Vihdoin kotona

Eilinen kotimatka otti koville, vaikka pääasiassahan se pelkkää istumista eri kulkuneuvoissa. Olin kyllä tosi stressaantunut koko matkan ajan, jokaisella etapilla aina eri syystä.

Aluksi mä myöhästyin mun ekasta junasta. Seuraava juna kyllä lähti vartin päästä kohti Frankfurtia, mutta se oli puoli tuntia hitaampi, koska se pysähtyi kaikilla pikkuasemilla. En osannut yhtään rentoutua matkan aikana, kun mielessä pyöri vaan se, että monenkohan aikaan lähtee bussi Hahnin lentokentällä ja kerkeenköhän mä siihen vai kerkeenkö mä koko lennolle. Kaikki se stressaaminen oli tosin aivan turhaa, koska mä ehdin vallan hyvin.

Bussissa kohti Hahnia mä aloin pohtimaan, että mitä jos mun matkalaukku painaa liikaa ja sitä, paljonko mulla oli rahapussissa käteistä, jos jotain lisämaksua tulisi. Se olikin aiheellista, sillä vaa'an lukema näytti 16,1, kg. Yksi vaivainen kilo liikaa ja 20 euroa siitä hyvästä maksettavaa. Tosin, vaikka mun pienempi matkalaukku olikin jo aivan ratkeamaisillaan kaikesta siitä tavaran määrästä, mä nostin laukut hihnalta ja siirryin sivummalle kikkailemaan. Oli jonkin verran ahdistavaa availla siinä lentokentän lattialla matkalaukkuja ja etenkin yrittää änkeä muutamaa vaatetta sinne jo ennestään täyteen pieneen laukkuun. Lisämaksu siis jäi kuin jäikin maksamatta, mutta koko lennon ajan loin mieleeni pahimpia mahdollisia skenaarioita siitä, kuinka mun liian täyteen ahdettu pikkulaukku tulisi hihnaa pitkin täysin räjähtäneenä. Siitäkin olin huolissani aivan turhaa.

Taisin kokea kulttuurishokin vasta näin Suomeen palattuani. Tuntui todella kummalliselta istua auton kyydissä ja ajella kohti Hervantaa. Olo oli ihan epätodellinen, vielä, kun mulla ei ollut eikä ole vieläkään minkäänlaisia muistikuvia siitä, minkälaista täällä oli kun mä lähdin. Oliko lunta vai ei, lämmintä vai ei...

Rakas oli laittanut mulle ruokaa ja ihanan romanttisen yllätyksen meidän makkariin, joka vielä enemmän toi tilanteeseen sitä epätodellisuutta. Olo oli kuitenkin helpottunut, sillä perjantai-iltana nukkumaan mennessäni mä en uskaltanut edes toivoa, että huomenna mä näkisin rakkaan ja kissat ja olisin KOTONA. Ajattelin, että jos mä liikaa toivon ja odotan, niin varmasti tapahtuu jotain odottamatonta enkä mä pääsekään kotiin. Siksi mä varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni lentokoneessa istuessani pelkäsin sen oikeasti putoavan.