Marrakeshista itään ja takaisin osa 1: Atlasvuorilta Erg Chegagaan

900 kilometriä tomuista tietä, jonka varrella sijaitsevien kylien ja kaupunkien nimet ovat kuin suoraan fantasiamaailmasta: Tizi n' Tichka, Tazenakht, Foum Zguid, Tamegroute, Agdz, Ouarzazate, Aït Benhaddou... ensin ylitse High Atlaksen, sitten Anti-Atlaksen ja läpi maisemien, jotka ovat suoraan kuin apokalyptisesta elokuvasta... ja elokuviahan tuolla oli muuten kuvattukin!

Atlasvuoriston läntisiä rinteitä aamuauringossa

Olin odottanut sitä päivää pitkään. Sitä päivää, joka tunteja myöhemmin sammuisi maailman täydellisimmän tähtikuvun alla Saharan punaisten dyynien syleilyssä.

Kuukausia aikaisemmin olin varannut retken Marrakeshista Erg Chegagaan. Olin ollut yhteydessä Sahara Serviceen whatsappin kautta ja niin peloissani huijatuksi tulemisesta, matkan peruuntumisesta ja ties mistä muusta, että olin lähetellyt varmistusviestejä Sahara Servicelle varmasti niiden työntekijöiden kyllästymiseen asti aina edeltävään iltaan asti. Kun viimein koitti tuo aamu, tunsin olleeni turhan hysteerinen koko asian suhteen. Se ei ollut uutta.

Kujilla vallitsi omituinen tyhjyys ja hiljaisuus. Illalla medinan kujat olivat olleet pullollaan ihmisiä, ääntä ja hajuja ja souk kauppiaista ja rojusta kyllästynyt. Kun nyt astelimme viileässä ja vielä pimeässä aamussa medinan sokkeloita pitkin läntiselle vanhan kaupungin portille riadin tilaaman laukunkantajan perässä, souk oli kuin toisesta maailmasta. Kadulle vyöryvät kojut oli kerätty piiloon ja näimme vain muutamia satunnaisia vastaantulijoita.

Tapasimme oppaamme puoli kahdeksan aikaan aamulla Bab Sidi -portin edessä. Hän esittäytyi Ibrahimiksi. 

Ibrahim on kotoisin Ouarzazatesta, mutta on muuttanut töiden perässä vaimonsa ja lastensa kanssa Marrakeshiin vuosia sitten. Nyt hänen työhönsä kuului matkailijoiden opastaminen yli lumisten Atlas-vuorten ja läpi kuivan autiomaan. Seuraavien 36 tunnin aikana sukelsimme Ibrahimin kanssa syvälle Marokon mystiseen maailmaan, joka myöhemmin tuntui olevan aivan toisesta maailmasta kuin Agadirin turisteja kuhisevat aurinkorannat. Ibis kertoi meille tarinoita Marokosta ja paikoista, joita pysähdyimme ihastelemaan, ja joiden ohitse ajoimme. Välillä Ibrahimia kävi vähän sääliksi: auton ratissa 36 tuntia ja 900 kilometriä... Miettikääpä. Toisaalta, meidän päiväkohtainen parinkympin tippi Ibikselle varmaan ainakin vähän lämmitti hänen mieltään.

Länsirinteillä todella oli vihreää ja tällainen ihana metsä!

Atlasvuoriston itärinteet alkoivat muistuttaa sitä Marokkoa, jonka olin mielessäni kuvitellut: vihreys ja kokonaiset metsät jäivät piiloon kolme-neljätonnisten huippujen länsipuolelle ja nyt edessä avautui väritön ja hiekkainen, utuiseen horisonttiin hukkuva maisema, joka alkoi hiljalleen ahdistaa. Vaikka kymmenien ja satojen kilometrien jälkeen päädyimme ajamaan laaksoon, jonka joen uomassa kasvoi virkistävä palmumetsäkeidas, en päässyt piiloon mieleni sopukoista esiin työntyviltä kauhuilta. Tunsin olevani kaukana ja yksin. Aurinko pastoi korkealta ja oli kuumaa ja kuivaa. Mietin, miten ihminen voi selvitä siellä hengissä. Ei sillä, että olisimme nähneet juuri ketään muita kuin satunnaisia nomadeja vuohilaumoineen tuolla autiossa maassa. Koin aivan selittämättömiä fiiliksiä, jotka käsittelivät ihmislajin valtavaa heikkoutta niissä luonnon asettamisessa olosuhteissa, kuolemaa. Koin olevani kauempana kotoa kuin koskaan. Edes ajatus siitä, että olin oikeasti fyysisesti ollut kauempana kotoa jossain ihan muualla kuin juuri Marokossa, ei auttanut. Kun kulttuuri ja ennen kaikkea maisema eroaa niin merkittävästi omasta tutusta ja turvallisesta, ajatukset alkavat automaattisesti tapailla jotain pakokauhun kaltaista. Se oli oikeastaan aika koomista: hetkessä saatoin ihastua sydänjuuriani myöten auton ikkunasta avautuvasta maisemasta ja mielenkiintosista geologisista muodoista ajautuakseni vain muutamaa hetkeä myöhemmin valtavaan ahdistukseen. 

Tizi n' Tichka - Atlasvuoriston ylittävän tien korkein kohta. 2260m.

Tutun näköinen huoltoasema? Olet saattanut nähdä sen jossain elokuvassa. Esimerkiksi elokuva The Hills Have Eyes on kuvattu täällä.

Tässä ylitämme Anti-Atlasta, Atlasvuoriston "pikkuveljeä".

Nomadileiri

Mattomuorit

Pysähdyimme ensimmäisen kerran pitemmäksi aikaa Tazenakhtissa, jossa saimme tutustua berberinaisten käsitöihin. Myöhemmin kutsuin iäkkäitä matonkutojia mattomuoreiksi. Pääsin itsekin kokeilemaan, miten tapahtuu langan tekeminen lampaanvillasta. Olin aika huono siinä, mutta sainpahan ainakin mattomuorit hymyilemään...

Meidän on ukkelin kanssa pitänyt jo pitkään hommata uusi matto olohuoneeseen ja täytyy myöntää, että rakastuin ikihyviksi berberinaisten luomuksiin, joita löytyi suuresta hallista satoja ja kaikissa ihanissa väreissä. Niitä tutkaillessa meille tarjoiltiin minttuteetä, keksejä ja arganpähkinöitä. Kustannukset valtavan maton kotiinsaamiseksi olisivat tulleet todella kalliiksi, joten matot jäivät sinne, vaikka ajatus oikeasti yksilöllisestä ja ainutlaatuisesta olohuoneen matosta olikin valtavan houkutteleva ajatus: voittaisi ainakin mennen tullen sen ikeamaton, joka meillä nyt olohuoneen lattiaa koristaa. Koska en lähtenyt säätämään maton kanssa, halusin kuitenkin ostaa jotain muistoksi. Niinpä päädyin ostamaan tyynyliinan, joka nyt koristaa meidän olohuoneen sohvaa. Se maksoi noin 17 euroa. Ei kaatanut länkkärinaisen, opiskelijankaan, budjettia. 

Tazenakht

Nämä mattojen myyntijäbät olivat hienotunteisen röyhkeitä: kuinka monta kertaa

kuulimme heidän sanovan: "No obligation!". Kun tämän kuulee viidettäsadatta kertaa, 

alkaa tuntua hiljakseen siltä, että tässä todellakin on pakko ostaa kohta jotain, jotta pääsee eroon.

Se poika Foum Zguidissa

Viimeinen pysähdyspaikkamme ennen Saharaa oli Foum Zguid, pieni kylä keskellä ei mitään. Olin todella yllättynyt, että löysin sieltä wifi-yhteyden. Pysähdyimme syömään ulkoisesti epäilyttävään, mutta lopulta ihan suhteellisen hyvää kadunvarsiravintolaan. Lihoja ei paistettu keittiössä, vaan grillattiin siinä tienpenkalla. Ruoka oli hyvää ja sitä tuli niin paljon, ettei meillä ollut mahdollisuuksiakaan tuhota kaikkea. Sen vuoksi tapahtuikin jotain aivan kauheaa. Mulla tulee vieläkin ihan kaamean paha mieli, kun mietin omaa käytöstäni, ja sitä, miten olisin voinut asian hoitaa paremmin. 

Ukkeli meni maksamaan laskua sisälle ravintolaan, kun itse jäin istumaan yksin siihen ruuantähteitä notkuvan pöydän ääreen. Pöydän viereen ilmestyi pieni poika ja ojensi kätensä. Tilanne oli omituinen: niin omituinen tällaiselle naurettavan helppoon elämään tottuneelle ja sitä ympärillään nähneelle, etten osannut edes katsoa poikaan päin, vaikka tiesin, että hän halusi ruokaa, eikä minulla olisi ollut mitään ongelmaa antaa hänelle pöydästä vaikka niitä banaaneja, jotka meille oli tuotu jälkiruuaksi. Menin aivan lukkoon. En kai siksi, että se olisi ollut jotenkin yllättävä tilanne tuossa maailmankolkassa, mutta ehkä siksi, että joidenkin ihmisten karu todellisuus iski yhtäkkiä avokämmenellä naamaan ja kovaa. Hävettää. Ihan järkyttävästi. Vieläkin. Mä en antanut sille pojalle mitään. Mä en tajunnut enkä mä kyennyt. Mua oksettaa kirjottaa tätä. Oksettaa myöntää, miten ajattelemattomasti ja typerästi mä käyttäydyin. 

Off-road

Mulla ei ollut mielessä mitään muuta kuin se, että olimme vain muutaman tunnin ajomatkan päässä hiekkadyyneiltä. Kun matkamme jatkui Foum Zguidista länsikaakkoon ja käännyimme autiomaan hiekkaan sotkeutuneelle tielle, jota ei varsinaisesti ollut edes olemassa, oli itsekäs mieleni jo unohtanut, mitä Foum Zguidissa oli tapahtunut. Kyllä se kummitteli mun mielessä ja kummittelee yhä.

Off-road oli pääosin karmea kokemus, josta ei seurannut kuin ylösalaisin kääntyneet sisälmykset. Toisaalta oli huikea kokemus istua satasta liikkuvan auton kyydissä niinä aikoina kovin kuivuneen järven pohjaa pitkin ja katsella ympärillä kohoavia hiekkapyörteitä. Ibrahim oli taitava kuski: itse olisin hajottanut auton kuin auton niissä olosuhteissa tai ainakin onnistunut jumiuttamaan sen johonkin pehmeään hiekkakasaan.

Tää Titanic oli hauska. Se on ravintola. Keskellä kuivunutta järveä.

Iriki Oasis

Maisema muuttui yhä kuivemmiksi ja karummaksi. Siellä täällä kohosi omituisen muotoisia kukkuloita. Horisontissa väreili kangastuksia. Ne näyttivät juuri siltä, mikä saa ihmiset tarinoissa jaksamaan vielä vähän matkaa kurkkua kuivaavassa autiomaassa: vedeltä, keitailta, helpotukselta. Hiljakseen edessä alkoi siintää pehmeämpi maisema: pyöreitä ja punaisia muotoja, jotka erottivat maan sinisestä taivaasta. Siellä ne olivat. Dyynit. Erg Chegaga. Aaltoileva dyynimaisema alkoi levittäytyä meidän oikealla puolella yhä suurempana ja suurempana. Kun ajattelin, ettei mikään voisi enää yllättää, Ibrahim ohjasi auton hyvin pienien dyynien ylitse, joiden seassa näin jotain odottamatonta: vihreää. Siellä oli kasveja ja hetken kuluttua vasemmalla puolella tietä aukeni näkymä kameleiden valtaamalle, vihreälle ruohomatolle. Se oli Iriki Oasis: varmasti viimeinen elonmerkki, jonka näimme juuri ennen kuin saavuimme perille Erg Chegagan berberileiriimme. 

Olimme viimein perillä. 

Mutta yö dyyneillä oli jotain sellaista, joka ansaitsee ihan oman postauksensa.