Terveisiä itä-Euroopasta, osa 1.

Nyt on Unkarin reissu heitetty onnistuneesti ja kotiin palattu hyvillä mielin. Ajatus työnteosta alkoi hieman tökkiä matkan aikana, mutta ehkä tämä arki tästä hiljalleen alkaa taas pyöriä. Ennen kuin mä kuitenkaan kokonaan palaan siihen tavalliseen ja tylsään arkeen, haluan jakaa teille rakkaille lukijoilleni kokemukseni Unkarista, tuosta silmän kantamattomiin jatkuvan pustan maasta.

Matkustin siis tapaamaan parasta ystävääni Unkarin Debreceniin, jossa hän on parhaillaan opiskelemassa. Lensin Finnairilla Budapestin Ferihegyn lentokentälle ja jatkoin matkaa junalla n. 230 kilometriä kohti itää, lähes Romanian rajalla sijaitsevaan Debreceniin. Debrecen on Unkarin toiseksi suurin kaupunki, samaa luokkaa asukasluvultaan kuin Tampere eli n. 200 000 asukasta. Ensisilmäyksellä tuo epäitä-eurooppalainen kaupunki ei kuitenkaan vaikuttanut läheskään yhtä isolta paikalta kuin Tampere.


Epäitä-eurooppalaiselta Debrecen vaikutti ehkä siksi, että ennakkoluuloni itä-eurooppalaisista kaupungeista oli mitä oli: kamalasti köyhyyttä, rumia vanhoja rakennuksia ja epäilyttävän oloisia ihmisiä. Syvä anteeksipyyntö Debrecenille tästä, sillä yllätys oli positiivinen. Keskustan alue oli siisti ja hyvin hoidettu: vaikka lähes joka toisella vastaantulijalla oli rööki suupielessä, tupakan tumppeja ei näkynyt missään (kiitos tuhka-astioiden runsaan määrän!). Kukka- ja viheristutuksien kimpussa hääri koko ajan joku puutarhuri. Ihmiset näyttivät kaikkea muuta kuin köyhiltä. Ehkä näkymä katukuvaan olisi ollut toinen, jos olisin kerennyt syventyä Debrecenin syrjäkujiin enemmän. Ainakin itä-eurooppalainen kuvitelma toteutui helposti heti, kun lähti junalla ulos kaupungista.

En ehtinyt olla maassa kuin muutaman tunnin, kun mulle oli muodostunut jo kuva siitä, minkälaisia ihmisiä unkarilaiset ovat. Ystäväni kertoi, että unkarilaisia pidetään melko myrtsinä kansana, vähän niin kuin suomalaisiakin. Itse olin kuitenkin kovin otettu siitä, miten minut ulkomaalaisena otettiin vastaan. Mun painavaa matkalaukkua tarjouduttiin kantamaan ja nostelemaan. Apua tarjottiin, vaikka yhteistä kieltä ei löytynyt. Tosiaan, unkarilaisten englannin kielen taito ei ole kovinkaan kehuttava, joten toimeen oli tultava vähäisillä oppimillani unkarinkielen sanoilla ja elekielellä. Kaipa hätätapauksessa saksakin olisi auttanut, unkarilaiset kun tuntuivat osaavan saksaa yllättävän hyvin. Liekö jonkinlainen jäänne Itävalta-Unkarin ajoilta...

Hyvä esimerkki ystävällisestä unkarilaisesta oli mun majatalon, Nemethy Panzionin, eräs työntekijä, joka oli heti mua vastassa ja kantamassa mun laukkua yläkertaan. Se oli sellainen herttaisen ja vähän yli-innokkaan oloinen vanhempi mieshenkilö, joka tolskasi mulle unkaria minkä kerkesi. Mitäänhän mä en tästä ymmärtänyt, hymyilin vain kohteliaasti takaisin. Englantia mies ei tainnut puhua sanaakaan. Onneksi sisäänkirjautumislomakkeessa oli tiedot myös englanniksi, muuten olisi ollut aivan oma lukunsa selvittää, mitä lapussa haluttiin tietää.

Nemethy Panzio
Nemethy Panzionissa mua eniten hykerrytti sen tunnelma. Mun huone oli pieni ja suloinen yhden hengen huone, josta avautui näkymä majatalon sisäpihalle. Ainut miinus, jonka voin tästä majapaikasta mainita, oli ohuen ohuet seinät. Toisena yönä kuulin naapurihuoneen miehen kuorsauksen ja toisena heräsin, kun toisella puolella alettiin kuivata hiuksia noin kello 02:00. Viisi yötä tässä aivan keskustan liepeillä sijaitsevassa majatalossa maksoi minulle lopulta vain 41 500 forinttia (alle 150 euroa). Oman majataloni ulkonaisen ja henkisen olemuksen lisäksi mua viehätti todella paljon myös kaupungin muu arkkitehtuuri ja koristeelliset rakennukset. Olin jollainlailla aivan haltioissani. Söpöjä kahviloita, hyvin hoidettuja majataloja, vaikuttavia liikerakennuksia... juuri kaikkea sitä, mitä en osannut ollenkaan odottaa. Niin erilaista kuin Suomessa, että ihastuminen oli aivan pakollista!


Matkustaminen Unkarin itärajoille kesti lähes lahjakkaat 12 tuntia, mutta perille päästyäni kirjauduin vain nopeasti sisälle hotelliin, käväisin suihkussa ja lähdin ystäväni kanssa syömään. Ennen matkaa hieman aavistelinkin, että tämä mun vähähiilihydraattinen ruokavalio, tai yleensäkin kevyt ja terveellinen ruokavalio, tulisi kokemaan valtaisaa takapakkia, ja oikeaanhan mä osuin! Unkarilainen ruoka vaikutti melko lihapainotteiselta, vaikka jokaisesta niistä neljästä ravintolasta ja muutamasta kahvilasta kasvisruokaa löytyikin. Päiväreissulla Hortobágyssa maistoin myös perinteistä unkarilaista lihaa: gulassia. Se oli hyvää, mutta aivan helkkarin täyttävää! Siitä, mistä se on valmistettu, mulla ei ole pienintäkään haisua... no, ravintolakiintiö taisi täyttyä tuon viiden päivän aikana melko täydellisesti, vaikka rahapussia se ei juurikaan laihduttanut. Ainut, jonka tässä nyt pitäisi laihduttaa olen minä. Kiloja tuli reissun aikana pari takaisin. Mutta mitäpä pienistä, kun ei pienetkään meistä!


Ensimmäinen kokonainen päivä meni ihmetellessä kaupungin menoa. Koska oli perjantai, ystävälläni ja tämän kaverilla oli vielä velvollisuuksia opiskelujensa parissa aamusta muutaman tunnin ajan, kulutin aikaani päivystämällä keskusaukion lähettyvillä. Välillä istahdin penkille, polttelin tupakkia ja pällistelin ihmisiä. Siistien pensasaitojen takana hanuristi soitti Kummisetä-elokuvan Speak softly love-tunnusmusiikkia. Jonkinsortin Kummisetä-fanina olin aika fiiliksissä. Miten osuikaan!

Illalla oli sitten tarkoitus tutustua Debrecenin yöelämään. No, se onnistui melko hyvin. Ostettiin vähän viiniä ja olutta kaupasta, aloiteltiin tyttöjen majapaikassa ja lähdettiin sitten taksilla keskustaan. Ensimmäinen yökerho oli aivan täyteen ahdettu, ilmastointi ei tuntunut toimivan (siellä kun baareissa saa edelleen tupakoida missä tahtoo) ja juomavalikoima oli suppea. No, siirryimme sitten Chicago-nimiseen yökerhoon ja illan ja loppuyön meno muuttui varsin kansainväliseksi. Oli iranilaista, saksalaista, pakistanilaista, ruotsalaista sekä myös _eräänlainen_ bulgarialainen. Puhuttua tuli suomen lisäksi ainakin englantia, saksaa ja norjaa. Long island ice tea unkarilaisittain (pienessä lasissa ehkä desi erilaisia viinaksia ja vähän limsaa päälle) teki tehtävänsä. Aamulla jomotti.

Unkarin reissun osalta palaan vielä lähiaikoina asiaan ainakin Debrecenin kauniin yliopiston ja yliopistosairaalan kampuksen ja Hortobágyn kauniiden nonius-hevosten merkeissä! See ya!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ol niingon gotonas!

Travel Always Finds a Way

Mary Kay

Omaisten suusta kuultua

Janoon kuolemisesta