Exploring Nepal: laundry & 7 hrs to Pokhara

Nagarkotista palasimme takaisin Kathmandun hektiseen elämään sunnuntaina, mutta onneksi vain yhdeksi yöksi. Vaikka Kahtmandu kaikessa jännittävyydessään olikin varsin mielenkiintoinen kaupunki, tällaisesta ikuisesti vannoutuneesta maalaistytöstä rauhallinen ja hiljainen maaseutu vuoristonäkymineen oli ehdottomasti  se, johon Nagarkotissa rakastuin ja jonka vuoksi jo odotin matkaa Pokharaan.

Kathmanduun palattuamme toivoimme hartaasti, että meille olisi ollut yhden yön verran sijaa vanhasta kunnon Elbrus Homesta. Elbrus Home oli kuitenkin täynnä, mutta sen sijaan meille löytyi tilaa eräänlaisesta ystävyyshotellista n. 10 minuutin kävelymatkan päästä läpi elämää ja romukauppiaita kuhisevan Thamelin. Avalon-hotellista saimme huoneen hintaan 5 euroa per naama per yö. Asetuttiin taloksi, yritettiin sopeutua taas siihen kaupungin loppumattomaan meteliin ja päätettiin hieman pyykätä. Meillä kävi uskomaton tuuri, sillä hotellihuoneessa oli kylpyamme (ensimmäinen ja ainut koko reissun aikana), jossa oli helppo pesaista likaisia vaatteita. Tai niinhän se meni, että minä pyykkäsin ja Mikko luki kirjaa.

Pyykit kuivumassa!

Niinhän siinä sitten kävi, että juuri sinäiltana lyösimme Kathmandusta ihan oikeat bileet, jotka oli pakko jättää jo aikaisin kesken, sillä kello soitti seuraavana aamuna 5:45. Se oli tietysti juuri meidän tuuria: kun me niin kovasti olimme etsineet Thamelista kunnon juhlia, niin tietysti eksyimme juuri "vääränä" iltana Lonely Planetinkin suosittelemaan Tom&Jerry-pubiin. Pubi oli täynnä ihmisiä ja hyvää musiikkia. Kumpaakaan meistä ei kuitenkaan houkuttanut seitsemän tuntia kiemuraista vuoristotietä krapulaisena.

Kyllä, bussi lähti aamulla kello 7:00 kohti Pokharaa ja tässä 200 kilometrin matkassa kesti todella lahjakkaat seitsemän tuntia. Bussilippu oli 5 euroa per naama. Onneksi bussi oli sentään iso, joten huomio kiinnittyi vähemmän siihen edelleen arveluttavan mutkaisaan Prithvi highwayhin. Jälleen kerran siis uhmasin kohtaloani vain nähdäkseni vuoret. Pokhara tunnetaan maailmalla kaikkien trekkaajien ja vuorikiipeilijöiden kaupunkina, josta lähtee suositut Annapurna Circuit- ja Annapurna Base Camp-vaellusreitit. Tämä muutamien satojen tuhansien asukkaiden kaupunki oli siis kuuluisa myöskin komeasta Annapurna Himalayan rangesta.

Seitsemän tuntia meni yllättävän mukavasti. Tuli vähän nukuttua, pysähdyimme kaksi kertaa pitämään taukoa ja sitten kun uni kaikkosi silmistä, mä keskityin kuumeisesti siihen upeaan maisemaan, joka vilahteli bussin ikkunan takana. Prithvi hwy ei ehkä nimensä mukaisesti ollut highway, sillä se kulki kiemurrellen syvien ja massiivisten laaksojen pohjalla, jossa pääosissa olivat erilaiset isot joet kuten idässä Trisuli ja lännessä Seti. Laaksot olivat mykistävän isoja ja kauniita eikä niitä voinut kuin tuijottaa. Niitä on oikeastaan aika vaikea sanoin kuvaillakaan. Se pitäisi nähdä itse.

Kuten arvata saattaa, päästyämme perille Pokharaan meidän turistien kimppuun tarrasivat jälleen kerran hotelli- ja taksiriivaajat, jotka kaupittelivat meille kaikki aina vain edullisempia ja halvempia ratkaisujaan. Meillä ei ollut Pokharassa varattuna minkäänlaista asumusta, mutta olimme bussimatkan aikana tutkailleet rakasta ja elintärkeää Lonely Planetia ja bonganneet sieltä erään budjettiluokan hostellin aivan kävelymatkan päästä. Okei, se olisi ollut kävelymatkan päässä ilman miljoonakiloista rinkkaa selässä... karisteltiin kuitenkin hotelli- ja taksiriivaajat kannoiltamme ja kävelimme Phewa Lakesidella sijaitsevaan Peace Eye Guest Houseen. Se kannatti! Huone saatiin hinnalla 3 euroa per naama per yö, ei paha.

Utuinen Phewa

Ensivaikutelma Pokharasta oli hyvä, vaikka taivas olikin mennyt taas pilveen enkä mä päässyt vielä kosketuksiin vuorien kanssa (ilmiö tuntui olevan vuorilla joka kerta sama: vaikka aamu olisi ollut kuinka kirkas ja aurinkoinen, viimeistään kahden aikaan iltapäivällä vuorilta vyöryi pilviä peittäen ne kokonaan). Phewa-järven rannalla sijaitseva kaupunki oli huomattavasti rauhallisempi ja seesteisempi kuin likainen ja ahdas Kathmandu: liikennettä oli yli puolet vähemmän, samoin ihmisiä ja roskia, luonto oli lähellä ilman tunkkaista saastepilveä ja ilmasto tuntui lähinnä trooppiselta. Oikeastaan ensivaikutelma oli täydellinen, vaikka ruoka maksoikin Pokharassa paljon! Tai no, ainakin enemmän kuin Kathmandussa. Kunnon ateriasta joutui pulittamaan ainakin kolme euroa...!

Sää oli harmaa saapumispäivänä.

Sää helli meitä Pokharassa koko meidän vierailujan ajan, vaikka ihmisenä, joka pidän talvesta ja vilpoisemmastakin säästä, +30 astetta varjossa oli joinain päivinä hitusen liikaa meikäläiselle. Vaikka hiki pääsääntöisesti virtasikin Pokharassa ankaran ponnistelun (josta kerron myöhemmin) ja lämpimän sään vuoksi, oli silti aika perseestä, ettei hotellihuoneen kylppäristä saanut lämmintä vettä. Kyllä, vesi oli jäätävää.

Tämä ensimmäinen kosketus Aasiaan ja yleensäkin kehitysmaan oloihin oli kyllä em. suhteessa varsin opettavainen. Sitä oppi arvostamaan kaikkea sitä pientä ja yksinkertaisia, mikä meille suomalaisille on niin itsestäänselvää. Esimerkiksi se, että meillä on sähköä tarjolla 24/7. Nepalissa sähköä oli saatavilla vain muutama tunti siitä ajasta, kun olit hereillä. Etenkin opin arvostamaan kuitenkin juuri vettä. Nepalissa kun ei voinut olla varma tuleeko suihkusta vettä ollenkaan ja jos tuli, niin tuliko sieltä lämmintä vettä ollenkaan vai hyvin hitaasti (puhumme useista minuuteista) lämpiävää vettä. Sun ei tarvitse pohtia näitä asioita, kun sä menet Suomessa hotelliin.

Reissussa mä tajusin, miten hyvin meillä suomalaisilla ihan oikeasti asiat ovat. Se turhanpäiväinen suomalaisten valittaminen aiheesta kuin aiheesta alkoi ihan hippasen ärsyttää. Jokaisen tulisi matkustaa alueelle, jossa asiat ovat ihan oikeasti huonosti. Silloin sitä ehkä tajuaisi, että Suomi saattaa ihan oikeasti vaikka ollakin hyvinvointivaltio.