Hei, ja ihanaa uutta vuotta kaikille teille, rakkahat seuraajani!
Itsehän käyn kierroksilla. Olen samaan aikaan ihan järjettömän innoissani ja samaan aikaan selaan kaiholla somea ja toivoisin olevani kotona viettämässä uutta vuotta ukkelin ja kavereiden kanssa. Olen kuitenkin täysin eri aikavyöhykkeellä täällä Kanadan Saskatchewanissa ja vaihdan vuotta vasta kahdeksan tuntia kotomaan jälkeen. Pääsin eilen puolen yön aikaan vihdoin ja viimein perille tänne Saskatooniin ja ajattelin heti tänään kirjoittaa siitä hermoja raastavasta matkanteosta. Mun on pakko, koska niin kuin jo heti alkuun ilmoitin; käyn kierroksilla, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin.
Matka oli pitkä. Vuosien tauon jälkeen matkaani sisältyi kaksi kertaa koneen vaihto. En yhtään taas ihmettele, että olen niin pitkään vältellyt niitä. Vaikka vaihtoajat Reykjavikissa ja Torontossa olivat melko inhimilliset (tai niinhän mä luulin), niin kyllä se vanhentuneelle Riinalle oli jo vähän liikaa. Lupaan itselleni, että huhtikuussa, kun olen palannut Suomeen, en enää ikinä varaa kahden vaihdon lentoja, en vaikka olisi kuinka edullista. Olkoon se mun uudenvuodenlupaus.
Olen tähän asti myös tykännyt itse lentämisestä, mutta nyt tökki oikein olan takaa.
Jaa miksi? Heti Helsingistä lähtiessäni Icelandairin kone oli aavistuksen myöhässä. Se tarkoitti automaattisesti sitä, että alunperin mukavaksi vaihtoajaksi kuvittelemani 1 tunti ja 20 minuuttia muuttui välittömästi pelkäksi koneesta toiseen kirmaamiseksi. Koska lopulta päätin, etten aio maksaa ylimääräisestä ruumaan menevästä matkalaukusta (kuten jotkut Facebook-päivityksestä lukivatkin), mulla oli pari ylimääräistä vaatetta päällä sekä tietysti mun uusi takki, jonka ostin veronpalautusrahoilla juuri tätä matkaa ja Kanadan hyistä talvea ajatellen. Tällaisessa kunnon tällingissä lentokentällä juostessa (tietysti villapipo ja -kaulaliina olivat niskassa myös) sitten iski aikamoinen hiki, eikä sitä yhtään helpottanut se, että "pari muutakin" kaveria oli matkalla Pohjois-Amerikkaan. Siellä me sitten tönötettiin Keflavikin lentokentällä passintarkastuksessa minä ja miljoona muuta ihmistä niin tiiviisti ahdettuina, että väkisinkin alkoi matkustamisen into haihtua taivaan tuuliin.
Toinen vaihto Torontossa oli huomattavasti mukavampi, mutta silti ihan kamala. Aikaa oli sopivasti, toki kuumotuksia sen käytön suhteen aiheutti se, että vaikka matkatavarat oli kirjattu aina Saskatooniin asti, mun piti Kanadan määperälle saapuessani "tullata" myös se ruumassa matkustava laukku. Eli mun piti saada se laukku hihnalta ja ilmoittautua CBSA:lle (Canada Border Services Agency), täyttää tulli- ja maahantuloilmoitus, palauttaa laukku hihnalle ja kulkea taas turvatarkastuksen läpi. Omituisinta kaikessa oli se, että missään kohtaa kukaan ei halunnut skannata, mitä mun laukussa oli. Toisin sanoen, kuljetin mun matkalaukun suoraan hihnalta toiselle. Siinä välissä toki täytin sen tulli- ja maahantulolomakkeen. Jäin pohtimaan, että mikähän idea siinä oikein oli.
Tulli- ja maahantuloilmoituksesta saadun "kuitin" eräs naisvirkailija multa pyysi takaisin, ja mikä hämmentävintä, samalla kun mä ojensin sen hänelle, hän kiitti mua suomeksi. Mulla oli toki passi kädessä ja kuitista varmaan olisi myös selvinnyt kansallisuus, mutta kun se tuli samalla hetkellä, kun annoin kuitin. Mä menin niin hämilleni, että jäin hetkeksi monttu auki vaan tuijottaan sitä naista tajuamatta mistään mitään ja saman näkösenä mä sitten jatkoin matkaani hetken aikaa. Siihen hämmennykseen lisättynä se, että valvomista alkoi olla pian parikymmentä tuntia takana ja kaikki tuntui tapahtuvan kuin laskuhumalaisessa huurussa, mä olin varmaan todella miellyttävä näky silmälle...
Torontossa mulla iski myös taas se kamala hiki päälle ja juuri ennen kuin astuin uudelleen turvatarkastukseen mua alkoi hillittömästi naurattaa ja samalla pelottaan, että mä näytän todella epäilyttävältä rähjäisine ja hikeä virtaavine olemuksineen. Olin varma, että joudun johonkin erikoiskäsittelyyn.
Lento Torontosta Saskatooniin kesti nelisen tuntia, saman verran kuin Helsingistä Reykjavikiin. Se oli taas näitä asioita, joita ei tajua oikeasti kuin vasta kokemalla; kyllähän mä tiesin, että Kanada on ihan helkkarin iso valtio, mutta että neljän tunnin lennonkin jälkeen sitä on vielä samassa maassa. Se lento menikin sellaista levotonta koiranunta nukkuen, välillä tyylikkäästi nuokkuen ja niskat muljahdellen. Kolmen penkin rivissä mulle oli tietysti siunaantunut se keskimmäinen paikka, ja ai että mun kanssamatkustajilla oli varmaan miellyttävää siinä mun vieressä, ei pelkästään mun säpsähtelyn ja pilkkimisen suhteen, vaan ihan siksi, että saatoin haista sille, etten olisi käynyt suihkussa kahteen viikkoon.
Mutta vihdoin ja viimein pääsin perille! Etsin puhelimeeni lentokentän wi-fin. Päivittyvä sääsovellus totesi mulle, että pitää varoa äärimmäistä kylmyyttä. Ulkona oli parikymmentä astetta pakkasta. Taksijono oli luultavasti kilometrin mittainen. Olin aivan rikki. Kaikki ärsytti, ihmisistä tulee ihme törttöjä, kun on itse liian väsynyt. Olin valvonut tuossa kohtaa jo yli 24 tuntia. Mukavata hommaa se matkustaminen johonkin ihan perkeleen kauas... isäni toteisi tässä kohtaa, että "mitäs läksit!", ei myötätuntoisesti kysyen, vaan partaansa myhäillen, sillei vähän vahingoniloisesti.
Taksikuski ei suostunut ottamaan multa tippiä taksikyydistä läpi hyisen Saskatoonin. En jaksanut ymmärtää enää sitä. Olen melko varma edelleen, että Kanadassa jätetään tippiä myös taksikuskeille. No, jos ei raha kelpaa, niin...
Vuokraemäntä ja hänen kaksi seurallista kissaansa olivat mua heti vastassa. Olin siinä kohtaa niin väsynyt ja ennen kaikkea onnellinen perille pääsystä, ettei mun kieli taipunut oikein mihinkään keskusteluun. Vuokraemäntäkin totesi, että mun on varmaan parasta vaan mennä nukkumaan. Sitä ennen hän tarjosi mulle itse tekemäänsä punajuurisosekeittoa (mä en syö punajuurta, mutta koska olin nälkäinen ja kohtelias, söin sen hyvällä ruokahalulla, ja hei, se oli tosi hyvää!) ja pari joulutorttua. Sitten painelin suihkun kautta sänkyyn ja ajattelin, että nukun ainakin seuraavaan iltapäivään asti.
Heräsin kuuden tunnin jälkeen. Thanks jetlag.
P.S. Icelandairilla lentäminen Pohjois-Amerikkaan on ihan ässää! Vaikka edelleen vähän narisen siitä, ettei pitkillä lennoilla economy-luokassa ole ilmaiseksi tarjolla kuin rajatusti joitain juomavaihtoehtoja eikä ollenkaan vaikka edes jotain pientä leivänkänttyrääargh, niin tykkään silti. Ai miksi? Etenkin, jos sää on hyvä ja selkeä, koneet kaartelevat pohjoisen arktisilla taivailla ja se näkymä alas Grönlantiin tai juuri Kanadan pohjoisille seuduille on, kirjaimellisestikin, aivan jäätävän kaunis. Voisin ihastella niitä jäätiköitä ja lumierämaita varmasti loputtomiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!