Cranberry Flats & Forestry Farm - tekemistä Saskatooniin

Mari-Lou on asunut lähes koko ikänsä Saskatchewanin preerioilla. Välillä tämä boheemi runoilija on käynyt hakemassa fiiliksiä muualtakin, ainakin Torontosta, Edmontonista ja Vancouverista, mutta veri on aina vetänyt takaisin synnyinkaupunkiin Saskatooniin. Elämä tasaisella preerialla onkin jättänyt jälkensä Mari-Louhun; hän kertoi kokevansa lähes klaustrofobisia tuntemuksia vieraillessaan vuoristossa.

Lähes neljä kuukautta läntistä Kanadaa haravoineena mulla on kovin ristiriitaisia tuntemuksia Saskatoonista ja eteläistä provinssia hallitsevista preerioista. Silmänkantamattomiin jatkuva tasainen preeria talven häikäisevine lumikenttineen tai myöhemmin keväällä likaisen harmaine ja ruskeine viimevuotisine heinikkoineen ei ollut itselleni mikään maailman huikein kokemus. Tuntuu kamalalta myöntää, mutta Saskatoon oli tylsin ja mitäänsanomattomin kaupunki Kanadassa. Jos joku kysyisi, mitä pikkuruisessa Saskatoonissa on, voisin äkkiseltään vastata, että ”ei mitään”. Vastaus olisi suorastaan rikollisen helppo Kalliovuorten lumon, Vancouverin kevään ja Drumhellerin dinosaurusten tarjoamien jännittävien kokemusten jälkeen.

Se avara, ympärillä levittäytyvä käsittämätön tasaisuus oli tietysti aivan uudenlainen kokemus meikäläiselle, joka etsii maailmalta lähinnä vuoria, ja esimerkiksi ajomatka Saskatoonista Drumhelleriin oli suorastaan hämmentävä, surrealistinen ja eeppinen juurikin sen omituisen maiseman vuoksi. Ei siis voi sanoa, etteikö preerialla olisi muka mitään. Onhan siellä itse preeria, joka voi helposti muistuttaa mitä parhaimman western-elokuvan lavastuksia. Mari-Lou oli muuten todellinen western-elokuvien ystävä, liekö jotain vaikutusta hänen ja preerian välisellä syvällä yhteydellä, ja hänen kanssaan katsoinkin yhden John Waynen mustavalkolänkkärin vuodelta 1930.

Mutta hei, Saskatoonista löytyy omat juttunsa, kunhan vain osaa etsiä. 

Todellisia preeriatunnelmia uudisasukkaiden näkökulmasta voi hakea Western Development Museumin jälkeen vaikkapa Cranberry Flatsilta. Cranberry Flatsin luonnonsuojelualue sijaitsee Saskatoonista joitain kilometrejä etelään. Julkista liikennettä ei ole, joten alla täytyy olla oma auto tai taksi. Tämä Saskatchewan-joen kylkeen perustettu puisto ei ehkä ole ihan sitä täydellisintä tasaista preeriaa, mutta sen kukkuloilta saattaa nähdä uskomattoman kauas ja saada todellisen haisun siitä, miten tyhjää preerialla voi olla. Se on suosittu ulkoilualue. Kävin siellä Mari-Loun kanssa kahdesti, talvella ja keväällä lumien sulettua. 

Jos tykkää rauhoittua luonnon äärellä, niin Cranberry Flats on oiva paikka siihen. Ulkoilijoita saattaa mutkittelevilla poluilla kävellä tietysti vastaan, mutta kuten ei muuallakaan provinssissa, ei voida puhua mistään ruuhkasta. Talvella on paljon kasautunutta lunta, koska tuuli pääsee tarttumaan siihen. Polut on raivattu auki, mutta vain toisten ulkoilijoiden toimesta, joten rämpimiseltä ei ehkä välty, jos haluaa mennä niin sanotusti off-roadille. Keväällä puisto puhkeaa väriloistoonsa. Mari-Lou toivoi, että olisin ehtinyt nähdä ennen lähtöäni kaikki ne krookukset, jotka peittäisivät kumpuilevat maastot iloisilla väreillään, mutta valitettavasti joko minä olin liian aikaisessa tai kukat liian myöhässä. Villieläimiä on mahdollista nähdä todennäköisemmin kuin tavanomaisella tuurilla; kojootteja ja muita preerian asukkeja asustelee alueella ja talvella niiden jälkiä voi bongata upottavasta hangesta. Itse en tietenkään nähnyt ainuttakaan otusta.

Mari-Lou oli pettynyt, kun en ehtinyt hänen mukaansa katsomaan krookuksia. Ne puhkesivat kukkaan ihan muutama päivä ennen kuin lähdin. Siispä Mari-Lou antoi minulle eräänä iltapäivänä pienenpienen ruukun, jossa oli yksi violetti krookus, jonka hän oli aikaisemmin päivällä poiminut Cranberry Flatsilta mukaansa. Se oli mulla yöpöydällä muutaman päivän ennen kuin lähdin.

Aurinkoisena talvipäivänä suosittelen ottamaan aurinkolasit mukaan. Vitivalkoisuus on aika brutaali hyökkäys silmiä kohtaan. Itsellänihän ei aurinkolaseja ollut enkä suostunut laittamaan edes MAri-Loun tarjoamaa kirkaanvihreää jääkiekkolippistä (koska se ei yhtään sopinut mun muuhun tyyliin, tirsk) ja sen mukaista oli sitten se armoton silmien siristely ja totaalinen sokeus, kun jälkeenpäin piipahdimme kauppaan sisätiloihin tai kun sukelsin takaisin sinne mun kellarikerrokseen kotona. Miten se menikään? Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis - tai ainakin silmät.

Cranberry Flats - Meewasin

Jos käy niin onneton tuuri, ettei tuossa pienessä kaupungissa keskellä ei-mitään onnistu kokemaan preeriaelämää "livenä", niin kuin allekirjoittanut, villin kanadalaisen luontokokemuksen voi korvata Saskatoonin Forestry Farm Park & Zoossa. Sen yksi tärkeimmistä tarkoituksista on huolehtia preerioiden alkuperäisekologiasta ja uhanalaisista lajeista. Tietenkään eläintarhamainen kokemus ei vastaa samaa fiilistä kuin luonnossa, mutta innokas voi päästä melko lähelle. 

Forestry Farm sijaitsee Saskatoonin pohjois-koillispuolella ja sinne päästäkseen pitää olla auto tai valmis maksamaan hurjat 3 dollaria bussilipusta. Bussilinja kulkee noin kilometrin päässä puistosta, joten kävelyä on jonkin verran odotettavissa.

Itse valitsin vierailupäiväkseni aurinkoisen kevättalven päivän. Puiston vierailusesonki on tietysti kesä, kuten kaikkialla muuallakin, missä talvi tarkoittaa koleita kelejä ja metreittäin lunta. Forestry Farmilla on kuitenkin mahdollisuus vierailla myös talvella, mikä ei oikeastaan ole lainkaan hullumpi ajankohta ottaen huomioon, ettei silloin tarvitse lainkaan maksaa sisäänpääsymaksua. Huhtikuusta aina syksyyn asti sisäänpääsymaksu on 12,50 dollaria ja talvella puisto toimii vapaaehtoisten lahjoitusten voimin. Toki, talvella eläimiä näkee hieman rajatummin, kun esimerkiksi otsot ovat visusti pesissään vetämässä talvihirsiä.

Forestry Farm on tietenkin eläintarha siinä, missä mikä tahansa muukin. Eläimet vaikuttivat kuitenkin hyvinvoivilta ja tyyniltä. Aitaukset olivat kiitettävän kokoisia; esimerkiksi osaa biisoneista oli hankala edes nähdä, sillä ne olivat ryhmittyneet juuri tuona päivänä sinne tarhansa kauimpaiseen nurkkaan. Eläinten valokuvaaminen oli myös muuten tehty aika ylivoimaiseksi tuolla, minkä huomaa hyvin näistä mun kuvista; verkkoaitaa oli ihan joka paikassa, missä sitä vain olla saattoi!

Vaikka absoluuttisena kissafanina odotin kovasti näkeväni puumia, mun todelliseksi supermalliksi päätyi valkopäämerikotka. Siinäpä vasta uskomattoman kaunis ja tietyllä tapaa moni-ilmeinen lintu, vaikka aina onkin aika vihaisen näköinen. Jotain kiehtovaa on tässä Pohjois-Amerikan suuressa petolinnussa, katsokaa nyt!

Seisoin minuuttitolkulla kotkahäkin edessä ja odotin saavani täydellisen katsekontaktin tähän vinhasti ympäristöään tarkkailevaan lintuun. Vaikka sitä ja sen lajitoveria kiinnosti enemmän ne häkin ulkopuolella puussa railakkaasti rääkyvät varikset; ne selvästi kohdistivat huutelunsa näille valtaville kotkille, lopulta lintu käätyi katsomaan mua terävillä silmillään - ja ehkä vähän veikeänäkin. ↑

Jotkut yksilöt olivat puistossa ihan vapaalla jalalla! Tämä kaveri tuli moikkaan mua, kun viimein löysin puuma-aitauksen.

Puumien kuvaaminen oli erityisen hankalaa. Aluksi molemmat kissat olivat jossain niin hyvässä piilossa, etten löytänyt niitä. Sitten, kun ne viimein suostuivat tulemaan piilostaan jaloittelemaan, ne kulkivat kaikkien mahdollisten esteiden takana. Kaiken lisäksi se pleksi, joka erotti mut näistä uljaista kissaeläimistä, heijasti niin kirkkaana päivänä kaiken mahdollisen. Enimmäkseen siis lopulta tyydyin vain ihastelemaan kissoja ihan omin silmin.

Saskatoonissa ei siis tarvitse välttämättä kuolla tylsyyteen, vaikka se ei se virikkeitä ihan samalla tavalla tarjoakaan kuin jokin muu kanadalaiskaupunki. Tämä lähes tuntematon kaupunki - kaikki, joille olen kertonut olleeni Saskatoonissa, ovat kysyneet otsa rypyssä, että niin missä! - saattoi ehkä omalta osaltani olla todellakin se tylsin paikka, mutta se ei ollenkaan tarkoita sitä, etteikö se olisi vierailun arvoinen tai etteikö siellä saisi aikaansa kulumaan. Jollain tapaa Saskatoonin "tuntemattomuus" ja "olemattomuus" ovat asioita, jotka voivat intensiivisemmällä tarkastelulla olla juuri ne tekijät, jotka tekevät siitä kiehtovan ja houkuttelevan.

Shoppailijan, urbaanin sykkeen etsijän ja talvenvieroksujan kannattaa välttää Saskatoonia. Hiljaisuuden ja luonnon rauhan kaipaajan, ihmisvilinää välttelevän ja länkkärifiiliksestä innostujan kannattaa piipahtaa, vaikka sitten ihan ohikulkumatkalla! Saskatoonin kaupungin sisäinen julkinen liikenne on oikein hyvä ja toimiva, mutta sinne ja sieltä pois on mahdotonta päästä muuta kuin lentämällä tai vuokraamalla auton. Trans-Canada juna pysähtyy kaupungissa noin kolmen päivän välein, eli jos olet puksuttamassa Torontosta kohti länsirannikkoa Trans-Canada-junalla, anna pikkuiselle ja hieman omituiselle Saskatoonille tilaisuus!

Perth Zoo, Kings Park ja känkkäränkkä - kun aina ei jaksa naurattaa

Toinen päivämme Länsi-Australiassa valkeni aurinkoisena eikä edellispäivän kylmyydestä ja sateesta ollut enää tietoakaan. Se, jos mikä, kohotti mielialaa oikeanlaisiin sfääreihin, vaikka yöunet olivatkin jääneet vain muutamaan hassuun tuntiin. Olin kuvitellut, että hyvin nukuttu ensimmäinen yö olisi ollut riittävästi adaptoitumaan uudelle aikavyöhykkeelle, mutta kuinka väärässä olinkaan ollut. Kaiken lisäksi, kuten edellispostauksessa kerroin, kurkussa juili ilkeästi ja nenä tuntui tukkoiselta. 

Antamatta kipeän olon hidastaa kuitenkaan tahtia minä, ukkeli ja matkatoveri T pyrähdimme heti aamusta junalla Perthiin. Junamatka North Fremantlesta kesti puolisen tuntia. Tarkoituksenamme oli  ainakin vierailla Perthin eläintarhassa ja sen jälkeen ihastella kaupungin siluettia Kings Parkista, jota Perthin Central Parkiksikin on kutsuttu. Meidän päivästä tuli lopulta niin pitkä, että meiltä jäi sinä päivänä lähes kokonaan tutustumatta itse Perthiin.

Perthin halkaisee keskeltä Swan River. Pohjoispuolella sijaitsee kaupungin keskeiset kaupunginosat keskustoineen ja ravintolamaailmoineen sekä rautatieasema, jonne mekin saavuimme. Perth Zoo on Swan Riverin eteläpuolella. Helpoiten sinne pääsee joen ylittävällä lautalla, joka lähtee Elizabeth Quaylta. Koska Perthin keskusta ei ole kovin iso sen korkeista pilvenpiirtäjistä huolimatta, rautatieasemalta tallustelee rantaan kymmenessä minuutissa ja lauttamatkan voi kuitata sillä samalla transperth-kortilla, jolla matkustaa junassakin.

Me saimme Perthin eläintarhassa kulumaan kolme tuntia kevyesti. Itseäni kiinnosti eniten tietysti eksoottiset australialaiset eläimet, joita toki toivoin näkeväni myöhemmin myös ihan luonnossakin, ja tietysti australialaisessa eläintarhassa oli niille ihan oma osastonsa. Eläintarha olikin ainut paikka, jossa kohtasin kaikkia niitä hämähäkkejä ja kärmeksiä, joita Australian luonnossa lymyilee ihan vapaallakin jalalla. Niitä oli huomattavasti mukavampi tarkastella lasin läpi. Eläintarha oli myös ainut mahdollisuus itselleni nähdä ensimmäistä kertaa elämässäni koala, sillä länsirannikon puuttomuuden vuoksi koalat asustelevat vain Australian itärannikolla. Kengurut naatiskelivat lämpimästä kevätpäivästä laumoissaan polun varressa. Niitä ei erottanut eläintarhan vierailijoista kuin matalat narut. Toisin sanoen ne olivat siellä siis vapaana.

Perth Zoon eläintarjonta oli kattava ja pääsääntöisesti eläinten asumuksetkin näyttivät onnistuneesti toteutetuilta. Silti en voinut mitään ristiriitaisille fiiliksilleni. Vaikka eläintarha tekeekin paljon tutkimusta eläinlajien suojelun ja hyvinvoinnin hyväksi, se oli kuitenkin eläintarha. Muutama eläin vaikutti vähän turhan stressaantuneelta ravatessaan jo poluksi tallautunutta reittiään pitkin edestakaisin lasin edustalla. Pentuna salametsästäjiltä pelastetut aurinkokarhut tekivät tätä niin tosissaan, että saivat minutkin hermostuneeksi. Eläimiä oli tietysti hienoa nähdä, etenkin niitä australialaisia yksilöitä, joita en ollut koskaan ennen missään nähnyt, mutta jälleen kerran täytyy sanoa, ettei kirahvin tai norsun näkeminen ilahduttanut mua läheskään niin paljon kuin Tansaniassa safarilla.

Mun suosikkejani olivat Jaavan gibbonit. Ne härväs menemään oikein kunnolla kiipeilytelineissään ja näyttivät hassuille liidellessään oksalta toiselle kuin mitkäkin tarzanit! Lisäksi koin valtavia ihastuksen tunteita, kun huomasin tiikeri- ja leijonatarhoissa suuria ja värikkäitä, selkeästi hieman liian rajua rakkautta kohdanneita pahvilaatikoita. Kaikki kissat, koosta tai lajista riippumatta, rakastavat laatikoita!

Kolmen tunnin poukkoilu pitkin eläintarhaa nosti esiin erään vanhan ja häiritsevän vaivan. Toisin sanoen mun alaselkä alkoi uhkailla irtisanomispapereilla jo puolessa välissä eläintarhavierailua ja kolmen tunnin jälkeen se iski ne päättäväisesti pöytään. Se särky, jumaliste! Se tunne, kun vähän väliä vihlova sähköisku livahtaa alaselästä lonkkien kautta reisiin ja sieltä varpaisiin. Hammasta purren mä seurasin poikia takaisin rantaan, kun viimeinenkin eläin Perth Zoossa oli katsastettu. Meidän oli tarkoitus palata lautalla takaisin pohjoisrannalle ja suunnata sitten ilmaisella catbussilla Kings Parkiin. Koska nälkä kurni mahassa aika tavalla, me päätimme ensin kuitenkin pitää laiturin päässä sijaitsevassa ravintolassa myöhäisen lounastauon. Se oli virhe. 

Mä olisin vielä kestänyt sen alaselän kettuilun kevyesti, mutta se ravintola onnistui kyllä pilaamaan mun fiilikset ihan täysin. Seuraavat pari tuntia pojat saivat tehdä päätöksiä ja keskustella ihan keskenään, koska mä olin liian äkäinen sanoakseni yhtään mitään. Jep. Vaikka reissuaminen aina mahtavaa onkin, ei sitä aina jaksa hymyillä saati nauraa kaikelle.

Mä tiesin heti, ettei se laiturilla sijaitseva ravintola voinut olla mistään suunnasta katsottuna edullinen, vaikka länsiaustralialainen hintataso muuten mukailikin hyvin pitkälti suomalaista (paitsi kyykkyviiniä sai helposti parilla eurolla!). Se oli todella keskeisellä ja hyvällä paikalla siinä Swan Riverin rannassa ja se paljastuikin juuri niin tyyriiksi kuin olin kuvitellutkin. Mahan pohjalla kurni nälkä, mutta ruuasta ei tehnyt mieli maksaa koko omaisuutta. Selaillessani ruokalistaa mun oli kaiken lisäksi todettava vanhana nirsona omana itsenäni, ettei juuri mikään menun vaihtoehdoista herättänyt mussa mitään suuria tai optimistisia tunteita. Kun mä mielenosoituksellisesti ilmotin, että syön ainoastaan jonkun jälkiruuan listalta, ukkeli ehdotti mulle myötätuntoisesti ruokalistan lihacombolautasta yhteiseksi ateriaksi.

Kings Park sijaitsee kaupungin itäpuolella, korkean Mount Elizan päällä. Fiilisten alamäki vain jatkui, kun saavuimme lautalla takaisin joen pohjoispuolelle ja aloimme etsimään catbus-pysäkkiä, jolta pääsisimme sinne jalkojamme rasittamatta. Pysäkkiä ei koskaan löytynyt, mutta ei sillä, että olisimme kiihkeästi sitä edes etsineet Elizabeth Quayn lähistöltä. Päädyimme siis kävelemään ja kyllä, kiipeämään sinne!

Ihan minä tahansa muuna päivänä se olisi ollut helppo nakki; matka Elizabeth Quaylta ei ollut edes kovin mahdoton, parikymmentä minuuttia, mutta mun selkä oli aivan toista mieltä. Sen lisäksi ilma alkoi iltaa kohden viiletä, joten se salakavala kylmyys alkoi hiljalleen kohmettaa sormenpäitä. Ja jottei mun mieleni olisi yhtään päässyt kohoamaan meidän reippailun aikana, mulle iski aivan jäätävä pissahätä. Päästessäni erääseen kahvilaan helpottamaan oloani (mun teki mieli jäädä istumaan sinne, koska mun selkä rakasti istumista sillä hetkellä), mun olotila ei kuitenkaan pysynyt kauaa korkealla. Nousimme Kings Parkiin raamatulliset mittasuhteet omaavia Jacobs Laddereita pitkin. Siellä kävikin kova kuhina, kun puoli Perthia oli saapunut paikalle treenaamaan ja juoksemaan portaita ylös ja alas. Itse en juossut, kuten voitte kuvitella. Yritin mahdollisuuksien mukaan olla mulkoilematta niitä ohitse kiitäviä, henkihieverissä itseään kiduttavia urheilijoita. Itsellä alkoi hiljalleen kipeytyä selän lisäksi myös niska ja pää. Että voi moro, miten voikin kaikki ikävä kerääntyä yhteen!

Vaikka kaupunkiin tutustuminen jäi pintapuoliseksi, uskaltaisin väittää Kings Parkin olevan yksi Perthin vierailun ehdottomuuksista. Se on iso puisto, 4,06 km² (vrt. Central Park 3,4 km²), emmekä me todellakaan tutkineet siitä kuin murto-osan murto-osan tuona päivänä. Viimeisenä reissupäivänä palasimme Kings Parkiin piknikille ja tutustuimme ohikulkeissamme Botanical Gardeniin, joka huhujen mukaan olisi juuri keväällä kukkeimmillaan. Kings Park oli kokonaisuudessa kaunis ja vaikuttava puisto, enkä mä voinut ja kehdannut siellä enää sillä tavalla mököttää kuin aikaisemmin. Eli, pahin känkkäränkkä katosi, kun olimme viimein kavunneet ne helvetilliset portaat Mount Elizan päälle ja nähneet Perthin kauniin skylinen ja sen ohitse lipuvan Swan Riverin alapuolellamme.

Puistosta länteen avautuvia maisemia ihaillessa huomio kiinnittyy myös Cenotaphiin, 18-metriseen obeliskiin, joka kunnioittaa yli 7000 Ensimmäisessä maailmansodassa kuollutta australialaista, ja Pool of Reflectioniin, jonka keskellä palaa jatkuva tuli, Flame of Remembrance, symboloiden  lupausta länsiaustralialaisille: "We will remember them".

Ohimennen ihmetellessä, olihan siinä Perthissa sellaista suurkaupungin meininkiä, vaikka se sellainen "pikkuinen" vaan onkin monella eri asteikolla. Australiassa se on kuitenkin neljänneksi suurin kaupunki rapialla parilla miljoonalla asukkaallaan.

Exploring Nepal: Last day

Viimeinen kokonainen päivä Nepalissa omistettiin Kathmandu-laakson eläintarhalle ja Patanin kaupungille. Mun olokin oli jo parempi, pitkien yöunien jälkeen ja kun viimein sai kunnolla syötyä jotain.

Eläintarha mua houkutti ihan siinä mielessä, että mä oletin siinä saasteiden, lian ja ihmispaljouden valloittamassa laaksossa eläinten olojen olevan... hyvinkin surulliset. Yllätys oli kuitenkin positiivinen, onneksi. Tarha oli siisti ja eläimillä hyvät oltavat. Aina tietysti löytyisi parantamisenkin varaa, mutta retkestä jäi suuhun oikein hyvä maku.

Eläintarhasta kävelimme reilun kilometrin verran Patanin durbar squarelle, jossa komeat temppelit koristivat kaupungin siluettia. Palkattiin opas 6 eurolla, joka esitteli nähtävyydet. Olimme jo sen kahden viikon aikana suuresti ihmetelleet krääsäkauppiaiden myynnissä olevia metallisia kulhoja, joita "soitettiin" sellaisella pienellä puukapulalla. Kun asiasta kysyimme oppaaltamme, hän johdatteli meidät ihan oikeaan soivien kulhojen kauppaan ja saimme vihdoin vastauksen mieltä polttavaan kysymykseen, mikä näiden kulhojen tarkoitus oikein oli.

Patan durbar square

Soivia kulhoja käytetään ainakin Nepalissa erilaisten kiputilojen ja särkyjen hoitoon. Kulhoa kumautetaan ja soitetaan puukapulalla niin, että siitä lähtevä värähtely tai "musiikki" auttaa hillitsemään esimerkiksi päänsärkyä. Liikkeessä oli jopa huone, jonne ihmiset tulivat hoidattamaan särkyjään ja stressiään näiden kulhojen avulla.

Soivien kulhojen kaupassa

Kulhoja oli erikokoisia ja Mikkokin pääsi kokeilemaan, miltä soiva kulho tuntuu vaikkapa päässä. Värähtely oli todella voimakasta, se sai vedenkin pärskymään omituisesti, mutta jäin silti epäröimään, auttaako se päänsärkyyn vai pahentaako se sittenkin sitä... ostimme Buddhan silmillä varustetun kulhon matkamuistoksi 35 eurolla. Mun oli pakko saada sellainen. Kulho on kuitenkin sen verran pieni (halkaisijaltaan korkeintaan 15cm), ettei sen värähtely tunnu keholla samalta kuin isomman (halkaisija vaikkapa 30cm). Soivien kulhojen mysteeri oli ratkaistu.

Iltaa lähdimme viettämään Thamelin sydämeen ensimmäisinä iltoina löytämäämme Tom&Jerry-pubiin. Meno oli taas korkealla ja drinkkien alkoholipitoisuudet myös. Vaikka baarin olisi pitänyt sulkeutua jo kello 23:00, ihmiset vain edelleen istuivat ja joivat. Pubin omistajat vetivät verhoja ikkunoiden eteen. Kenties tämä kello yhdentoista takaraja tarkoitti vain sitä, ettei sen jälkeen baariin otettu enää ketään sisälle, mutta sisälläolijat saivat bilettää niin pitkään vain kuin jaksoivat. Me lähdimme hotellille puoli kahdentoista aikoihin.

Sinänsä ei ollut enää yllättävää, että kaupungin hiljennyttyä ja pimeyden laskeuduttua sen ylle, jokaiselta synkältä kadulta ilmestyivät epäilyttävät kasvot ja korviin kävi ankara kuiske: hello mister, do you smoke? Näitä marihuanan myyjiä löytyi ilta-aikaan uskomaton määrä ja kolmensadan metrin matkalla Mikolle ehdittiin kaupitella ainakin neljä kertaa huumehia. Tähän olimme tottuneet jo niinä ensimmäisinä iltoina Kathmandussa.

Viimeinen ilta Kathmandussa

Sunnuntaina jätimme hyvästit meitä ihmetyttäneelle ja ihastuttaneelle maalle. Nepalista poispääseminen oli lähes yhtä hankalaa kuin sinne meneminenkin, ellei jopa vaikeampaa. Lentokentällä piti täyttää lippusta ja lappusta ja kahden metrin välein oli turvatarkastuksia. Ehdimme juuri ja juuri Bahrainiin lähtevään koneeseen, ihan vain siksi, että hommat oli tehty niin hankalaksi lentokentällä. Yökoneilla lensimme ensin Bahrainiin ja sieltä vaihdoimme lennossa konetta Kööpenhaminan koneeseen. Helsingissä olimme maanantaina kello 12:05.

Paitsi mun rinkka, joka oli jäänyt matkalle. Se pääsi kotiin pari päivää kotiinpaluun jälkeen.