Nuori, terve ja vetreä fiilis!

Anteeksi kaikki rakkaat, eilinen päivitys taisi jäädä siihen Suomen kannustuskuvaan!

Mutta taisi se jo melko selväksi monelle tulla, että koko päivä meni tuntiessa järjetöntä tuskaa tuolla alaselässä! Mä en oikein edes tiedä, mitä mä onnistuin tekemään... yhtäkkiä vaan alkoi niin pirusti vihlomaan tuossa ristiselän ja häntäluun välillä. 200 metrin matka bussipysäkiltä kämpille kesti varmaan 10 minuuttia; olo oli ja meno näytti siltä, kun ikää olisi sellainen 80+. En ikinä ole kokenut vastaavaa selkäkipua, en ikinä, enkä enää halua tulevaisuudessakaan. 

Tänään sentään jo vähän hellittänyt tuo kipu, mutta silti jotkut asennot ovat vieläkin täyttä utopiaa. Syytän tästä kaikesta niitä päiväkodin pikkusia lastentuoleja, joilla tulee istuttua melko paljon päivän aikana. "Oikeiden ihmisten" tuolit on kaikki kahvihuoneessa, eikä niitä nyt sieltä viitsi aina raahata. Sitä paitsi se mun ohjaaja sanoi tänään, että sillä on ihan tarkoituksensa, miksi kaikki aikuisetkin istuvat niillä pienillä tuoleilla ja se on ihan loogisesti se, että lapsen kanssa on helpompi tehdä juttuja ja ottaa kontaktia niihin, kun on "samalla tasolla". Mutta ohjaaja kyllä itsekin kertoi samaisesta syystä kärsineensä melkoisista selkäkivuista, että ymmärsi kyllä mun yskän siinä kohtaa. 

Edelleen kauhistuttavinta siellä päiväkodilla on se, kun lapsi tulee mun luo, itkee silmiään päästään ja selittää samalla, että mitä on tapahtunut, niin mä en ymmärrä. Kaikesta tekee niin paljon vaikeampaa se, että lapsi itkee, jolloin se puhe on taatusti yhtä puuroa vaan, ja se, että kun se lapsi itkee, niin silloin on asiat tosi huonosti (no, okei, tuntuu, että lapset saavat mistä vaan syyn itkeä, aina välillä...). 

Tänäänkin yksi mun lempparityttö, Alexandra, tuli mun luokse ja itki niin maan pirusti. Yritin kysellä, mikä on ja tyttö jotain vastasikin, mutta ymmärsin vasta sitten, kun näytti korvaansa ja kun toinen työntekijä tuli kertomaan, ettei saa lapsen vanhempia kiinni, että kyseessä mahdollisesti korvatulehdus. Mutta kun mä en osannut sanoa mitään sille lapselle, niin se vasta kamalaa olikin. En voinut kuin ottaa pikkasen syliin.

Iltapäivä oli melko tylsä päiväkodilla. Mutta koska jonkun verran omaan tuota mielikuvitusta, niin kyllähän mä tekemistä keksin, toki! Siivosin puuvärikynälaatikon, heitin kaikki olemattomat kynänpätkät roskiin ja teroitin KAIKKI värikynät. Kyniä oli varmaan lähelle sata. En voinut vastustaa kiusausta, kun se teroitinkin oli sellanen hauska. Sellanen, johon työnnetään se kynä siihen reikään ja sitten pyöritetään siinä olevaa vipua (kuulostaapa pimeelle).

Ulkona sataa taas vaihteen vuoksi kaatamalla. Mun illan jännitystä lisää se, että ukkonenkin on vähän kumahdellut tuolla jossain ja vissiin on luvannut yöllekin samaista säätä. Niin, mullahan tosiaan on se viha-rakkaus(-pelko)-suhde tuohon ukonilmaan. Toivottavasti pysyis yöllä poissa, en muuten pysty nukkumaan. Eikä siinä vaiheessa sekään auta, että saan taas huomenna nukkua tunnin pitempään. Sitten koittaakin piiiiitkä viikonloppu! Sitä siis odotellessa...!