Lento ja turma

Ajattelin hieman purkaa ajatuksiani lentämisestä. Ehkä oloni helpottuu, tai jotain, ennen loppukuussa koittavaa häämatkaamme, jolloin lentokoneessa istuminen on taas todellisuutta.

Schiphol - Helsinki-Vantaa

Ensimmäinen lentomatkani 14-vuotiaana Helsingistä Zürichiin, Sveitsiin vuonna 2001 oli epäonnen matka. Lähtöpäivänämme Spede Pasanen kuoli ja Saku Koivulla todettiin imusolmukesyöpä (tai edellisinä päivänä, en muista tarkkaan). Zürichissä ollessamme tapahtui 11/9, WTC-iskut. Parin päivän päästä piti lentää takaisin Suomeen. Olipa kerrassaan miellyttävä töllötellä Zürichin lentokentällä valotaulua, jossa joka toinen lento oli cancelled ja lentokoneessa lukea iltapulua, joka oli täynnä WTC-iskuista kertovia kauhutarinoita. Sinänsä en olettanut, että terroristit* iskisivät pieneen ja onnettomaan Helsinkiin samalla tavalla, mutta kyllä sitä silloin mietti kaikenlaisia worst-case-scenarioita.

(*Terroristit? Oliko sittenkään? *Foliohattu päähän ja vauhdilla!*)

Sittemmin tuli lennettyä jonkun verran lisää. Kyprokselle, uudestaan Sveitsiin, Tsekkeihin jne. Mitä enemmän lensin, sitä enemmän siitä tykkäsin. Nousukiito kutkutti mahan pohjaa ja ensimmäiset kaarteet taivaalla olivat mahtavia!

Yläilmoissa oleminen ei pelottanut millään tavalla. Satunnainen turbulenssikin oli vain sekin jännittävää. Laskeutumisessa tuli keskityttyä vain siihen, miten mielenkiintoiselta lähestyvä maankamara alapuolella näytti. Paitsi kerran meinasin purskahtaa itkuun. Lensin ystäväni kanssa Helsingistä Kööpenhaminaan ja sieltä jatkolennolla Zürichiin. Kööpenhaminaan laskeutuessa mun korvat menivät lukkoon ja edellisiltana puhjennut nuhakuume ravisteli poskionteloita. Tuntui, että naama räjähtää irti. Silloin jäi laskeutumisjuhlat väliin.

Kastrup - Kloten

En koskaan ole edes ajatellut, että kone voi pudota. Ennen kuin viime vuosina.

Harvinaistahan se on. Taivaalla kiitää tuhansia koneita päivittäin ja vain silloin tällöin yksi tippuu syystä tai toisesta. Mahdollisuus olla juuri siinä koneessa on varmasti yksi miljoonasta. Siis hyvin pieni, mutta olemassa oleva mahdollisuus.

En ehkä uskalla myöntää, että pelkään lentämistä. Uskottelen itselleni, että kyse on vain enemmänkin sellaisesta kunnioituksesta omaa elämää kohtaan, ja riskeeraan sen kaiken nousemalla lentokoneen kyydissä taivaalle, vaikka todennäköisempää olisi kai kuolla omassa kodissa sattuvaan tapaturmaan. Tunne muistuttaa lähinnä negatiivista jännittämistä. Toisaalta en voi puhua varsinaisesta lentopelosta, sillä niin voimakas tunne ei ole, ettenkö lentokoneeseen menisi. Lentokone tarkoittaa itselleni reittiä vapauteen ja maailman ääriin, jossa haluan nähdä kaiken. Siitäkin huolimatta, että se on ekologisesti huonoin valinta matkustaa, se on kuitenkin helpoin, nopein ja toisinaan myös edullisin tapa. Matkustan ehkä kerran vuodessa lentokoneella sinne ja takaisin enkä koe siitä huonoa omaatuntoa. That's it.

Ensimmäisen kerran mahdollista lentoturmaa ja sen ohessa tapahtuvaa omaa kuolemaani ajattelin lentäessäni takaisin Saksasta keväällä 2010. Olin ollut viisi viikkoa poissa kotoa ja ikävä oli niin valtava, että odotin kotiin pääsyä enemmän kuin mitään. Lentokoneessa istuessani aloin kehitellä päässäni kamalia ajatuksia. Katselin ikkunasta kaukana alapuolella siintävää maankamaraa ja mietin, että mitä jos en koskaan enää näekään läheisiäni. Kohtalo voisi olla niin julma, että asia, mitä olin pitkään odottanut voisi olla käymättä toteen siten, että kone mätkähtäisi maahan ja menisi tuhannen päreiksi - ja minä tietysti sen mukana.

Heathtrow - Al Muharraq

Sen jälkeen muistan joka kerta miettineeni sitä mahdollisuutta, että lentokone, jolla minä matkustan, voisi tuosta noin vain tippua. En panikoi eikä pulssi kiihdy, mutta pään sisällää jyskyttää muistutus omasta kuolevaisuudesta ja mahdollisuudesta, että mitä vain voi tapahtua. Nousu on edelleen jännittävää, vaikka se onkin se hetki, joka mua on eniten alkanut mietityttää. Ne ensimmäiset kaarteet taivaalla, joista joskus olin niin innoissani. Nyt en voi olla ajattelematta, että mitä jos koneen liikkeet eivät olekaan lentäjien tahdonalaisia ja kone onkin tippumassa. Yleensä tähän kaikkeen liittyy pelko siitä, että ei pääsekään näkemään kaikkea sitä, mitä lentomatkan päässä odottaa, ja mitä juuri on odottanut niin hartaasti ja innoissaan.

Onko kyseessä siis ollenkaan varsinainen kuolemanpelko lentäessä vai vain puhdas itsesuojeluvaisto, joka on kasvanut täyteen mittaansa iän karttuessa?

Tätä sinänsä turhaa lentopelkoa - tai "pelkoa" - on ruokkinut televisiossa pyörivä Lentoturmatutkinta-ohjelma. Miksi, oi miksi mä olen sitä katsonut koskaan?! Olen sentään matkamme lähestyessä tajunnut jo vaihtaa kanavaa toiselle kyseisen ohjelman alkaessa, mutta viime talven aikana erehdyin katsomaan useamman jakson tätä surullista ohjelmaa. Asiaa ei tietysti auta se, että Lentoturmatutkinta taitaa olla tällä hetkellä veljenpoikani suosikkiohjelma ja hän jaksaa kovasti haaveilla näkevänsä suuren matkustajalentokoneen turman (Siis lähinnä siksi, että lentokoneet ovat in ja sellainen iso pamaus olisi hienoa katseltavaa, ei siksi, että siinä kuolisi ihmisiä. Kyllä te tiedätte, lapset...).

... ja hyvä, että viime aikoina on muutenkin nuo lentokoneet pysyneet kaikki taivaalla. Mm. Malaysian Airlinesilla menee tosi hyvin, samoin sillä nigerialaiskoneella ja monilla muilla tiedotusvälineisiin joutuneilla... ääks.

Lentoyhtiökin vaikuttaa paljon siihen, millä mielellä lentomatkaa odotan, vaikka eihän tuokaan koskaan takaa sitä turvallisuutta. Olen kuitenkin huomattavasti rennommin mielin matkustaessani kotimaisella Finnairilla tai tunnetulla British Airwaysilla kuin jollain pienellä, paikallisella lentoyhtiöllä jossain viidakkomaassa. Muistan kauhulla odottaneeni lentomatkaa Nepaliin, kun lennot Lontoosta Bahrainiin ja Bahrainista Kathmanduun operoi Gulf Air.

Gulf Air oli itselleni entuudestaan tuntematon lentoyhtiö ja pelkäsin, että joka toinen yhtiön koneista olisi turma-altis. Gulf Air oli kuitenkin jotain aivan muuta, samoin myöhemmin Tansanian matkalle valitsemamme Qatar Airways, joka on valittu vuonna 2011 ja 2012 maailman parhaimmaksi lentoyhtiöksi (Skytrax - wikipedia). Koneet ovat tilavia pitkillekin ihmisille, palvelu äärimmäisen ystävällistä ja ruoka aivan taivaallisen hyvää ja sitä on paljon ja useita kertoja pitkillä lennoilla! Näitä arabilentoyhtiöitä (etenkään Gulf Airia, se jäi niin positiivisesti mun mieleeni!) ei siis kannata vältellä, minä suosittelen!

Alaskaan matkustamme Icelandairilla, joka Skytraxin mukaan on rankattu kolmen tähden lentoyhtiöksi (vrt. Gulf Air kolme tähteä, Finnair neljä tähteä, Qatar Airways viisi tähteä). Jälleen uusi lentoyhtiö tuttavuus siis tiedossa.

Fiilikset ovat olleet niin kummallisia viime aikoina, että kun vihdoin tajuaa pääsevänsä pian reissuun, aion ottaa siitä kaiken irti! En aio tuhlata ajatuksia lentämisen vaarallisuudelle. Voin ihan yhtä hyvin kuolla sitä ennen vaikkapa liikenneonnettomuudessa työmatkalla.

P.S. Taas on monet ihmetelleet, että miksi matkustamme Alaskaan, kun siellä on niin kylmäkin. En edelleenkään valitse matkakohteita sääolosuhteiden perusteella, vaan maisemien, kulttuurin, historiaallisuuden tms. perusteella. Tässä taannoin haaveilin matkasta Antarktikselle. 

Ensi keväälle ja kesälle on myös jo pari suunnitelmaa takataskussa. Innostuin kovasti parin kolmen viikon interrailista Eurooppaan ja yllätyksekseni ikisuosikkini Venäjän Vodkajuna innosti taas ukkeliani erittäin paljon!