Exploring Nepal: cultureshock

Ensimmäisen aamun valjetessa en tuntenut oloani ainakaan hyvin levänneeksi. Yö oli ollut kuumottava kaikkine omituisine äänineen eikä mun vilkas mielikuvitus todellakaan ollut jättänyt arvailujen varaan, että miksi Mikon rinkasta kuului kahisevaa ääntä. Toisin kuin mä odotin, rinkasta ei kuitenkaan hypännyt rottaa Mikon silmille. Noustiin, mentiin rinkkoinemme meidän oikean hotellin receptioniin, syötiin tukeva aamupala ja saatiin avaimet meidän ihan oikeasti varaamaamme huoneeseen.

Huone oli siisti, tai siisti ainakin siihen verrattuna, missä olimme ensimmäisen yömme viettäneet ja mitä olin yleensäkin odottanut nepalilaiselta majoitukselta. Suomen mittapuulla huone olisi varmasti ollut miinus 5 tähteä, plussana kuitenkin suihkusta saatu lämmin vesi. Vaikka ne rapautuneet ja homeiset seinät mua vähän aluksi ällöttikin, mä pääsin nopeasti sinuiksi sen kaiken kanssa. Loppujen lopuksi, mitä väliä on huoneen laadulla, eihän ulkomaille lähdetä sen hotellihuoneen takia vaan kaiken sen, mikä on siellä seinien ulkopuolella! Pääasia, että on edes jonkunmoinen rakennelma pään päälle yötä varten!

Enää en kuitenkaan nähnyt tilannetta niin epätoivoisena kuin nukkumaan mennessäni, en siis todellakaan ollut enää lähdössä kotiin, ja tajunta alkoi hiljalleen vastaanottaa tietoa siitä, että nyt mä olin siellä, mihin mä olin niin kauan halunnutkin. Päivänvalossa kaikki tuntui heti paljon paremmalta! Päätimme aika pian aamupalan jälkeen lähteä tutustumaan tuohon rauhattomaan miljoonakaupunkiin.

Kantipath

Kulttuurishokki iski lähes välittömästi, kun teimme ensimmäisen haistelevan ja tunnustelevan retkemme Thameliin. Kathmandussa tuntui olevan kaikkea vain ja ainoastaan paljon: ihmisiä, autoja, mopoja, romukauppiaita, roskia, saasteita ja loputtomia ahtaita kujia. Se, joka ei eksy Kathmandussa, ei eksy missään: tästä olin (ja olen edelleen) hyvin vakuuttunut, kun löysimme takaisin hotellille, eksyttyämme puolen tunnin sisään ehkä kolme kertaa. Kadut olivat täyteen ahdettuja ja kaikki aivan samannäköisiä. Kerran paikallistettuamme itsemme kartasta päätimme kulkea vain kohti pohjoista, jotta päätyisimme hotellikadullemme. Kävelimme kohti pohjoista... ja pohjoista... ja pohjoista. Kunnes päädyimme itään. Emme vieläkään tiedä, miten se oli mahdollista.

Lehmä Thamelin pikkukujalla
Suurin ihmetyksen aihe oli liikenne. Autoja, mopoja, pyöräilijöitä, riksoja, jalankulkijoita, ja mahtuipa sinne pari lehmääkin välillä sekaan, eivät välittäneet toisistaan eivätkä liioin kaistoista tai muista länsimaalaiselle tärkeistä liikennesäännöistä. Kaikki menivät sieltä, mistä helpoiten pääsivät. Hotellimme lähellä olivat kaupungin yksistä harvoista liikennevaloista, mutta näilläkään ei tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta liikenteen kulkuun. Autoilijat ja mopoilijat tööttäilivät, tunkivat mitä ihmeellisimmistä väleistä päästäkseen vain nopeasti eteenpäin.

Kadun ylitys oli suorastaan hengenvaarallista ilman paikallista, liikenteen vilkkauteen tottunutta ihmistä. Se olikin meidän taktiikka: bongattiin joku paikallinen ja ylitettiin katu tämän vanavedessä. Liikennesuman olisin ymmärtänyt isommilla kaduilla, mutta että niillä pienillä kävelykujillakin... juuri liikenne teki kaupungista uskomattoman hektisen paikan ja sellainen levottomuus ihan oikeasti vitutti.



Jos Kathmandussa on rapiat miljoona asukasta, siellä on varmasti yhtä paljon autoja ja tuplasti enemmän mopoja. En jaksa uskoa, että nepalilaisille olisi ensisijaisen tärkeää huolehtia ajoneuvonsa päästöistä, vaan keskittyä lähinnä tekemään kulkuneuvosta mahdollisimman kestävä ja pitkään ajettava. Kathmandussa oli aivan järkyttävä ilma. Kaupungin yllä leijui niin paksu saastepilvi, ettei edes täysin pilvettömänä päivänä aurinko paistanut "täysillä". Puolen tunnin kaduilla sompailun jälkeen suun ja nenän limakalvot kuivuivat ja kurkkuun iski omituinen ja inhottava polte ja pistely. Moni paikallinen oli varustautunut hengityssuojaimilla, joita kehotettiin ottamaan mukaan myös Lonely Planetin oppaan mukaan. Olisi ehkä kannattanut, todella.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme Kathmandun Durbar Squareen, kuninkaan temppelialueeseen. Toki kuningas ei enää asunut siellä, mutta komeita temppeleitä oli kaverilla ollut muinoin pihapiirissään! Monilla oli ikää useampi sata vuotta. "Palkattiin" meille paikallinen opas selostamaan temppeleiden tarinaa tonnin setelillä ja se oli harvinaisen hyvä päätös, sillä paikasta ei olisi saanut läheskään niin paljon irti ilman opasta.

Durbar squarelta löytyi mm. Kumari Temple (elävän jumalattaren temppeli, jossa ihan oikeasti asui 7-vuotias "jumalatar" pappien kanssa!); temppeli, joka on tehty yhdestä ainoasta puusta; hippi-temppeli, jonne hipit tulevat kerran vuodessa vetelemään pössyjä ja meditoimaan; kamasutra-temppeli, Kali-jumalan temppeli, joka on Kathmandun korkein rakennus sekä vihainen Shiva-veistos, joska edessä ei kannattanut valehdella.
Durbar Squaren erittäin pyhät ja erittäin lyhyet miehet. He halusivat tulla kuvatuksi, jonka jälkeen he vaativat rahaa. Kerättyään tarpeeksi rahaa pikkuämpäreihinsä, he kuulemma lähtivät ostamaan pilveä ja pössyttelivät sitten onnellisena. Siinäpä se, mitä pyhillä miehillä oli virkaa.
Toisena kuumuuden uuvuttamana päivänä suuntasimme kohti länsi-Kathmandussa kohoavaa Swayambunathia eli apinatemppeliä. Nimensä mukaisesti temppelikukkulalla asustaa liuta ikävänpuoleisia apinoita, jotka tykkäävät mitä ilmeisimmin pilata kaikkien kukkulalle nousevien ihmisten fiiliksen. Itse pidin hyvin tarkasti huolta siitä, ettei vesipullo, tai mikä kamalampaa: kamera, lähtenyt lätkimään jonkun ahnaan ja kunnianhimoisen apinan toimesta. Mua ärsytti oikeastaan niiden pelkkä läsnäolo, vaikka ne eivät kovin lähelle mua tulleetkaan.


Paikalliset ovat ilmeisesti hyvinkin tottuneita näiden apinoiden iskuihin, sillä pienen matkan päässä meistä apina tarttui innokkaasti erään vanhemman naisen hedelmäkoriin, kaatoi korin portaille ja alkoi muina miehinä pistellä hedelmiä naamariinsa. Nainen vain hymyili ja keräsi koriinsa takaisin kaiken, mikä oli enää mahdollista pelastaa. Itse olisin raivostunut. Kathmandu olikin sellainen kärsivällisten ihmisten kaupunki.

Matkalla apinatemppeliin ylitimme Vishnumati-joen, jota ei oikeastaan voinut joeksi edes kutsua. Mua alkoi surettaa ihan mielettömästi. Joen uomassa lirui vain tilkkanen vettä, kaiken muun oli valloittanut uskomattomat määrät roskia ja jätettä. Haju oli yököttävä, viemärimäinen. Eläinrakkaana ihmisenä mä pahoitin mieleni kaupungin varmasti tuhansista kapisista ja tautisista kulkukoirista, mutta miten mä tulinkaan surulliseksi, kun "joessa" kaikkien niiden jätteiden seassa lojui puoliksi mädänneitä lehmän, koiran ja kissan raatoja.

Otteita matkapäiväkirjasta

Kathmandu, 14. maaliskuuta
"Jotenkin surullista, että vaikka nepalilaisilla on niin upea ja suurenmoinen luonto täällä, he eivät aina tunnu arvostavan sitä. Kathmandu on mielettömän likainen kaupunki. Vaikka ihmisillä ei olisi varaa jätehuoltoon, onko roskaa pakko heittää katujen ja etenkin jokien varsille?"

Vishnumati
Tämän jälkeen mun oli hetken aikaa pohdittava, että mikä ihmeen unelmien matkakohde.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Bergamo Historic Gran Prix

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari

Kotimatka ja kolikkosuihkut

Mary Kay