26. syyskuuta 2016

Isolle kirkolle

Olen ollut levoton ja kaivannut ulkomaan tuulia taas jo pitkään. On tuntunut kuitenkin kamalan hankalalta järjestää mitään, kun ukkeli aloittaa uudessa työpaikassa, eikä sillä lomaa ole näkyvissä ennen ensi kesää. Edellisreissusta alkaa nyt olla tuhottoman kauan aikaa (kyllä, mun mittakaavalla lähes neljä kuukautta tuntuu lähes ikuisuudelta) ja mielessä on ollut havaittavissa jopa tietynlaista ahdistuneisuutta siitä, ettei mitään varmaa ole ollut vielä tiedossa. Haaveissani liitelen ympäri maapallon, mutta kun tuo työ haittaa niin pirusti tätä elämistä, niin haaveiden tasolle ne toistaiseksi jäävätkin. Lisäksi olen tosiaan juuri aloittanut maantieteen perusopinnot Turun Avoimessa yliopistossa ja vapaa-aikaa kuluu hurjasti niissä hommissa.
 
Lokakuussa mulla on lomaa, mutta mun Lappi-kaipuuni on etenkin näin syksyisin niin korkeissa sfääreissä, että olen päättänyt ajaa tuolloin Rosson kanssa Lappiin, mahdollisesti Pallastunturille. On varmaan jo pimeetä ja kylmää ja lunta, mutta sellasestahan mä kovasti tykkään. Kotimaan matkailu on muutenkin alkanut kiehtoa mua viime aikoina yhä enemmän.

Joskus elämä kuitenkin pääsee yllättämään ja silloin, kun niin tapahtuu, ei jäädä arpomaan ja vetkuttelemaan. Perjantai-ilta 16. syyskuuta oli tuikitavallinen ilta. Olin jo menossa nukkumaan, kun sain Rossolta whatsap-viestin.

"Lähdetkö mun ja äitin kanssa New Yorkiin?"


Tuijotin puhelinta hetken aikaa jokseenkin äimänä. Että mitäkö että? Tunsin kasvoilleni kohoavan typerän hymyn. 

"Olin kyllä just menossa nukkumaan, mut..."


Siitäkin huolimatta, ettei New York ole koskaan ollut mitenkään erityisessä asemassa mun reissulistalla, mä en epäröinyt sekuntiakaan. Miksi helvetissä mä EN lähtisi? Mä olin heti inessä. Lopulta tällä pallolla ei ole montaa paikkaa, mihin kieltäytyisin ehdottomasti lähtemästä. Lisäksi tiesin, että New York on kiehtonut Rossoa lähes koko tämän pienen ikänsä, joten neuvotteluvaraa kohteen valinnassa varmaankaan ei olisi ollut. Los Angelesia sisko ja Rosso olivat myös miettineet, mutta päätyneet kuitenkin itärannikon tuntumaan. Ja hyvä niin, sillä Los Angeles "kiinnostaa" mua vieläkin vähemmän kuin Iso Omena.

Mulla on sellainen mielikuva, että olisin joskus jopa kirjoittanut tänne blogiin siitä, ettei nuo valtaväestön ihastelemat Jenkkien suurkaupungit, kuten juuri New York tai Los Angeles, ole koskaan mua kiinnostaneet oikein millään levelillä. En kuitenkaan löytänyt mitään. Ehkä joku lukijoista tietää paremmin, että mitä mä tänne blogiin oikein kirjottelen ja mitä en? :D  


New Yorkia olen toki joskus pohtinut, mutta tullut joka kerta tulokseen, ettei se ole mun listan kärjessä missään nimessä, ja ilman loistavaa tilaisuutta se saattaa jäädä jopa täysin kokematta tämän lyhyen elämän aikana. Pidän itseäni enemmän "luontomatkailijana", sillä hyvin monet reissukohteet valikoituu tuolle mun listalleni juuri sen jollain tasolla mielenkiintoisen luonnon ja maiseman vuoksi. Kaupunkilomatkin sulatan mukisematta, mutta jos asukasluku hipoo lähes yhdeksää miljoonaa (Manhattanilla pelkästään 1,5 miljoonaa), niin alkaa vähän kurkkua kuristaa. En ole koskaan pitänyt ihmispaljoudesta, saati vilkkaasta ja ruuhkaisesta liikenteestä (veikkaan, että Tampereen iltapäiväruuhkat eivät tunnu enää missään tuommosen metropolin jälkeen), sen aiheuttamasta melusta tai silmiä sokaisevasta valosaasteesta.


Mutta edelleenkin... miksi en lähtisi? Uskon, että viikossa ei ehdi ainakaan tympääntyä. Nähtävää riittää ihan takuulla jokaiselle päivälle ja... no, onhan se nyt sentään New York! Ehkä mun pää kestää viikon. Kyllähän se kestää. Olen oikeastaan aika innoissani tästä, täytyy myöntää! Eihän sitä tiedä, vaikka kyseinen kaupunki olisikin ihan huikea paikka, johon alan haaveilla heti uutta reissua. Se nimittäin on mielestäni yksi matkustamisen ykkösjuttu; ei voi koskaan arvostella mitään paikkaa ennen kuin on siellä ainakin kerran käynyt. Toisinaan voi käydä myös niin, että ne paikat, jotka ovat jostain syystä sille must-see -listalle ilmestyneet, tuottavatkin suuren pettymyksen.

Tarjoutui siis aivan yllättäen loistava tilaisuus lähteä käymään tuolla monien tv-sarjojen ja elokuvien tähdittämässä kaupungissa. 'Loistava tilaisuus' tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä sitä, että menopaluulennot kustansivat alle kolme ja puolisataa euroa. Lähtö koittaa tammikuussa.

21. syyskuuta 2016

Tippaamisen jalo taito

Tippikulttuuri on meille suomalaisille vähän sellainen outo juttu. Syytä tälle on ihan turha lähteä hakemaan kovinkaan kaukaa: juomarahan antaminen ei kuulu suomalaiseen, pohjoismaalaiseen tai ihan aina eurooppalaiseenkaan tapaan. Itse olen aina helisemässä, kun pitää tipata, sillä vastoin kuin otsikosta voisi luulla, multa ei löydy minkäänlaista (luonnollista) jaloa taitoa sen suhteen.

Jenkeissä tippaaminen on oletusarvoista. Siellä tipataan lähes kaikesta mahdollisesta; ravintolaruokailusta, taksikyydistä, turistibussin kuskille siitä, ettei tämä kolaroinut... käsi ojossa juomarahaansa odottaviin ihmisiin - ja ylipäänsä koko tippauskulttuuriin - on kylmiltään hankalaa suhtautua. Se tuntuu kummalliselta ja omasta mielestä ennen kaikkea väkinäiseltä. Aina saadessaan palvelua pitää vaikeroiden arpoa mielessään, että pitääkö nyt tipata ja kuinka paljon. Ja herranjumala, jos ei satu olemaan mitään pientä rahaa valmiiksi tarjolla. Siinä sitten nolostellen joutuu odottamaan, että tarjoilija palauttaa vaihtorahat, minkä jälkeen jättää lähteissään pöydälle juomarahan. Toisaalta Alaskan Lonely Planet kehottaa ihmisiä ottamaan tippaamisen rennosti; jos ei muista tipata, sitä odottava ihminen kyllä ystävällisesti siitä sinua muistuttaa.

Kenai Fjords Tours
Jenkeissä tipataan 10-15%. Ravintoloissa odotetaan 15% juomarahaa - olettaen tietysti, että asiakkaan saama kohtelu ja ruoka olivat hyvää - ja esimerkiksi takseissa riittää helposti 10%. Katamaraaniristeilyllä (Kenai Fjords National Park) tai bussimatkalla (Denali National Park) kuskille tai muille työntekijöille riittää, kun lätkäseen lähteissään ykkösen ($1) kouraan.

Itseähän pari kertaa hävetti jälkeenpäin, kun tajusin, että olin tipannut joko liian vähän tai en ollenkaan. Ravintolassa Sewardissa sain mielestäni erinomaisen hyvää ruokaa ja äärimmäisen henkilökohtaista ja hymyilevää palvelua, mutta tajusin jälkeen päin tipanneeni sitä ihanaa tarjoilijatarta vain kymmenellä prosentilla. Hyvä, etten kääntynyt hotellin ovelta takaisin sen yhden dollarin takia. 

Toisella kertaa en tipannut ollenkaan ja tämä tapahtui juurikin sillä Kenai Fjords Toursin kansallispuistoristeilyllä. Pohdiskelin tapaamani suomalaisparinkunnan kanssa satamaan takaisin saapuessamme, että pitääköhän nyt tipata, mutta vaikka kuinka kuikuilimme ihmisten ylitse ja yritimme nähdä, onko ihmisillä rahaa käsissään, emme nähneet mitään. Kun sitten reteesti astelimme kahden työntekijän välistä katamaraanista ulos, tajusimme liian myöhään, että tippi olisi ollut paikallaan. Ai kamala, että tuli paha mieli. Mutta en tälläkään kertaa kääntynyt enää takaisin.

Itselle tuotti muutenkin päänvaivaa sen ainaisen tipin laskeminen. Sehän olisi nimittäin ollut äärimmäisen kamalaa, jos olisikin vahingossa maksanut liikaa. Tai liian vähän. Meikäläisen matikkapäällä ei niin vaan yhtäkkiä lasketakaan, että paljon on 15% 13,60 dollaria maksaneesta hampurilaisateriasta. Joka kerta kaivoin laukusta puhelimen ja ihan vaivihkaa tein laskurilla nopean laskutoimituksen. Tiedän, häpeällistä... mutta helppoa. 

Lisäksi, että mun piti käyttää joka kerta hirveä määrä energiaa siihen tipin laskemiseen, mua ahdisti ne tilanteet, joissa tippaaminen ei ollut niin yksinkertaista, että olisi vain jättänyt ravintolapöydälle tarvittavan summan ja lähtenyt pois. Ei, taksikyydit olivat ihan järkyttäviä. Ne, jotka tippaavat sujuvasti, ojentavat setelit tuosta noin vaan kuskille ja saavat koko tilanteen näyttämään hyvin vaivattomalta. Niiltä, joiden täytyy ensin laskea tipin määrä päässään tai puhelimella, ja sitten kaivaa haluttu summa jostain kukkaron pohjalta samalla, kun yrittää haalia taksin penkiltä mukaansa kaikki mahdolliset kapsäkkinsä (mulla oli usein rinkasta erillään kameralaukku, tietokonelaukku ja olkalaukku, kun en jaksanut tunkea niitä rinkkaan), ei suju ihan niin ongelmattomasti. Päinvastoin, se on varmasti erittäin kömpelön näköistä hommaa. Ja sitten jos ei olekaan varautunut siihen, että pitää tipata ja päästessään päämääräänsä tajuaa, ettei ole jemmannut dollarin seteleitä mihinkään ja voi, että mikä nolous, kun taksimies joutuu hakemaan vaihtorahaa...

Kannattaa tutustua tippikulttuuriin etukäteen oli sitten matkustamassa mihin tahansa. Joissain juomarahakäytännön maissa palvelumaksu saatetaan lisätä laskukuittiin automaattisesti, joten se kannattaa myös tsekata ennen kuin jättää vielä laskun päälle jotain ylimääräistä. 

Juomarahastusta ei todellakaan tarvitse pelätä tai jännittää, se tulee jossain kohtaa lähes luonnostaan (ainakin toivottavasti), kun on tarpeeksi monta kertaa vaivannut sillä päätään. Vaikka ylläolevan tekstin perusteella tippaaminen kuulostaakin ihan kamalalta ja suorastaan inhottavalta velvollisudelta, sitä tulee lopulta mahdottoman hyvälle tuulelle, kun aspa kiittää ja poistuu hymyillen. Maassa maan tavalla, eiks niin?

2. syyskuuta 2016

Kuuminta hottia just nyt

Näistä mä haaveilen. Tosi paljon.

Argentiina, Patagonia 
Luonto

Antarktis
 Luonto


Tiibet
 Luonto, kulttuuri, hajut, maut


Skotlanti
Luonto, linnat


Irlanti
 Luonto, maut, kulttuuri


Marokko
 Luonto, maut, hajut, värit, kulttuuri


Kuuba
Ajan henki, kulttuuri


Pacific Coast Highway, Kalifornia
Luonto



Route 66, Yhdysvallat
Kulttuuri, luonto


Peru
Luonto, kulttuuri, Macchu Picchu



Luetuimmat

Arkisto