Kulttuurishokkiko se siellä?

Oi voi, mistä sitä pitäisi edes aloittaa? Oon pahoillani, että täältä Kanadasta ei ole kuulunut hiiskahdustakaan ensimmäiseen pariin viikkoon, mutta rehellisesti sanottuna mulla on ollut aika ja ennen kaikkea energia niin nollissa, etten ole muistanut edes ajatella koko blogia. 

Missä mun aika ja energia sitten ovat oikein kuluneet? Puhtaasti sopeutumisessa. Toki mulla oli suuntaa antavia ennakkoaavistuksia siitä, ettei vaihto-opiskelu olisi ihan sama juttu kuin reissata maailmalla muuten vaan, mutta todellisuus osoittautui silti raskaammaksi kuin olin kuvitellut. Nämä ensimmäiset kaksi viikkoa ovat koetelleet mua henkisesti, ja nyt orastavan nuhan ja kurkkukivun ohella myös fyysisesti, niin lujaa, että mun on tehnyt mieli vain kääriytyä peittoon ja maata piilossa päivät pitkät. Ei todellakaan siis kuulosta minulta ulkomailla, ja sekös ärsyttää. Mikä ihme tässä sitten oikein mättää?

Saskatoon downtown

Jos puhutaan nyt puhtaasti tästä kahdesta ensimmäisestä viikosta, tavallisesti sellainen aika poissa kotoa, yksin maailmalla, on ihan fine. Esimerkiksi Alaskassa mä en ehtinyt kaivata kotiin, ukkelia tai kissoja. Pari viikkoa siellä hujahti jopa aivan liian nopeasti johtuen tietysti siitä, että oli koko ajan kaikkea kivaa tekemistä. Saskatoonissakin riittää toki tekemistä; nyt kun olen täällä, haluan oikeasti panostaa myös opiskeluun ja viikoilla vapaa-aika onkin soljunut oikein vikkelään tehtävien parissa. Silti jossain alitajunnassa on pyörinyt jatkuvasti se ajatus, että mä olen täällä huhtikuuhun saakka. Pari viikkoa tällaisen salakavalan ajatuksen alaisena on aiheuttanut mulle ihan kamalia koti-ikäväaaltoja, jotka onnistun aina hetkellisesti tyynnyttämään videopuhelulla kotiin. Niitäkin pitää suunnitella, ukkeli kun on tietysti töissä ja työreissuilla ja meidän välissä kahdeksan tunnin aikaero. 

Siinä ohessa sopeutumista on vaatinut taloksi asettuminen ja luonnollisesti talon tavoille oppiminen. Asun kuitenkin toisen ihmisen kotona, ja luonnollisesti haluan kunnioittaa sitä, miten hän haluaa hänen kodissaan oltavan. Vuokraemäntäni on oikein mukava ihminen, muutaman kirjan julkaissut runoilija, joka opettaa yliopistolla runoutta pari kertaa viikossa. Hän on tehnyt kaikkensa, että tuntisin oloni kotoisaksi, kyse ei siis ole mistään pirttihirmusta, jolla on jotenkin luonnottomat säännöt talossaan, vaan siitä, että haluan olla hyvä vuokralainen!

Kotimatkalla

Pahin energian riistäjä on ollut kuitenkin tämä velvollisuuteni, jonka vuoksi olen täällä. Opiskelu aivan uudessa ja vieraassa ympäristössä, vieraalla kielellä, vieraiden ihmisten kanssa. Missä luentosalit sijaitsevat, missä mikäkin rakennus on, mistä löydän vessan, miten kirjasto toimii, mistä voin tulostaa, onko proffien vaatimustaso samanlainen opiskelijoiden suhteen kuin kotona, pitääkö juuri tätä proffaa puhutella professori X:nä vai antoiko hän luvan sinutella, mistä ne bussit nyt kulkikaan, pääsenköhän mä tällä takas kotiin, miten blackboard (paikallinen Moodle) toimii, mistä mä löydän luentodiat, onko niitä edes, mitä jos en pääse jollekin luennolle, mitä jos joku kysyy jotain ja mä en osaakaan puhua englantia, saakohan kokeeseen ottaa mukaan sanakirjan, olenko mä nyt varmaan maksanut opiskelijamaksuni, mihin mä menen tänään syömään, keltä mä voin kysyä näistä kaikista asioista... että siinä vaan muutama kysymys, joihin olen törmännyt parin viikon aikana useammin kuin kerran ja varmasti tulen törmäämään vielä usein. Pahin shokki meni ohitse muutamassa päivässä, mutta en vieläkään tunne oloani sataprosenttisen kotoisaksi.

Olen todella kaukana mukavuusalueeltani. Ihan järkyttävän kaukana. Reissaaminen on tietysti aina astumista mukavuusalueen ulkopuolelle ja jännittävää, siitäkin huolimatta, miten paljon siitä tykkään. Se se pointti siinä varmaan onkin; matkat ovat ihan oikeasti kasvattaneet mua ihmisenä. En varmasti omaisi puoliakaan tästä itsevarmuudesta, jos en olisi matkustanut niin paljon ja vielä yksin ja altistanut itseni epämukaviin tilanteisiin. Nyt se raja mukavuuden ja epämukavuuden välissä on jo aikaa sitten kadonnut kokonaan näkyvistä, niin kaukana mä siitä olen. Mutta sen sijaan, että tekisi vain mieli möllötellä masentuneena kämpillä, olen pyrkinyt potkimaan itseni liikkeelle. 

Yliopiston kampus

Saskatoonissa liikkeelle lähteminen ei ole aina ollut kiinni pelkästään kuitenkaan omasta olotilasta. Suomalaisena sitä on tottunut koviin pakkasiin. Luulen olevani ainut suomalainen, joka ottaa mieluummin 30 astetta pakkasta kuin 30 astetta hellettä. Mutta täällä Saskatchewanissa kylmyys on jotain aivan muuta. Kiitos avaran ja tasaisen preerian, tuuli pääsee puhaltamaan estoitta ihan niin paljon ja kovaa kuin kykenee. Yhtenä päivänä kävelin 1,5 kilometriä bussipysäkiltä takaisin kämpille ja puolessa välissä matkaa mun teki mieli heittäytyä maahan ja jäädä siihen kuolemaan. Pakkasta ei ollut kuin vaivaiset 13 astetta, mutta tuuli tuiversi niin kovaa, että pitkistä kalsareista, tuplahanskoista, paksuista karvakengistä, villasukista, piposta, karvahupusta ja ydintalvea varten suunnitellusta talvitakistani huolimatta mieleni teki antautua tälle hyiselle säälle. Mietin kauhuissani, miten ne lämpimistä maista saapuneet vaihtarit oikein selviävät, ne, joilla ei ole ennestään mitään toleranssia tai kokemusta talvesta tai kylmistä ilmastoista. Kämpille päästessäni en tuntenut reisiäni enkä naamaani. Vaikka siis olisikin iloisella mielellä valmis lähtemään tutkimaan minkälaiseen kaupunkiin sitä on päätynyt asumaan, vilkaisu lämpömittariin ja tuulen suunnan ja nopeuden tarkistaminen saattaa vesittää parhaimmankin suunnitelman. Ensimmäinen matkavinkkini Saskatoonista ja preeriasta tuleekin heti tämän parin viikon lyhyen kokemuksen pohjalta: älä matkusta tänne talvella, jos et pidä kylmästä.

Sää on kuitenkin sahannut aika tavalla. Tullessani mittari oli painunut 30 pakkasasteeseen, pari päivää myöhemmin mittari näytti +2. Sen jälkeen on ollut paljon niin niitä hyisen kylmiä tuulisia päiviä, jolloin pakkasta ei tarvitse olla paljoa kymmentä astetta enempää kuin niitä kaikin puolin jopa lämpimiltä tuntuvia, tuulettomia päiviä, jolloin pakkanen on ollut -20 asteessa. Saskatoon on kuulemma Kanadan aurinkoisin kaupunki ja aurinkoisia päiviä on todella riittänyt mainiosti, mutta ei tietenkään niinä päivinä, kun mulla on ollut mun kamera mukana kaupungilla. Viikonloppuna mun oli tarkoitus lähteä tutkiskelemaan paikkoja ja räpsimään kuvia keskusta-alueelta, ihan vain koska säätiedotus oli luvannut aurinkoista keliä, mutta astuessani ulos olikin yhtäkkiä pilvistä. Territoriota kutsutaankin nimellä 'Land of the Living Skies', koska sää saattaa muuttua ihan muutamassa hetkessä. 

Niin tai näin, sää saattaa rajoittaa liikkumista ja ulos lähtemistä siitäkin huolimatta, että bussiyhteydet ovat loistavat ja opiskelijakortilla saan körötellä niillä vaikka kaikki päivät ja yöt ihan ilmaiseksi. En voi vähätellä sään luomia rajoituksia alakuloni suhteen.

Broadway & Five Corner

Saskatoonista itsestään haluan kirjoittaa ihan omassa postauksessaan, koska se on kuitenkin armottomuudestaan ja tietynlaisesta tavanomaisuudestaan huolimatta sen arvoinen. Koitan repiä jatkossa enemmän aikaa kirjoittamiseen. Oletankin, että näin käy, heti kun olen hieman höllännyt omaa pipoani ja siirtynyt selviytymisvaiheesta ihan tavallisen ja tutun arjen vaiheeseen. Kun pohdin asiaa enemmän ja syvemmin, tajuan, että tämän täytynee olla jonkin sortin kulttuurishokki, josta kärsin. Sitähän sen on oltava, kaikki tämä alakuloisuus, masentuneisuus ja tahdottomuus. Vaikka miten luulisi olevan helppoa "muuttaa" "sivistyneestä" länsimaasta toiseen, kulttuurieroja on silti aivan huikea määrä, ja tuskin olen vielä edes kohdannut niitä kaikkia! Sikäli outoa, että ollessani aikanaan Saksassa viisi viikkoa, kulttuurishokki iski vasta, kun palasin kotiin! Se oli omituinen keissi se. 

Nyt kun vielä selätän tämän, luultavasti stressiperäisen, nuhan, niin luulen kevään ja sen tuomat seikkailut näyttävän hyvinkin valoisilta. Tällä asenteella mennään. Sillä se, mikä ei tapa, vahvistaa. Perkele. Suomi Finland. 😄