Kaukokaipuu

Mulla on ollut viime aikoina ihan hirveä matkakuume. Kyseessä ei ole ollut mikä tahansa matkakuume, "minne vaan nyt heti makso mitä makso!"-tyylisesti, vaan ihan tietynlainen kaipuu kaukomaille. Kaipuu Nepaliin.

Jotain mystistä oli siinä kaikessa. Nepalilaisissa hajuissa ja mauissa, musiikissa ja äänissä. Nepal oli paikka, jossa kaikki aistit saivat jotain eksoottista osakseen. Toisinaan täällä kaukana pohjolassa tulee vastaan tilanteita, joissa jokin haju, maku, ääni tai jokin muu ärsyke saa mut hetkessä palaamaan Kathmandun savusumuisille, ahtaille kaduille tai niihin henkeäsalpaaviin hetkiin, kun lumihuippuiset Himalajan huiput kohosivat taivaanrannassa ja saivat mut ihastuksesta mykäksi.

Kathmandu

Toisinaan yövuoroissa tulee katsottua aamuyöstä ohjelmaa nimeltä Maailman vaarallisimmat tiet. Sinänsä ohjelman sisältö ei juurikaan kiinnosta, mutta sen äänimaailma herättää hyvin vahvoja mielikuvia siitä lähes kolmen vuoden (onko siitä jo kohta niin kauan?!) takaisesta Nepalin matkasta huolimatta siitä, että kyseinen ohjelma sijoittuukin Intiaan (Nepalhan on oikeastaan vahva sekoitus Intiaa ja Tiibetiä).

Ohjelmassa jyrkillä rinteillä kaasuttelevia rohkeita rekkakuskeja vastaan tulee alati toisia rekkoja ja linja-autoja, jotka aina tööttäävät merkiksi. Voi, miten tuo reissun päällä toisinaan rasittavaksikin käynyt tööttäily palauttaa mieleen niin elävästi sen, kun matkustimme Kathmadusta  Nagarkotiin ja meikäläinen pelkäsi kuollakseen koko matkan! Miten niin ärsyttävää ääntä voi olla niin ikävä?!

Pikkubussissa matkalla Nagarkotiin

Ihan valtava polte päästä Nepaliin mulle tuli muutamia viikkoja sitten, kun olin viettämässä iltaa muutaman kaverin kanssa Tampereen yössä. Istuimme alkuiltaa Henry's Pubissa Hämeenkadulla ja sillä aikaa, kun olin vierailemassa naistenhuoneen puolella, illan live-esiintyjä oli laittanut lavan reunalle muutaman suitsukkeen palamaan. Voi jestas, sanonpa vaan! Jos Kathmandusta jotain jäi mun hajuaistini muistiin sen kuvottavan pakokaasukatkun lisäksi, niin joka paikassa tupruttavat suitsukkeet!

Pohdimme silloin avopuoliskoni kanssa, että ihmisten on varmaan pakko polttaa suitsukkeita, sillä muuten vallassa olisi se jäätävä liikenteen haju ja kulkukoirista ja kaupungin kaduilla käyskentelevistä lehmistä irtoava lemu. Sillä, ettei paikallisilla ollut muuta tietoa jätteiden käsittelystä kuin se, että kaikki sai dumpata sinne, minne huvitti, oli myös varmasti jotain tekemistä Kathmandun hajuongelmien kanssa. No, onhan suitsukkeet merkittävä tekijä myös hindulaisuudessa, toki...

Henry's Pubissa savuavat suitsukkeet olivat varmasti haettu suoraan Kahtmandun pikkukujilta, sillä niissä oli täysin samanlainen aromi kuin muistan reissun päällä hajunytyröideni aistineen! Mun oli sillä sekunnilla pakko laittaa avopuoliskolleni viesti, että milloin lähdetään Nepaliin!

Nepalilaisia pikkubanskuja aamupalaksi.

Viime aikoina olen kuunnellut paljon nepalilaista musiikkia. Siitäkin tulee mieleen lähinnä Tiibetillä sekoitettu Intia. En mä ennen sellaista musiikkia ole kuunnellut. Kuulostihan se nyt ihan kummalliselle ja erilaiselle, vähän ärsyttävällekin. Vahingossa kuultuna siitä on tullut mielikuva tunkkaisen kuumista intialaisista kaduista ja värikkäästä, hindulaisuuden maustamasta kulttuurista.

Nyt siitä tulee mieleen ihan aidot kokemukset. Ihan aidot kadut Thamelista, ihan aito maisema jylhästä Himalajasta, ihan aito fiilis. Vahva, pitkäänsäilyvä, unelmoiva fiilis kaikesta niistä jännittävyyksistä, mitä reissussa tuli koettua. Kun sulkee silmät, voi kuvitella itsensä niille ihmisiä kuhiseville kaduille, hindulaisuuden ja buddhalaisuuden lähteille, niin erilaiseen maailmaan, johon ei törmää missään muualla. Ja sitten tulee se niin suuri ikävä. Ikävä sitä tunnelmaa, ihmisiä, kulttuuria, luontoa. Ihan kaikkea. Jopa sitä, mitä ei vielä ehditty kokea.

Mutta niin kuin avopuoliskoni silloin mun Henry's Pubista lähettämääni viestiin vastasi: "No eiköhän me sinne vielä joskus mennä :)" .

Loppuun nepalilaista musiikkia. Tästä soundeja vaikka yli tunnin haaveiluihin.