Exploring Nepal: experiencing Pokhara

Pokhara oli jotain aivan muuta kuin Kathmandu. Mä en oikeastaan olisi uskonut olevani enää edes Nepalissa, jos kukkuloiden takaa ei olisi pilkistänyt huikeat Annapurna I:n (8091m) ja Machhrapuchhren (6993m) lumiset huiput. Ensimmäinen aamu Pokharassa valkeni siis aurinkoisena ja ennen kaikkea lämpimänä ja päivä soljui mukavasti kaupungilla käyskennellessä ja Phewa-järvellä soudellessa.

Ajelimme taksilla muutaman kilometrin päässä keskustasta sijaitsevaan vanhaan Pokharaan, siihen Pokharaan, joka se oli ollut ennen kuin kaikki olivat tajunneet Himalajan kutsun ulkomaalaisille turisteille. Periaatteessa se ei erottunut millään tavalla siitä "uudesta" Pokharasta, vaikka romukauppiaat sieltä tyystin puuttuivatkin. Lisäksi kadulla kävellessä sai tuta nahoissaan, että hei, olen valkonaama!

Mä olin jo muutaman päivän ajan yrittänyt sulatella sitä tosiasiaa, että turistirysien ulkopuolella valkoihoinen länkkäri sai osakseen merkitsevää tuijotusta ja monttu auki ihmettelyä. Pokharassa mä sain siitä tarpeekseni, vaikka jollain tasolla edelleen ymmärsinkin, että valkoihoinen ihminen todella oli paikallisille uusi ilmestys. Mua alkoi suunnattomasti hermostuttaa ihmisten perään kuikuilevat ja kummastelevat katseet ja uhosinkin muutamaan otteeseen, miten mä sitten kotona Suomessa alan tuijottaa kaikkia vastaantulevia tummaihoisia yhtä tyrmistyneenä. Sitten mä muistinkin, että ainiin, kyse oli Suomesta ja mähän olisin tietysti heti rasisti, jos mä niin todella tekisin! Perkele. Okei, tää oli nyt tämmöstä sarkasmia...

Vaikka Mikko kovasti oli uhonnut menevänsä uimaan Nepalissa (sillä oli uimapöksytkin mukana), jos vaan mahdollista, me tyydyimme kuitenkin vaan vuokraamaan vene parilla eurolla. Ihanasta rantaviivasta ja sinertävästä vedestä huolimatta järvi oli aivan yhtä saastunut kuin mikä tahansa vesistö Nepalissa (siksi ei tullut mieleenkään koskea ravintolassa kalaan, joka kuvauksensa mukaan oli local). Mikkoa ei tosin yhtään harmittanut uintireissun peruuntuminen järkisyistä, vaikka ei se soutaminenkaan kovin hyvin tuntunut aluksi sujuvan pelkällä yhdellä airolla, tai melalla.

Toisena päivänä lähdimme patikoimaan n. 900 metrin korkeudessa tönöttävälle World Peace Pagodalle. Matkalla poikkesimme katsomaan Devi's Fallsia, pientä vesiputousta, jonka paikalliset olivat senkin ehtineet roskata. Sitten alkoikin elämäni fyysisesti koettelevin kokemus, kun lähdimme nousemaan kohti pagodaa (joka siis muodoltaan oli ennemminkin stupa). Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta valehtelematta +30 (auringossa vielä enemmän) ja portaat tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan. Tietystikään matkan varrella ei ollut kuin muutama varjoisa kohta. Luulin kuolevani, silmissä pimeni ja reidet huusivat hoosiannaa. Nousun rinnalla bodypumpin kyykyt alkoivat tuntua ihan lasten leikiltä...

@ Devi's falls

Olin varsin ylpeä itsestäni, kun olimme viimein kivunneet viimeisenkin portaan. Mulla on sen verran huono tahdonvoima (ja näköjään myös kunto), etten olisi lainkaan yllättynyt, jos olisin luovuttanut kesken kaiken. Onneksi en luovuttanut. Tunsin itseni vähintäänkin voittajaksi, kun katselimme pagodalta alas kaukana siintävään Pokharaan. Tietysti kello oli taas jo niin paljon, että pohjoisesta nousi pilvenhattaroita, jotka peittivät varmasti komean näkymän Annapurna-ylängölle. Olin kuitenkin niin poikki, ettei se jaksanut kauaakaan mua harmittaa.

Matkalla World Peace Pagodalle

World peace pagoda

Pokhara korkeuksista (vuorien pitäisi näkyä ylimpien pilvien kohdalla)

Laskeuduttuamme takaisin Pokharaan me lähdettiin sitten omille teillemme. Mikko paineli innoissaan paikalliselle punttisalille ja mä suuntasin ihan kulman takana sijaitsevaan Seeing Hands Spahan. Nämä sokeat hierojat ovat erityisesti trekkaajien ja vuorikiipeilijöiden suosiossa, mutta minulle riitti ihan hyvin syyksi neljän tunnin mehut vienyt pikkuvaellus. Tunnin kokovartalohieronta maksoi 10 euroa ja jestas, että teki gutaa! Olo oli hieronnan jälkeen sen verran rentoutunut, ettei meidän juhlimissuunnitemista tullut sitten oikein enää mitään.

Ostettiin pikkuputiikista pieni pullo nepalilaista vodkaa ja pullo cokista, tarkoituksenamme juoda hotellilla pohjia ja lähteä sitten etsimään Pokharan yöelämää (Mikä yöelämä? Nepalissa KAIKKI pubit ja baarit menivät viimeistään kello 23 kiinni. Yleensä kadut hiljenivät jo kymmenen jälkeen.). No, tähän asti kaikki menikin hyvin, mutta sitten se iski. Armoton väsymys ja unetus. Mä en yksinkertaisesti jaksanut. Mikko vähän pettyi ja meni mököttäen nukkumaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun meikäläinen oli reissun aikana iltauninen!

Otteita matkapäiväkirjasta

Pokhara, 21. maaliskuuta "Mä en ennen eilistä tajunnut, miksi mä olen niin pirun väsynyt joka ilta. Mikko kertoi punttisalin omistajan kertoneen, että juuri tähän vuodenaikaan Nepalissa kukkivat tietynlaiset kukat, jotka erittävät kuulemma jotain laiskottavaa kemikaalia. Johtuuko tämä iltaväsymys siis tästä vai onko kyseessä tavallinen "aikaisin-nukkumaan-aikaisin-ylös-efekti"? Nimim. Kello on puoli kahdeksan ja meikä on jo tikkana ylhäällä. Kännit jäi vetämättä."

Mä olin kuitenkin unelmieni lomakohteessa ja olisin tahtonut nähdä enemmän sitä "yöelämää". Mä olin vaan niin helkkarin väsynyt ja laiska iltaisin... tai sitten kyseessä oli yliannostus ulkoilmaa.