14.6.

Toisaalta se oli pahaa aavistamaton lauantai. Kaasoni oli pyytänyt mua toivomaan vapaaksi kaksi peräkkäistä kesäkuista viikonloppua. Mua ei haitannut ollenkaan, että saattaisin arvata etukäteen bachelorettepartyjeni ajankohdan, sillä niitä olisi ollut muuten hankala järjestää vuorotöitteni takia. Kaltaiselleni hermoilijalle olisi ihan tarpeeksi jännitystä siinä, mikä olisi itse päivän ohjelma. Kun ensimmäisenä viikonloppuna ei tapahtunutkaan mitään tavallisesta poikkeavaa, oletin tietysti, että polttarit ovat sitten tulevana viikonloppuna.

Lauantaiaamuna herätessäni mulla oli kuitenkin varsin ristiriitaiset fiilikset. Odotin polttareiden olevan sinä päivänä, mutta jotenkin mua epäilytti koko homma. Oli ollut puhetta frisbeegolfista tai sulkapallon peluusta toisen porukan kanssa. Alitajuntaisesti kuitenkin tiesin, että kohta soi ovikello.

Kun ovikello sitten soi ja oven takana oli lauma hymyileviä naamoja, jotka olivat tulevaa rouvaa saapuneet noutaamaan, olin kuitenkin yhtä ällikällä lyöty kuin kuka tahansa yllätetty polttarisankari. Akkalauman tunkeutuminen omaan eteiseen oli varsin mieluisa yllätys, mutta samalla hermoja raastava. Mulla oli 15 minuuttia aikaa kerätä kamppeet kasaan ja lähteä noutajien mukaan. Kädet alkoivat täristä ja mistään ei tahtonut tulla mitään. Polttariseurueeseen kuului niin mielikuvituksella siunattuja kavereita, että väkisin ajatukset lipuivat jo tulevaan päivää ja siihen, mitä kaikkea nöyryyttävää mun pääni menoksi olikaan keksitty. Vaikka olinkin innolla näitä omia polttareitani odottanut, silloin lähinnä kirosin, miksi helvetissä sitä pitää ylipäänsä mennä naimisiin...?!


Polttariasu suoraan Pariisin muotimaailmasta

Lähdimme tilataksilla pihasta. Olin saanut kaulaani kyltin, missä varoitettiin parasta ennen -ajankohdasta ja ilmoitettiin mun olevan tuleva rouva. Se oli epämukava kyltti, sillä sen yläreuna painoi mun kurkkuani ikävästi. Mulla on sellainen omituinen piirre, että kurkkua kuristaessa alkaa oksettaa. Tuolloin taisi oksettaa myös jännityksestä. Sen sijaan, että olisi alkanut yökkimään taksin lattialle, seurasin hämmentyneenä, kun suuntasimme taksilla Hervannan keskustaan Duo-kauppakeskuksen eteen. Siis vajaan kilometrin meiltä kotoa. Siis wtf?

Duossa sain ensimmäiset onnentoivotukset - ja osanotot - ohikulkijoilta. Päädyimme seisomaan Duossa sijaitsevan UFF:in second-hand -liikkeen eteen, missä sain ensimmäisen rohkaisevan alkoholiryyppyni. Käly oli askarrellut mulle hienon muovipullon, missä oli jotain pinkkiä nestettä. No, Ufoshottiahan se oli. Kyllä ne näköjään tietää, mistä Riina tykkää ;) Ufoshotti maistui kyllä jumalaiselle siinä kohtaa.

Mulle luettiin ukaasit: kymmenessä minuutissa mun tuli löytää itselleni asu UFF:ilta tai joutuisin pukemaan päälleni vihreän viitan. Se ei ollutkaan mikä tahansa vihreä viitta. Se oli vihreä, varsin tyylikäs sadeviitta, joka oli piirretty täyteen... miehen sukuelimiä. Myöhemmin nimesimme hienon muotiviitan "kikuliviitaksi". Sain kymmenen euroa rahaa kouraani ja mut työnnettiin UFF:ille.


Tehtävä vaikutti tuhoon tuomitulle jo valmiiksi. Minun kokoiseni kaveri etsimässä second-handia liikkeestä, jossa kymmenen euroa ei olekaan niin iso raha kuin tavallisilla kirppiksillä. Seurue laahasi perässä ja hengitti niskaan muistutellen loppuun tikittävästä ajasta. Yllätin sekä itseni että seurueeni kuitenkin löytämällä itselleni kauniin limenvihreän t-paidan ja vaaleanpunaiset, polvipituiset shortsit. Olin tyrmäävä ilmestys, kun vaihdoin asun ylleni sovituskopissa. Asukokonaisuus, joka oli kuin suoraan Pariisin muotimaailmasta (niin ruma se oli!), kruunautui vielä olkihatulla ja possulaukulla. Jotta nöyryytys olisi ollut täydellinen, mun päälleni puettiin vielä, kaikesta siitä ponnistelusta huolimatta, ihana vihreä kikuliviitta!

 Pubikierros Hämeenkadulla

Suuntasimme bussilla Tampereen keskustaan. Meillä oli tiukka aikataulu, kuulemma. Jossain oli oltava tiettynä kellon lyömänä, mutta mulla ei ollut aavistustakaan, että missä. Kävelimme poikki pitkän Hämeenkadun, kävimme McDonaldissa syömässä parit euron juustot ja Pikajunassa (siis Ylä-Ale) juomassa parit siiderit. Kulma-Alesta lennettiin pihalle. Siellä oli huumorintajuton myyjätär vastassa. Ennen kuin huomasinkaan mut oli kuitenkin raahattu Semaforiin, missä meininki oli aivan toista maata kuin Kulma-Alessa. Mulle oli varattu etukäteen tilaa karaokelavalta ja biisikin. Kauhun sekaisin tuntein tartuin mikrofoniin. Laulaminen on kyllä kivaa, joo, mutta ainoastaan parin promillen humalassa, kun ei itse ymmärrä, miten päin persettä sitä laulaakaan. Tässä kohtaa en ollut tankannut vielä ihan niin paljoa... onneksi sentään itse biisi oli tuttu ja turvallinen ^.^

Jari Sillanpää - Oot täydellinen




Biisillä on olemassa historiakin. Olen sen kerran laulanut karaokessa erään polttariseurueemme jäsenen kanssa ja toisen kanssa kyseisen kappaleen tulkinta oli ollut suunnitelmissa useita, monen moisia kertoja. No, vihdoin pääsin sen sitten laulamaan! Onnistuin tehtävästä mielestäni varsin kiitettävin arvosanoin, vaikka paikalla olijoiden korvat saattoivatkin tuntua tuon jälkeen lähinnä raiskatuille... olisi vain ollut aivan liian tylsää kieltäytyäkään!

Junalla matkaan

Shottien jälkeen tapahtui jotain täysin odottamatonta. Mun silmille asetettiin hienot, umpeen teipatut suojalasit ja korville kuulokkeet, joissa soi täysillä musiikki, ja niiden päälle peltorit. En siis nähnyt mitään ja kuuloaistia ärsytti vain ysärimäiset ääniaallot. Siinä kohtaa hieman jännitti taas. Mitä hittoa nyt tapahtuu ja mihin hittoon me nyt mennään! Tunnistin laskeutuvamme Semaforin portaikkoa alas ja menevämme ulos. Kävelimme jossain kadulla - ei siis mitään hajua, että missä! - ja lopulta tunnistin astuvani sisään JUNAAN. Ajattelin heti, että okei. Me menään muuten junalla VILPPULAAN.

 Vengaboys - We're going to Ibiza



 Moni ihmetteli jälkeenpäin, että mistä mä sen Vilppulan oikein repäisin. Koska polttariseurueesta oli puuttunut muutama jäsen ja toinen heistä asuu Vilppulasta, niin jollain tapaa tietysti yhdistin meidän menevän sinne... junassa hävisi ajantaju kokonaan, kun ei ollut mahdollisuutta keskittyä muuhun kuin kuulokkeista tulvivaan musiikkiin. Suurta hämmennystä aiheutti tietysti sitten se, että automatka juna-asemalta jatkopaikkaan kesti ja kesti... vaikka omien laskujeni mukaan olin saapunut Vilppulaan ja automatkan kaverin luokse piti olla naurettavan lyhyt. En enää tiennyt, mihin mut oli tuotu!


Lopulta pääsimme perille ja mun näkö- ja kuuloaisti vapautettiin. Olimme järven rannassa, mökillä, paikassa, josta en osannut heti sanoa yhtään mitään. Olin aivan retkellä, kunnes kaaso antoi vihjeen, että olemme joskus töhöttäneet kajakeilla kyseisen paikan ohitse. Tajusin olevani KOSKENPÄÄLLÄ, ja että juna olikin tullut Jämsään eikä mihinkään Vilppulaan!

Mökillä mua odotti oikea hemmotteluhetki. Jalkoja rapsuteltiin ja naamaa kuorittiin, samalla sai mahan täyteen jäätävän hyviä sandwitcheja.

Taikuuksia morsiussaunassa

Kesäkukin, valkoisin lakanoin ja kynttilöin koristellussa morsiussaunassa loitsittiin perinteisiä pakanallisia taikoja. Se oli ihana yllätys, jota en aikaisemmassa polttarihumussa ollut muistanut edes toivoa, ja jota olin silti salaa toivonut osakseni ennen kuin mistään polttareista oli ollut edes puhetta! Omalla paikallani oli tietysti kasa havunoksia, jotta en unohtaisi kaikessa häähumussa, ettei se avioliittokaan aina ole sitä ruusuilla tanssimista (tosin näin kahdeksan vuoden seurustelun jälkeen en voinut sitä missään nimessä odottaakaan ^.^). Havujen päällä kärvistellessä naimattomat tytöt lätkivät mua vihdalla selkään saadakseen osansa meikäläisen naimaonnesta - ja toivottaakseen mulle onnea tulevaan avioliiton koitokseen.

Isossa Rautavedessä Koskenpäällä heitin samaan syssyyn talviturkkini (yleensä kun se venyy vähintään heinäkuulle, ellei jopa elokuulle). Tähän vaikutti hyvin pitkälti se, että olin hieman jo ehtinyt humaltua pitkän päivän aikana ja se, että niskaan hengitti vaativa polttariväki. Hiekkarannassa tehtiin lisää taikuuksia. Mun piti kirjoittaa paperinpaloille asioita, joita toivon tulevalta avioliitoltani, ja sitten polttaa lappuset, jotta toiveet toteutuisivat. Mitäköhän minä oikein toivoin... muutaman taaperon, seksiä ja luottamusta ainakin. Näillähän sitä pärjää jo pitkälle ^.^ Tämän jälkeen heitettiin (tai aluksi ihan vain yritettiin, hmm) vihta saunan katolle. Eihän se tosiaan sinne katolle asti meinannut aluksi edes lentää (mikä siis tarkoittaa sitä, että avioliitto tulee alkamaan ihan helvetin huonosti...), mutta kolmannella viskaisulla se sinne taisi jäädä kanta kohti maata. Uskomuksen mukaan tämä ennustaa esikoiseksi poikalasta, ja jos kanta olisi jäänyt kohti taivasta, olisi odotettavissa tyttö.

Ehkä lopulta yksi villeimmistä asioista, johon polttareissani jouduin, oli kuitenkin se vanhoista heiloista eroon pääseminen. Tiesin tietysti etukäteen yhdet polttarit itsekin joskus järjestäneenä, että morsiussaunan yhteyteen kuuluu taika, jolla päästään vanhojen heilojen kirouksesta. Tarkoituksena oli siis juosta saunamökin ympäri niin monta kertaa kuin oli heilojakin ja samalla kiljua tuon kyseisen heilan nimeä - ja tämä kaikki siis tietysti alasti vastapäivään. No, minähän yllätän aina toisinaan itsenikin aivan totaalisesti omilla "kyvyilläni", joten polttariseurueen leuat oli loksahtaa auki, kun meitsi sitten tyynen rauhallisesti heitti bikinit syrjään ja lähti kirmaamaan mökin ympäri. Eivät muuten kai ikinä olisi uskoneet, että mä teen sen ottaen huomioon senkin, että naapurimökeissä oli väkeä ja rannassa lauma miehiä grillaamassa! Olivat kuulemma siellä rannassa sitten kovasti ihmetelleet ja vahdanneet, kun kekkuloin alasti mökin pihapiirissä. Kierroksia mökin ympäri taisi varmaankin tulla neljä, että en minä ihan kamalasti ennen tuota Mikkoani ole ehtinyt heilastella. Yksi ylimääräinen kierros myötäpäivään piti juosta vielä sen tulevan aviomiehen kunniaksi.

Vaimokoe

Olin kulkenut ihmisten ilmoilla päälläni vihreä kikuliviitta, hiukset pystyssä ja naama meikittömänä - aivan kuin mulla olisi ollut siinä 15 minuutissa, kun mua kotoa oltiin tultu noutamaan, aikaa edes harkita jotain naaman tupsuttamista! Olin siis ollut erittäin edustavan näköinen koko päivän ottaen huomioon myös riittävänä säilyneen nesteytyksen, mistä polttariseurue oli tunnollisesti pitänyt hyvää huolta. Morsiussaunan jälkeen pääsin kuitenkin vihdoin muuntautumaan ihmisen näköiseksi, kun mut meikattiin ja kammattiin. Mun ei siis itse tarvinut huolehtia omasta biletyshabituksesta kuin istumalla paikallani.


Ennen illan rientoja mulla oli kuitenkin vielä yksi tehtävä edessä. Vaimokoe. Pelkkä ajatus ja sanan 'vaimokoe' kuuleminen aiheutti mussa lievää pahoinvointia, sillä mä en todellakaan ole mikään kodin hengetär... mutta pakkohan tuo oli suorittaa, kun sellainen oli ohjelmistoon suunniteltu! 

  • Vaimokokeessa mun täytyi vaihtaa vauvalle vaippa (ei meillä oikeaa vauvaa ollut, onneksi), mutta tuomaristo oli sitä mieltä, että vauva saattoi toimituksen aikana tukehtua. Musta tulee ihan helkkarin hyvä äiti joskus...
  • Seuraavaksi mun piti solmia kravatti eikä mulla ollut hajuakaan, miten sellainen kravattisolmu tehdään. Joskus olen sitonut Mikolle kaulaan kravatin, mutta erittäin tiiviisti ohjetta silmällä pitäen. Jotain siinä aikani väkersin ja jotain sinne päin sain aikaiseksi, mutta tuskin Mikko sitä kaulaansa olisi huolinut... 
  • Sitten piti todistaa kädentaidot ja ommella nappi virkattuun kukkaan. Tämä meni muistaakseni ihan hyvin, vaikka en tainnut käyttää apunani ihan kaikkia mahdollisia tarjottuja apuvälineitäkään. 
  • Vaimon on (kuulemma) osattava myös tehdä rentouttavan hyviä cocktaileja aviomiehelleen, joka palaa rankan työpäivän päätteeksi kotiin... joten tässä oli vain todistettava, että kun raaka-aineet ovat valmiina, niistä mikä tahansa sekoitettu cocktail (sitä alkoholipitoista vaan eniten sekaan) maistuu hyvälle (en usko, että ainakaan Mikko olisi siihen kuppiin sylkenyt).  Muistaakseni tuomaristokin oli sitä mieltä, ettei cocktail nyt varsinaisesti paskalle maistunut!
  • Lopuksi mun piti valita, kirjoitanko aviomiehelleni päivän piristykseksi rakkauskirjeen vai suunnittelenko hänelle eroottisen tanssin. Koin vahvasti, että tuo kirjallinen puoli on ehkä se, minkä hallitsen paremmin, joten kirjoittaa väkersin Mikolle rakkauskirjeen - ensimmäisen sitten ehkä ikinä. Eräs ystäväni otti tietysti kirjeen talteen (en muistanut enää jälkeenpäin, mitä olin kirjoittanut) ja sanoi antavansa sen häissä Mikolle.


Miksi naiset aina rakastuvat mieheen mustiin?


Poikamiestyttöiltani huipentui Jämsän Akuliinaan Hausmyllyn keikalle. Kyllä, Hausmyllyn. Koska ystäväpiirissäni on yleisesti tiedossa, että ysäri on salainen... tai aika julkinenkin... paheeni, niin mikäpä muukaan olisi sopinut paremmin kuvioihin kuin Hausmylly ja Hausmyllyn Enzo ja Tero ja kaikki ne ihanat rallatukset?

Jotta ilta ei olisi ollut ihan pelkkää keikalla jortsuilua, niin tytöt sitten päättivät tunkea mut lavalle esiintymään Enzon ja Teron kanssa. Tästä oli siis juuri ennen keikkaa tehty sopimus bändin kanssa. Sanotaanko näin, että alkoholipitoisuus veressä alkoi huidella aikamoisissa lukemissa tuossa kohtaa iltaa ja hitin Jos lyriikat olivat hieman hukassa. Mutta kertsi onnistu hyvin... ainakin muistaakseni. 

Hausmylly - Jos
 

Olihan meillä mukana yksi selväpäinenkin kaveri, jolta oli jälkeenpäin hyvä kysellä, että niin, mitenkäs tämä ja tuo nyt menikään... ikävää oli vain se, että tämän kaverin mahassa latautuva vauva ei vissiin tykännyt Hausmyllystä, sillä kaverilla alkoi supistella vähän turhan kovaa keikan aikana :( kaikki kuitenkin päättyi hyvin...!

Hyvin ja hyvin. Mökille yöllä palatessamme päätin polvistua taksista ulos astuessani ja mun lempparihousuihin tuli ihan jäätävä reikä polven kohdalle. Se on siinä vieläkin, en ole saanut aikaiseksi korjata... niin, viis siitä polven ilkeästä nirhaumasta, mutta perkele, kun housut hajosivat! Mun polvessa on vieläkin jälki tuosta kompuroinnista ja tuossa se tulee varmasti pysymään hamaan tulevaisuuteen saakka!


Kaiken kaikkiaan polttarit olivat aivan täydelliset! Mukaan mahtui perinteistä "nolaamista", vaikka olin siitä hieman etukäteen narissutkin, hyvää mieltä, mun näköisiä juttuja, morsiussaunaa ja taikoja, hemmottelua ja ihan tavallista bilettämistä! Mulla jäi tosi hyvä mieli, etenkin, kun mukana oli kaikki mun rakkaimmat! Iso kiitos siitä heille, pus!

(Kaikki kuvat ovat valokuvia mulle kootusta polttarikansiosta, kännykkäkamaa, ja siksi hieman suttuista. Mutta niin oli menokin toisinaan! ^.^)

11. elokuuta 2014

Lento ja turma

Ajattelin hieman purkaa ajatuksiani lentämisestä. Ehkä oloni helpottuu, tai jotain, ennen loppukuussa koittavaa häämatkaamme, jolloin lentokoneessa istuminen on taas todellisuutta.

Schiphol - Helsinki-Vantaa

Ensimmäinen lentomatkani 14-vuotiaana Helsingistä Zürichiin, Sveitsiin vuonna 2001 oli epäonnen matka. Lähtöpäivänämme Spede Pasanen kuoli ja Saku Koivulla todettiin imusolmukesyöpä (tai edellisinä päivänä, en muista tarkkaan). Zürichissä ollessamme tapahtui 11/9, WTC-iskut. Parin päivän päästä piti lentää takaisin Suomeen. Olipa kerrassaan miellyttävä töllötellä Zürichin lentokentällä valotaulua, jossa joka toinen lento oli cancelled ja lentokoneessa lukea iltapulua, joka oli täynnä WTC-iskuista kertovia kauhutarinoita. Sinänsä en olettanut, että terroristit* iskisivät pieneen ja onnettomaan Helsinkiin samalla tavalla, mutta kyllä sitä silloin mietti kaikenlaisia worst-case-scenarioita.

(*Terroristit? Oliko sittenkään? *Foliohattu päähän ja vauhdilla!*)

Sittemmin tuli lennettyä jonkun verran lisää. Kyprokselle, uudestaan Sveitsiin, Tsekkeihin jne. Mitä enemmän lensin, sitä enemmän siitä tykkäsin. Nousukiito kutkutti mahan pohjaa ja ensimmäiset kaarteet taivaalla olivat mahtavia!

Yläilmoissa oleminen ei pelottanut millään tavalla. Satunnainen turbulenssikin oli vain sekin jännittävää. Laskeutumisessa tuli keskityttyä vain siihen, miten mielenkiintoiselta lähestyvä maankamara alapuolella näytti. Paitsi kerran meinasin purskahtaa itkuun. Lensin ystäväni kanssa Helsingistä Kööpenhaminaan ja sieltä jatkolennolla Zürichiin. Kööpenhaminaan laskeutuessa mun korvat menivät lukkoon ja edellisiltana puhjennut nuhakuume ravisteli poskionteloita. Tuntui, että naama räjähtää irti. Silloin jäi laskeutumisjuhlat väliin.

Kastrup - Kloten

En koskaan ole edes ajatellut, että kone voi pudota. Ennen kuin viime vuosina.

Harvinaistahan se on. Taivaalla kiitää tuhansia koneita päivittäin ja vain silloin tällöin yksi tippuu syystä tai toisesta. Mahdollisuus olla juuri siinä koneessa on varmasti yksi miljoonasta. Siis hyvin pieni, mutta olemassa oleva mahdollisuus.

En ehkä uskalla myöntää, että pelkään lentämistä. Uskottelen itselleni, että kyse on vain enemmänkin sellaisesta kunnioituksesta omaa elämää kohtaan, ja riskeeraan sen kaiken nousemalla lentokoneen kyydissä taivaalle, vaikka todennäköisempää olisi kai kuolla omassa kodissa sattuvaan tapaturmaan. Tunne muistuttaa lähinnä negatiivista jännittämistä. Toisaalta en voi puhua varsinaisesta lentopelosta, sillä niin voimakas tunne ei ole, ettenkö lentokoneeseen menisi. Lentokone tarkoittaa itselleni reittiä vapauteen ja maailman ääriin, jossa haluan nähdä kaiken. Siitäkin huolimatta, että se on ekologisesti huonoin valinta matkustaa, se on kuitenkin helpoin, nopein ja toisinaan myös edullisin tapa. Matkustan ehkä kerran vuodessa lentokoneella sinne ja takaisin enkä koe siitä huonoa omaatuntoa. That's it.

Ensimmäisen kerran mahdollista lentoturmaa ja sen ohessa tapahtuvaa omaa kuolemaani ajattelin lentäessäni takaisin Saksasta keväällä 2010. Olin ollut viisi viikkoa poissa kotoa ja ikävä oli niin valtava, että odotin kotiin pääsyä enemmän kuin mitään. Lentokoneessa istuessani aloin kehitellä päässäni kamalia ajatuksia. Katselin ikkunasta kaukana alapuolella siintävää maankamaraa ja mietin, että mitä jos en koskaan enää näekään läheisiäni. Kohtalo voisi olla niin julma, että asia, mitä olin pitkään odottanut voisi olla käymättä toteen siten, että kone mätkähtäisi maahan ja menisi tuhannen päreiksi - ja minä tietysti sen mukana.

Heathtrow - Al Muharraq

Sen jälkeen muistan joka kerta miettineeni sitä mahdollisuutta, että lentokone, jolla minä matkustan, voisi tuosta noin vain tippua. En panikoi eikä pulssi kiihdy, mutta pään sisällää jyskyttää muistutus omasta kuolevaisuudesta ja mahdollisuudesta, että mitä vain voi tapahtua. Nousu on edelleen jännittävää, vaikka se onkin se hetki, joka mua on eniten alkanut mietityttää. Ne ensimmäiset kaarteet taivaalla, joista joskus olin niin innoissani. Nyt en voi olla ajattelematta, että mitä jos koneen liikkeet eivät olekaan lentäjien tahdonalaisia ja kone onkin tippumassa. Yleensä tähän kaikkeen liittyy pelko siitä, että ei pääsekään näkemään kaikkea sitä, mitä lentomatkan päässä odottaa, ja mitä juuri on odottanut niin hartaasti ja innoissaan.

Onko kyseessä siis ollenkaan varsinainen kuolemanpelko lentäessä vai vain puhdas itsesuojeluvaisto, joka on kasvanut täyteen mittaansa iän karttuessa?

Tätä sinänsä turhaa lentopelkoa - tai "pelkoa" - on ruokkinut televisiossa pyörivä Lentoturmatutkinta-ohjelma. Miksi, oi miksi mä olen sitä katsonut koskaan?! Olen sentään matkamme lähestyessä tajunnut jo vaihtaa kanavaa toiselle kyseisen ohjelman alkaessa, mutta viime talven aikana erehdyin katsomaan useamman jakson tätä surullista ohjelmaa. Asiaa ei tietysti auta se, että Lentoturmatutkinta taitaa olla tällä hetkellä veljenpoikani suosikkiohjelma ja hän jaksaa kovasti haaveilla näkevänsä suuren matkustajalentokoneen turman (Siis lähinnä siksi, että lentokoneet ovat in ja sellainen iso pamaus olisi hienoa katseltavaa, ei siksi, että siinä kuolisi ihmisiä. Kyllä te tiedätte, lapset...).

... ja hyvä, että viime aikoina on muutenkin nuo lentokoneet pysyneet kaikki taivaalla. Mm. Malaysian Airlinesilla menee tosi hyvin, samoin sillä nigerialaiskoneella ja monilla muilla tiedotusvälineisiin joutuneilla... ääks.

Lentoyhtiökin vaikuttaa paljon siihen, millä mielellä lentomatkaa odotan, vaikka eihän tuokaan koskaan takaa sitä turvallisuutta. Olen kuitenkin huomattavasti rennommin mielin matkustaessani kotimaisella Finnairilla tai tunnetulla British Airwaysilla kuin jollain pienellä, paikallisella lentoyhtiöllä jossain viidakkomaassa. Muistan kauhulla odottaneeni lentomatkaa Nepaliin, kun lennot Lontoosta Bahrainiin ja Bahrainista Kathmanduun operoi Gulf Air.



Gulf Air oli itselleni entuudestaan tuntematon lentoyhtiö ja pelkäsin, että joka toinen yhtiön koneista olisi turma-altis. Gulf Air oli kuitenkin jotain aivan muuta, samoin myöhemmin Tansanian matkalle valitsemamme Qatar Airways, joka on valittu vuonna 2011 ja 2012 maailman parhaimmaksi lentoyhtiöksi (Skytrax - wikipedia). Koneet ovat tilavia pitkillekin ihmisille, palvelu äärimmäisen ystävällistä ja ruoka aivan taivaallisen hyvää ja sitä on paljon ja useita kertoja pitkillä lennoilla! Näitä arabilentoyhtiöitä (etenkään Gulf Airia, se jäi niin positiivisesti mun mieleeni!) ei siis kannata vältellä, minä suosittelen!

Alaskaan matkustamme Icelandairilla, joka Skytraxin mukaan on rankattu kolmen tähden lentoyhtiöksi (vrt. Gulf Air kolme tähteä, Finnair neljä tähteä, Qatar Airways viisi tähteä). Jälleen uusi lentoyhtiö tuttavuus siis tiedossa.

Fiilikset ovat olleet niin kummallisia viime aikoina, että kun vihdoin tajuaa pääsevänsä pian reissuun, aion ottaa siitä kaiken irti! En aio tuhlata ajatuksia lentämisen vaarallisuudelle. Voin ihan yhtä hyvin kuolla sitä ennen vaikkapa liikenneonnettomuudessa työmatkalla.

P.S. Taas on monet ihmetelleet, että miksi matkustamme Alaskaan, kun siellä on niin kylmäkin. En edelleenkään valitse matkakohteita sääolosuhteiden perusteella, vaan maisemien, kulttuurin, historiaallisuuden tms. perusteella. Tässä taannoin haaveilin matkasta Antarktikselle. 


Ensi keväälle ja kesälle on myös jo pari suunnitelmaa takataskussa. Innostuin kovasti parin kolmen viikon interrailista Eurooppaan ja yllätyksekseni ikisuosikkini Venäjän Vodkajuna innosti taas ukkeliani erittäin paljon!

1. elokuuta 2014

Pimeiden tuntien postimyyntishoppailua

Harvemmin tulee tällaistakaan tänne blogiin kirjoiteltua, mutta aivan pakko hehkuttaa juuri tekemääni tilausta Ellokselle. Olen ollut Elloksen postimyynnin asiakas jo pitkään - puhutaan vuosista - ja ollut aina perin tyytyväinen kyseiseen puljuun. Vaatekoot ja -laatu ovat useimmiten kohdillaan, vaikkakin joukkoon mahtuu myös kourallinen täysin epäonnistuneitakin tilauksia. Toisin sanoen olen huomannut kantapään kautta, että halpa tarkoittaa huonolaatuista ja hieman hintavampi laadukkaampaa. Viime aikoina tilaukset ovat olleet kuitenkin harvemmassa, koska olen suosinut second-handia ja kolunnut kirppareita.

Häämatkamme Alaskaan siintää jo neljän viikon päässä. Tavallisesti tulevaa reissua odottaa jännityksellä ja into piukeana jo kolme kuukautta ennen h-hetkeä, mutta jostain syystä en kai ole vielä oikeasti tajunnut, miten lähellä tämä kauan odotettu matka on. Tuntuu ihan omituiselle. Miten minä, joka on reissukengät jalassa tähän maailmaan syntynyt, ei voi olla vielä aivan tohkeissaan pian koittavasta matkasta? Toisaalta syyskuu on jotenkin epänormaali aika matkustaa, kun Suomessakin olisi silloin mukavaa (= lempparikuukausi kaikista!).

Tilaukseni Ellokselle koski oikeastaan juurikin meidän matkaamme. Yhtäkkinen inspiraatio johdatteli mut haalimaan ostoskoriin vaatteita, jotka voisivat olla matkassa tarpeellisia ulkoilu- ja kalastusrytkyjen lisäksi. Nepalissa ja Tansaniassa se ei ollut niin justiinsa. Ne kuuluivat kategoriaan "sivistymättömät mestat", joissa ei tarvinnut niin välittää siitä, mitä päällensä pukee, vaikkakin molemmissa pukeutumista rajoitti ajatus "haluan näyttää mahdollisimman köyhältä ja onnettomalta" välttääkseen mahdolliset ryöstelijät. Vaikka Alaska onkin kokonaisuudessaan sellainen Jenkkilän "peräkylä", siellä ei sentään tarvitse yrittää näyttää kerjäläiseltä. Sinne ajattelin ottaa mukaan jopa koko meikkiarmeijani (Nepalissa ja Tansaniassa mukana taisi olla vain meikkivoide, puuteri ja ripsiväri ja niillä pärjäsi vallan mainiosti).



No, okei, en mä näitä kaikkia varmaankaan tule mukaani ottamaan, sillä tilaa rinkassa on vain rajoitetusti. Kengät eivät ole Ellokselta, vaan Boozt.com:sta. Voin hyvillä mielin olla vetoamatta viime aikoina velloneeseen kenkäkuumeeseen ja perustella kenkäostostani sillä, että näitä mä todella tarvitsen, tällaisia hyviä kävelykenkiä vaelluskenkien rinnalle. Omasta kenkälaatikostani ei oikein tuon tyyppisiä vielä löydykään, enkä oikein uskalla ottaa reissuun korollisiakaan tossuja. Nuo sopivat hyvin niin kaupungilla kiertelyyn kuin pubissa istumiseen (siis enhän minä missään pubeissa aio siis käydä...). Toivottavasti ovat jalassa yhtä hyvät kuin ulospäin näyttävät!

Kirjoittelin joskus siitä, miten innostun joistain muoti-ilmiöistä vasta hieman jälkijunassa. Parkatakit ovat oikeastaan yksi sellainen "ilmiö". Siis eihän mulla oikeastaan ole hajua, että mihin kohtaan menneisyyttä parkatakkimuoti kuuluu, mutta oma kiinnostukseni on tapansa mukaan taas viivytellyt ja arponut. Nyt minä sitten olen jo muutamia kuukausia unelmoinut ihan ikiomasta parkatakista ja sellaisen minä nyt sitten laitoin tilaukseen!

Loppuun vielä Alaska-fiilistelykuva, koska... koska...

Kuva täältä.

... koska nyt se matkakuume sitten iski.