Flashback: Germany Memos

Vappu tuli ja meni ja blogi täytti huimat neljä vuotta! Happy BD Riinalta rakkaudella!

Vaikka alkuasetelmät vapun viettoon eivät olleetkaan mitenkään positiiviset (naama- ja keuhko-ontelot täynnä räkää ja limaa), taudin oireet alkoivat hälvetä jossain kohtaa. Mukavana yllätyksenä karpalobooli ja helvetin maukkaat grillisapuskat saivat aikaan eräänlaisia nuhasta parantumisen merkkejä ja nyt alankin olla askeleen lähempänä terveen papereita!

Ainakaan ei tarvitse enää hajoilla siihen, että niistää  useita minuutteja putkeen nenä ruvella ilman, että mitään sieltä nenästä lopulta tulee. Voiko olla mitään turhauttavampaa? Tänä vappuna ei tarvinut erikseen ostaa edes juhlavaa vappunenää, kun nokka punoitti ihan itsestäänkin kaiken sen niiskuttamisen jälkeen!

Koska takana on neljä vuotta epäsäännöllisen säännöllistä bloggaamista ja koska blogi on melko tärkeäkin osa mun jokapäiväistä arkeani, haluan palata hetkeksi aikaan, jolloin koko idea blogista sai alkunsa. Tuolloinhan elettiin kevättä 2010, olin lähdössä viideksi viikoksi Saksaan, Marburgin pikkukaupunkiin vaihtoon ja halusin jakaa kavereilleni tuon kokemuksen.

Aluksi kikkailin erilaisten kotisivukoneiden kanssa, koska itse 'blogi' oli jokseenkin vieras käsite mulle enkä oikein tiennyt mitään blogimaailmasta. Sittemmin selailin toisten satunnaisia blogeja ja tajusin, miten paljon helpompi blogi on pohjana jokapäiväiselle jaarittelulle kuin jotkin kotisivut. Siksi blogin synttäripäivä onkin tuo mayday, eikä suinkaan 2. maaliskuuta niin kuin blogin arkisto antaa ymmärtää.

Saksaan lähteminen ei kuitenkaan ollut ihan niin helppoa ja stressitöntä kuin olin vaihtohakemusta täyttäessäni kuvitellut. Enhän minä - tai kukaan muukaan - olisi voinut arvata, että tuona keväänä Islannissa alkaa purkautua pahamaineinen Eyjafjallajökullin tulivuori syösten koko pohjoisen pallonpuoliskon alueelle niin paljon tuhkaa, että pohjoisen Euroopan ilmatilat olivat suljettuna useamman vuorokauden ajan ja tuhansia lentoja jouduttiin perumaan.

Itse odotin jännäkakat housussa, avataanko ilmatilat ennen omaa lentoani, jolle olin tietysti jo hyvissä ajoin varannut paikkani. Kun ilmatilojen sulkeutumisesta oli kulunut päiviä ja lähtöpäivä alkoi uhkaavasti lähestyä, todellinen jännitys alkoi kasvaa. Tietysti vaihtoani koordinoiva opettaja oli itse ollut juuri tuolloin lomalla Pohjois-Amerikassa ja jumitti itse jossain päin Yhdysvaltojen itärannikkoa, että pohjoisen Atlantin ilmatilat avataan ja hän pääsee takaisin kotiin. En siis voinut purkaa mun stressiä edes hänelle, muuta kuin pommittamalla tämän sähköpostia murheillani. Tämä kyseinen opettaja kuitenkin rauhoitteli ja ohjeisti mua toisen ulkomaanvaihtoja johtavan opettajan luokse. Tälle suorastaan itkin, että minähän sinne Saksaan lähden vaikka laivalla!

Muistan elävästi tuon hetken, kun ilmatilat avattiin. Oli aurinkoinen, melko lämmin iltapäivä. Seisoin murheissani Tampereen Kalevankankaalla bussipysäkillä odotellen kyytiä kotiin. Lähtö olisi ollut seuraavana päivänä. SEURAAVANA PÄIVÄNÄ. Tai "lähtö", ajattelin. Yhtäkkiä puhelimeni alkoi soida. Soittaja oli isä, joka kertoi kuulleensa uutisista, että ilmatilat oli nyt avattu kokonaan ja kaikki suunnitellut lennot lennetään normaalisti tästä illasta eteenpäin. Jopa minun lentoni. JOPA MINUN HUOMINEN LENTONI. Voi sitä onnen määrää! Hyvä, etten halaillut pysäkillä kanssani odottavia ihmisiä.

Olin odottanut reissua niin kauan ja niin täpinöissäni, ettei ilmatilojen sulkemisesta aiheutunutta olotilaa oikein osaa edes kuvailla. En myöskään löydä sanoja sille tunteelle, kun tajusin matkani pelastuneen niin täpärästi. Ilmatilat avattiin edellisiltana ennen omaa lentoani, uskomatonta! Muistan vain sen, että muutaman viikon odottaminen ja jännittäminen, se uutisten kyttääminen!, oli ollut aivan kamalaa aikaa. Yleensä reissuja alkaa innolla odottaa jo hyvissä ajoin ennen h-hetkeä, mutta nyt mun Saksan reissulta oli kadonnut se innolla odottamisen pohja kokonaan. En voinut kuin pelätä, että reissun ajankohta siirtyy tai jopa peruuntuu kokonaan.

Heräsin seuraavana aamuna valmiina lähtöön innokkaana - vaiko sittenkään niin innokkaana? Sinä aamuna mä vasta tajusin, että mun piti olla seuraavat viisi viikkoa yksin vieraassa maassa, asua vieraiden ihmisten kanssa, matkustaa sinne ihan yksin ja olla ensimmäistä kertaa niin kamalan pitkä aika poissa kotoa, poissa tuon ukkelin luota ja silloisen kissamme luota. Yhtäkkiä en enää halunnutkaan lähteä. Teki mieli jäädä kotiin. Kaiken sen kamalan stressaamisen jälkeen mun teki mieli jäädä kotiin!

Tuo viisiviikkoinen on ollut yksi hienoimmista kokemuksista tähän mennessä mun elämässä, lähinnä siksi, että voin ylpeänä muistuttaa itseäni siitä, että olin niin rohkea ja todella tein sen. Jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut tehdä monta asiaa aivan toisin, jotta kokemuksesta olisi tullut entistä hienompi ja upeampi. Nyt tekisin varmasti kaiken toisin, aivan uudenlaisella kokemuksella ja asenteella. Lähdinhän kuitenkin matkaan tuolloin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin, mikä osaltaan toi omat haasteensa reissulle.

Yksin matkustamisessa kaikkein positiivisinta lienee se, että asiat joutuu oikeasti hoitamaan ihan itse. Sä et pysty siirtämään vastuuta kenellekään, vaikka välillä se auttaisi sut pois väärinymmärretystä tai täysin ymmärystä vailla olevasta tilanteesta. Vaikka kielitaito olisi kuinka huono eikä yhteistä kanavaa löytyisi millään, sun täytyy silti kyetä kommunikoimaan toisen ihmisen kanssa lentokentillä, bussiasemilla, toimistoissa, kaupassa, isäntäperheen kanssa, työharjoittelupaikassa. Saksassa englanninkielen taito on aavistuksen heikompi kuin suomalaisilla, joten niinkin kansainvälisesti tunnetussa maassa minäkin jouduin välillä tilanteeseen, jossa kukaan ei ymmärtänyt mitään.

Ennen työharjoittelun alkua mun piti hakea jonkinsortin matkatoimistosta itselleni bussikortti, jolla päästä ajelemaan työharjoittelupaikkaan. Itse bussikortin ostamisessa ei sinänsä ollut mitään ongelmaa, vaikka virkailija puhuikin vain harvakseltaan englantia ja mukana olevan isäntäperheen tyttären Gretan englannin kielen taito ei myöskään ihan kattanut samaa sanavarastoa kuin itselläni. Vierailin kolmena päivänä Marburgissa Käthe-Kollwitz -koululla, jota Greta kävi. Osallistuessani heidän englannin kielen tunneilleen huomasin, että  he opiskelivat tuolloin samaa sanavarastoa ja kielioppia kuin itse olin opiskellut jo abouttirallaa kuudennella luokalla. Sen sijaan, pyytäessäni virkailijalta kuittia ostoksestani (kaikesta työharjoitteluun liittyvästä rahanmenosta piti ottaa kuitti talteen, kun siihen kuitenkin käytin koululta saamaani "apurahaa"), minua tuijottivat hölmistyneenä niin virkailija kuin Gretakin. Lopulta jouduin monen mutkan kautta selittämään, mitä tarkoitin, kun kumpikaan ei ymmärtänyt edes ilmausta "piece of paper". Kuitin sain lopulta, monen minuutin säätämisen jälkeen.

Toinen iso kielimuuri minulle nousi eteen itse työharjoittelupaikassani, paikallisessa päiväkodissa, jossa suoritin lähihoitajaopintojeni kuntoutumisen tukemisen työharjoittelun. Eräs päiväkodin ohjaajista oli kotoisin Puolasta eikä osannut kuin puolaa ja saksaa, ei sanaakaan englantia. No, olihan minulla taustalla se seitsemän vuoden saksan kielen opiskelu, että kyllähän mä jotain sen kanssa pystyin puhumaan, mutta monesti me vain hymyiltiin toisillemme nätistä ja kohauteltiin olkiamme, kun ei ymmärretty! Tavallisesti tuollainen tilanne olisi ollut äärimmäisen kiusallinen, mutta tämä kyseinen ohjaaja oli niin mukava ihminen, ettei se oikeastaan tuntunut yhtään kiusalliselta!

Lisäksi lasten kanssa oli toisinaan todella hankalaa. Saksalaiset lapset kun eivät osaa vielä puhua välttämättä sitä omaakaan kieltä, niin heiltä oli aivan turha odottaa minkäänlaista ymmärrystä englannin suhteen. Jotain todella yksinkertaista, sanoja-pötköön -tyylillä mä loppuajasta jo pystyin lasten kanssa puhumaan, mutta jälkeenpäin harmittaa sekin, etten ollut saksan kielen kanssa rohkeampi. Paljon mä ymmärsin mitä mun ympärillä puhuttiin, mutta olisi pitänyt löytyä enemmän rohkeutta ottaakseni osaa noihin keskusteluihin, niin kotona isäntäperheen kanssa kuin päiväkodillakin.

Frankfurt

Yksin matkustamisen huono(in) puoli on se, että arkana ja hieman ujona tyttönä sitä ei tartu tilaisuuksiin ihan niin helposti kuin kaverin potkiessa perseelle tai ollessa muuten henkisenä tai fyysisenäkin turvana. Vietin Saksassa viisi viikkoa, johon mahtui viisi täysin vapaata viikonloppua ja tämän lisäksi monen monta paikallista juhlapyhää, jolloin ei tarvinut mennä "töihin". Minulla olisi ollut rutkasti aikaa ajella junalla lähikaupungeissa, tutustua ja nähdä erilaista Saksaa kuin Marburgissa, mutta ei. Enhän minä saanut aikaiseksi kuin käydä junalla kerran Frankfurtissa ja pysähtyä matkalla pikkukaupunkiin nimeltä Giessen.

Lähellä olisi ollut paljon nähtävää, kuten esim. Köln suurista kaupungeista. Toisaalta viisi viikkoa on lyhyt aika verrattuna vaikka puolen vuoden vaihtoihin, mutta jotain järkevää mun olisi silti pitänyt saada aikaan. Jos olisinkin matkustanut junalla Kölniin yksin, niin so what? Tuskin Saksa kuitenkaan on se vaarallisin maa yksin matkustavalle naiselle, hohhoijaa...

Frankfurtin rautatieasema

Uskon vakaasti, että jos minulla tuolloin olisi ollut kaveri mukana, olisimme yhdessä saattaneet lähteä käymään vaikka sitten siellä Kölnissä ja olla siellä jopa yötäkin. Olisin kaverin kanssa saanut myös paljon enemmän irti ihan siitä omasta "kotikaupungistakin". Tuntui pelottavalle ajatukselle lähteä perjantai-iltana yksin keskustaan pyörimään ja etsimään vaikka jokin kiva pubi, jossa juoda muutama saksalainen olut. Lähes samanikäisestä Gretasta ei ollut apua, tämä kun tuskin koskaan oli kotona, vaikka tämä varmasti olisikin tietänyt ne "the"paikat, johon mennä.

Olisin voinut nähdä paljonkin, mutta jostain syystä en uskaltanut/jaksanut/ehtinyt/jotain-muuta-naurettavaa. Matkustakaa hyvä ihmiset ja ottakaa kaikki irti ollessanne ulkomailla, jos yhtään kiinnostaa nähdä sitä omaa työharjoittelupaikkaa/hotellia pidemmälle!

Yksin matkustamisessa on puolensa. Sitä oppii rohkeutta ja itsevarmuutta eikä kielitaito pääse ainakaan ruostumaan. Mutta jotta sitä saisi kaiken irti matkasta ja tuntee, että on itse jollain tapaa ujo ja arkakin lähtemään yksin selvittämään vieraan maan suuria elämyksiä, voi olla parempi ottaa se kaveri mukaan. Jos lähtisin nyt uudestaan tuolle reissulle, olisin varmasti hieman itsevarmempi ja uskaltaisin ottaa sen junan Kölniin, onhan takana kuitenkin reissuja hieman arvaamattomillekin alueille.

Kaikin puolin matka Saksaan oli mukava ja onnistunut. Ihmiset olivat ystävällisiä, ei sellaisia kuin voisi kuvitella stereotypisten saksalaisten olevan: kylmiä ja tylyjä. Tai minulla ainakin oli tuollainen ennakkoluulo saksalaisista ennen matkaa. Isäntäperhe oli äärimmäisen mukava ja heidän kanssaan tuli monena iltana istuttua iltaa hyvää ruokaa syöden ja viiniä juoden. He yrittivät parhaansa mukaan kannustaa minua osallistumaan saksankielisiin keskusteluihinsa, mutta minä onneton olin liian peloissani sitä tekemään.

Parhaiten on jäänyt mieleen se ilta, kun alkoi jääkiekon MM-kisat. Istuimme ruokailuhuoneessa, josta oli suora yhteys olohuoneeseen ja televisiossa pyöri Suomi-Tanska -ottelu. Suomi hävisi tuon ottelun 1-4. Olin kovin järkyttynyt tästä loppulukemasta ja niin tuntui olevan myös perheen isäntäkin. Hän sanoi minulle miettiväisenä, että I thought Finland was a good team. Vastasin lähes häpeillen, että I thought so too...

Jonkin verran tutustuin myös paikallisiin nuoriin, mutta en niin hyvin, että olisimme jälkeenpäin pitäneet puolin tai toisin yhteyttä. Tosin seuraavana syksynä eräs tästä joukosta tuli Suomeen Tampereelle vaihtoon, jolloin yhtenä iltana tapasimme ja esittelin hurjaa Mansen yöelämää. Suomen hän oli valinnut siksi, että oli suuri suomalaisen metallimusiikin ystävä. Niinä harvoina kertoina, kun Gretaa näin, tapasin myös hänen ystäviään.

Greta ja minä Der Erste Maj -hulinoissa

Toisessa maailmansodassa tuhottu juutalaisten synagoga

Der Erste Maj -juhlissa olimme liikkeellä isommalla porukalla ja tuolloin huomasin miespuolisten olevan huomattavasti aktiivisempia keskustelemaan kanssani. Siihen kuitenkin tiedän vaikuttaneen merkittävät kielelliset tekijät. Nuorten naisten englannin kielen taito ei ollut lähimainkaan samaa luokkaa kuin miesten. "Poikien" kanssa keskustelin aiheesta kuin aiheesta, jopa niinkin arkaluontoisesta aiheesta kuin natsit ja natsisaksa. Se ei kuulemma ollut mikään ongelma. Nuoret kertoivat, että heidän kanssaan oli ihan ok puhua niistä asioista, mutta vanhemman väestön kanssa tuli olla hieman varuillaan. Ok, ei mulle tullut kertaakaan mieleen jutella niitä näitä natseista mun isäntäväelle...

Uskomatonta kyllä, ahdistavin muisto mulla koko Saksan matkasta olivat ne aina vähän hienommat sunnuntaiateriat. Vaikka siinä jollain tapaa punoutui yhteen saksalaisen perheen arki ja eurooppalainen tapa syödä yhdessä ja vaihtaa viikon kuulumiset, ne tuottivat mulle suurta pään vaivaa. Aina oli tarjolla jotain hyvää, mutta joka helvetin sunnuntai myös jotain pahaa. Koska en ole itse mikään kokkikolmonen, itse asiassa saatan olla jopa hieman uusavuton keittiössä, mulla kesti lähes koko viisi viikkoa selvittää, mitä kamalaa mulle tarjoiltiin joka hiton sunnuntai! Se oli parsaa. Voin kertoa, että mun piti matkustaa Saksaan asti tajutakseni, että parsa saa mut yökkimään inhosta. Se oli jokin saksalainen "toukokuinen" tapa. Joka sunnuntai syötiin parsaa. Kesäkuussa tuo raaka-aines olisi vaihtunut johonkin toiseen, en muista mihin. Lähes varmasti voin kuitenkin sanoa, että olisin varmasti syönyt sitä paljon mieluummin kuin sitä ainaista parsaa!

Muuten saksalainen ruoka oli aika jees. Rasvaista ja suolaista, kelpaa mulle aina. Perheen emäntä oli myös äärimmäisen hyvä kokki ja jonkun parsan ystävän mielestä varmasti sekin olisi ollut taidolla tehtyä. Ikävä tuli lähinnä ruisleipää, vaikka perheen isäntä kävi joka aamu läheisessä konditoriassa ostamassa tuoreita sämpylöitä ja ne kyllä menivät alas mukisematta. Kuka nyt ei voisi tykätä tuoreesta, lämpimästä jauhohötöstä??

Lisää Saksan sekoiluista voi lukea tagin Saksa alta!