Exploring Nepal: Last day

Viimeinen kokonainen päivä Nepalissa omistettiin Kathmandu-laakson eläintarhalle ja Patanin kaupungille. Mun olokin oli jo parempi, pitkien yöunien jälkeen ja kun viimein sai kunnolla syötyä jotain.

Eläintarha mua houkutti ihan siinä mielessä, että mä oletin siinä saasteiden, lian ja ihmispaljouden valloittamassa laaksossa eläinten olojen olevan... hyvinkin surulliset. Yllätys oli kuitenkin positiivinen, onneksi. Tarha oli siisti ja eläimillä hyvät oltavat. Aina tietysti löytyisi parantamisenkin varaa, mutta retkestä jäi suuhun oikein hyvä maku.

Eläintarhasta kävelimme reilun kilometrin verran Patanin durbar squarelle, jossa komeat temppelit koristivat kaupungin siluettia. Palkattiin opas 6 eurolla, joka esitteli nähtävyydet. Olimme jo sen kahden viikon aikana suuresti ihmetelleet krääsäkauppiaiden myynnissä olevia metallisia kulhoja, joita "soitettiin" sellaisella pienellä puukapulalla. Kun asiasta kysyimme oppaaltamme, hän johdatteli meidät ihan oikeaan soivien kulhojen kauppaan ja saimme vihdoin vastauksen mieltä polttavaan kysymykseen, mikä näiden kulhojen tarkoitus oikein oli.

Patan durbar square

Soivia kulhoja käytetään ainakin Nepalissa erilaisten kiputilojen ja särkyjen hoitoon. Kulhoa kumautetaan ja soitetaan puukapulalla niin, että siitä lähtevä värähtely tai "musiikki" auttaa hillitsemään esimerkiksi päänsärkyä. Liikkeessä oli jopa huone, jonne ihmiset tulivat hoidattamaan särkyjään ja stressiään näiden kulhojen avulla.

Soivien kulhojen kaupassa

Kulhoja oli erikokoisia ja Mikkokin pääsi kokeilemaan, miltä soiva kulho tuntuu vaikkapa päässä. Värähtely oli todella voimakasta, se sai vedenkin pärskymään omituisesti, mutta jäin silti epäröimään, auttaako se päänsärkyyn vai pahentaako se sittenkin sitä... ostimme Buddhan silmillä varustetun kulhon matkamuistoksi 35 eurolla. Mun oli pakko saada sellainen. Kulho on kuitenkin sen verran pieni (halkaisijaltaan korkeintaan 15cm), ettei sen värähtely tunnu keholla samalta kuin isomman (halkaisija vaikkapa 30cm). Soivien kulhojen mysteeri oli ratkaistu.

Iltaa lähdimme viettämään Thamelin sydämeen ensimmäisinä iltoina löytämäämme Tom&Jerry-pubiin. Meno oli taas korkealla ja drinkkien alkoholipitoisuudet myös. Vaikka baarin olisi pitänyt sulkeutua jo kello 23:00, ihmiset vain edelleen istuivat ja joivat. Pubin omistajat vetivät verhoja ikkunoiden eteen. Kenties tämä kello yhdentoista takaraja tarkoitti vain sitä, ettei sen jälkeen baariin otettu enää ketään sisälle, mutta sisälläolijat saivat bilettää niin pitkään vain kuin jaksoivat. Me lähdimme hotellille puoli kahdentoista aikoihin.

Sinänsä ei ollut enää yllättävää, että kaupungin hiljennyttyä ja pimeyden laskeuduttua sen ylle, jokaiselta synkältä kadulta ilmestyivät epäilyttävät kasvot ja korviin kävi ankara kuiske: hello mister, do you smoke? Näitä marihuanan myyjiä löytyi ilta-aikaan uskomaton määrä ja kolmensadan metrin matkalla Mikolle ehdittiin kaupitella ainakin neljä kertaa huumehia. Tähän olimme tottuneet jo niinä ensimmäisinä iltoina Kathmandussa.

Viimeinen ilta Kathmandussa

Sunnuntaina jätimme hyvästit meitä ihmetyttäneelle ja ihastuttaneelle maalle. Nepalista poispääseminen oli lähes yhtä hankalaa kuin sinne meneminenkin, ellei jopa vaikeampaa. Lentokentällä piti täyttää lippusta ja lappusta ja kahden metrin välein oli turvatarkastuksia. Ehdimme juuri ja juuri Bahrainiin lähtevään koneeseen, ihan vain siksi, että hommat oli tehty niin hankalaksi lentokentällä. Yökoneilla lensimme ensin Bahrainiin ja sieltä vaihdoimme lennossa konetta Kööpenhaminan koneeseen. Helsingissä olimme maanantaina kello 12:05.

Paitsi mun rinkka, joka oli jäänyt matkalle. Se pääsi kotiin pari päivää kotiinpaluun jälkeen.