Joku kyseli mun Bárdarbungapostauksen jälkeen, että miksi ihmeessä stressata ennen kuin mitään on edes tapahtunut. Niinpä. Ihan helvetin hyvä kysymys.
Typeräähän se on. Energia, jonka voisi kohdistaa kymmeniin positiivisiin, tässä päivässä elettyihin asioihin, valuu hukkaan mahdollisesti täysin turhanpäiväisen stressaamisen vuoksi. Etukäteen murehtimisella ei voita mitään. Vai voittaako?
Suurin ongelma itselle tässä kohtaa lienee se, että mun reissun odotukselta on jälleen kerran kadonnut pohja. Aivan kuten keväällä 2010 ennen Saksaa: taivas oli suljettu eikä ollut varmaa, aukeaisiko se ennen omaa matkaani. En pystynyt nauttimaan reissun odotuksesta, sillä pelkäsin pettyväni vain pahemmin, jos kaikesta mahdollisesta uhasta huolimatta pitäisin "itsestäänselvänä" matkan toteutumista ja sitten se yhtäkkiä peruuntuisikin. Ajattelin silloin, että pessimismi säästää mut suuremmalta pettymykseltä kuin optimismi.
Niin ajattelen kai tänäänkin. Se on paha yhdistelmä mun heikkohermoisuuden kanssa. Heikkohermoisuudella tarkoitan tässä yhteydessä lähinnä sitä rasittavaa luonteenpiirrettä, joka vaatii kaiken tapahtuvan just nyt heti. Jos jokin asia vaivaa mieltä, se on hoidettava välittömästi. Vaikka keskellä yötä. Useimpia asioita ei vain voi hoitaa keskellä yötä ja se kasvattaa puolestaan sitä stressiä, jota ihan mitättömätkin asiat voivat välillä synnyttää. Tässä kohtaa ei voi kuin odottaa, mitä Bárdarbunga päättää tehdä. Mitä luontoäidillä on mielessään?
Matkustaminen ei ole mulle itselleni mikään mitätön juttu kuitenkaan. Joku voi pitää mua mielenvikaisena ylipäänsä siksi, että murehdin jotain matkaa. Siis matkaa! Siinä, missä jollekin on elintärkeää vaikkapa kasvattaa koiria, mulle on elintärkeää päästä matkalle. Ei siksi, että on vain "coolia" matkustaa, vieläpä johonkin täysin "epänormaaliin" paikkaan kuin Alaska (eräskin työkaveri ihmetteli, että hänkin on aina halunnut matkustaa Alaskaan, mutta ei ajatellut, että sinne kukaan koskaan oikeasti matkuistaisi). Matkustaminen antaa mun elämälleni sisältöä siinä, missä jollekin koirien kasvatus. Joten ei. Tämä ei ole mikään mitätön juttu, vaikka ne miljoona muuta mieltä painavaa asiaa olisivatkin.
Mitäänhän matkan peruuntumiselle ei voi. Niin kuin aikaisemmin jo kirjoittelinkin, voi sattua vaikka onnettomuus kotona tai työmatkalla. Ne ovat kuitenkin asioita, joista ei varoiteta etukäteen uutisissa. Niitä "ei osaa odottaa". Selviän toki hengissä, jos matka peruuntuu. Mut on kasvatettu selviytymään vastoinkäymisistä; siitä, ettei aina saa sitä, mitä haluaa. Mutta vihaiseksi se tekee. Todella vihaiseksi ja pettyneeksi, jo ajatuksen tasolla.
Kaikki matkaan liittyvät odottavan innokkaat ja korkealentoiset ajatukset on nyt blokattu ja haudattu. Sekin on aivan hölmöä ottaen huomioon, että kyllä ne sieltä estettyinäkin yrittävät pinnalle nousta: tekisi mieli tarttua Lonely Planet -oppaaseen, lukea ja suunnitella matkareittiä ja punnita erilaisia majoitusvaihtoehtoja. En kuitenkaan uskalla odottaa matkaa, niin hölmöltä kuin se voi jonkun mielestä kuulostaakin. Olen valmiiksi valmistautunut henkisesti, jos Bárdarbunga purkautuu ja jos neljän vuoden takainen lentofarssi toistuu.
Mua ei kiinnostaisi tällä hetkellä hommata edes matkatavaravakuutuksia, varata hotellia pariksi päiväksi Anchoragesta tai täyttää maksullista ESTA-lomaketta, joka vaaditaan viisumittomalta Yhdysvaltoihin matkustajalta.
Mä olen aika raskas kaveri toisinaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!