"Knowledge of what is possible is the beginning of happiness"

Ulkona on ihana syksy. Osittain alastomat ja osittain vielä kaikissa keltaisen ja punaisen sävyissä hehkuvat lehtipuut ovat niin kauniita. Päivät ovat olleet kirkkaita. Sinistä taivasta vasten tuommoinen väriloisto pääsee todellisiin oikeuksiinsa. Ei sillä, nyt kun katselen ikkunasta, näen harmautta ja sumua, mutta en siltikään osaa olla pitämättä kauniina tätä kiehtovaa vuodenaikaa. Oli syksy minkälainen tahansa, se on aina kaunis, inspiroiva ja intohimoja täynnä. Mutta senhän te tiesittekin.

Tuntuu, että aika kuluu nopeammin ja nopeammin mitä vanhemmaksi tulee. Tällainen pieni ihminen pyristelee vain mukana ja yrittää tehdä elämästään elämisen arvoisen parhaaksi katsomallaan tavalla eikä voi koskaan tietää, mikä on se päivä, kun aika loppuu kesken. Muistatteko, kun pienenä aika mateli eteenpäin? Ala-asteella kolmosluokan syyslukukausi tuntui kestäneen ainakin kolme vuotta. Nyt nuo muutamat hassut kuukaudet vilistävät silmien edestä järjettömällä vauhdilla ja sitä jää jälkeenpäin miettimään, että saiko tässäkään ajassa aikaan mitään järkevää 


Sam's Pub, Kathmandu


Onnellisuutta lienee ennen kaikkea se, että tietää myös mitä puuttuu ja pyrkii saavuttamaan sen keinolla millä hyvänsä. Tätä lienee hieman vaikea selittää. Olen onnellinen, mutta jotain puuttuu. Voisin elää elämääni näin kuin se juuri nyt on ja olla täysin tyytyväinen saavutukseeni, kun joskus kuolinvuoteellani makaisin. Ja toisaalta. Tiedän, että jos mitään muutosta ei tapahdu, tulen kuolemaan katkerana, ilkeänä ja vihaisena vanhana akkana. 

Irtiotto. Olen haaveillut siitä pitkään, voisi puhua jopa vuosista. Viime aikoina unelma oravanpyörästä irroittautumiseen on kuitenkin vain kasvanut ja kasvanut ja kasvanut. Kun ajattelenkin asiaa, tiedän, mitä haluan tullakseni täysin onnelliseksi. Voin tuntea sieluni kärventyvän tässä ja nyt, kun mietin, etten koskaan olisi niin rohkea tehdäkseni sitä. Täytän ensi kuussa 28 vuotta ja minua kaduttaa jo nyt, etten tehnyt tätä silloin huolettomana parikymppisenä, jolloin kaikki olisi periaatteessa ollut helpompaa. Olisin vain ottanut ja lähtenyt, kokenut ja elänyt.


Seward, AK



Puhun lähtemisestä. Siitä, kun sanoo asuntonsa irti, myy kaiken turhan irtaimiston, pakkaa rinkan ja vain lähtee. Suunnalla ei niin väliä, mutta kunhan lähtee. Minä haluan lähteä. Haluan ottaa mieheni mukaan ja lähteä. Se voi olla elämäni huonoin päätös, mutta se voi myös olla elämäni paras päätös. Kukaan ei sitä voi tietää etukäteen. Mutta jos ei edes yritä... jotain jää puuttumaan ja tyhjän tilan täyttää katkeruus, ankara tietoisuus siitä, ettei ollut tarpeeksi vahva tai rohkea ottamaan askelta tuntemattomaan.

Se olisi vielä niin helppoa. Ei ole lapsia, ei asuntolainaa, on edelleen nuori ja virkeä. 

Aviomieheltä täytyy tietysti kysyä. Jos jollekin ihmiselle olen tässä maailmassa vastuussa tekemisistäni, niin aviomiehelleni. Olen kysynytkin. Saatatte muistaa, että aviomieheni on hyvin tiukasti jalat maankamaralla pitävä tyyppi, joka joutuu ajoittain vetämään minut takaisin pilvilinnoistani. Ja se on ihan hyvä, sillä muuten saattaisin ajelehtia maailman tuulissa aivan päämäärättömästi, sillä tavalla päämäärättömästi, ettei edes unelmien seuraamisesta tulisi ikinä mitään. 


Sarangkot, Nepal


Varovaisesti esitin miehelleni eräänä taannoisena iltana keittiön pöydän ääressä, että mulla olisi yks juttu. Kun ukko oli kiinnittänyt huomionsa muhun (varmaan ajatteli, että kerron olevani raskaana tai asia olisi jotain muuta vakavaa), sanoin, että haluaisin lähteä. Maailmalle. Ja että olen haaveillut siitä. Kyllähän ukko tietää, että mä siitä olen haaveillut. Ihan tosissaan haluaisin lähteä. Ihan ihan ihan oikeesti ja tosissaan. Ja mitä mieltä sä olet ajatuksesta? Minä haluan tehdä sen ainakin, tietysti toivon, että lähtisit minun kanssani. Mitä luulet?

Aviomieheni sanoi painavalla äänellä, että kaiken täytyy sitten olla hyvin suunniteltu. Ja ettei me voida ihan tuosta noin vaan lähteä. Että aikaisintaan vuoden päästä.

Ei, me emme ole lähdössä mihinkään, painotan sitä nyt hyvin tarkasti ja selkeästi artikuloiden, koska tuo ukkoni ei halunnut mun innostuvan liikaa, oikein sanoi sen minulle ja katsoi vakavalla naamallaan. Mutta ajatus itää, tuolla jossain. Niin tasainen ja rauhallinen, järkevä ja looginen aviomieheni ei siis tyrmännyt ajatusta, vaan otti jopa alustavasti selvää ansiosidonnaisista, virkavapaista sun muista mahdollisuuksista irroittautua työelämästä puoleksi vuodeksi tai mikä sitten olisikaan se aika, jonka maailmalla viihtyisimme. Alustavasti. Me emme ole vielä lähdössä mihinkään.

Mun on silti vaikea olla itse innostumatta. Niin kamalan vaikea. Pelkkä ajatus siitä, etten mä ole tämän ajatukseni kanssa yksin, saa fiilikset kohoamaan ilmaan. Vihdoin tuntuu, että voin saavuttaa sen, mitä eniten haluan. En nyt, mutta joskus. Se ei ole enää pelkkä villisti tuulen mukana häilyvä ajatus ja haave, vaan asia, joka toteutuu sitä työstämällä ja kärsivällisesti suunnittelemalla.


Lake Manyara, Tansania



Ihmiset ympärillä saavat lapsia ja ostavat taloja ja elävät suomalaista unelmaa. Kamalan aikuisia kaikki ja olen onnellinen heidän puolestaan. Hekin tekevät sitä, mitä haluavat. Joten miksi en minäkin tekisi?
Mun unelmat ja suunnitelmat sattuvat vain olemaan vielä toistaiseksi jotain aivan muuta kuin asuntolainahakemukset ja tyyni perhe-elämä. Olen kamalan pahoillani, äiti, sinä joudut edelleen odottamaan lisävahvistuksia lastenlastesi joukkoon. Nyt ei oikeen vielä ehdi. Ja iskä. Pelkkä ajatus siitä, että ajelehtisimme useita kuukausia ympäri maailman tekemättä mitään järkevää (siis kunnon töitä), varmaan hermostuttaa suunnattomasti. 

Mutta on asioita, jotka on tehtävä välttyäkseen hitaalta kuolemalta.

Kommentit