Tie pohjoiseen - Kun jäinen pohjoistuuli soi, itkee myös Saana

Tämän kesän viimeinen lomaviikko on nyt vietetty kunnialla loppuun ja pikkuhiljaa täytynee valmistautua raskaaseen arkeen ja armottomaan työntekoon. Seuraava loma häämöttää jo kuitenkin parin kuukauden päässä, joten ihan täysin en ehdi työntekoon hukkua. Ainakaan toivottavasti.

Ennen paluuta tylsään arkeen täytynee kuitenkin jakaa teidän kanssa tämä mahtava loma, jonka siis vietin tuon avopuoliskoni kanssa tuolla Suomen pohjoiskolkassa ja Norjassa upeiden ja henkeäsalpaavien Skandien varjossa.

Tämä soi päässä Kilpisjärvellä. Koko ajan. Kuva otettu Saana-tunturin päältä Kilpisjärvelle.

Matkanteko alkoi 31. elokuuta lauantainaaamuna, kun lähdimme ajamaan kohti Jyväskylää ja sieltä Oulun ja Kemin kautta ensimmäiselle pitstopille Rovaniemelle. Tuo reilun tuhannen kilometrin matka taittui varsin näppärästi kahdessa erässä ja hyvien yöunien jälkeen jäljellä olleet  500 kilometriä eivät tuntuneet juuri miltään! Maisematkin alkoivat Kittilän jälkeen olla niin lappimaisia, niin kauniita ja jylhiä, että sitä ajeli ihan huomaamattaan eteenpäin.

Muonion jälkeen alkoi viimeinen rutistus ennen Kilpisjärveä: 200 kilometriä Valtatie 21:tä. Sillä lähes autiolla pätkällä koin kovin kummallisia fiiliksiä. Toisaalta tyhjyys ja erämaa kiehtoivat olemuksellaan. Siellä luonto tulee niin lähelle, vaikka istuisikin autossa. Sitä tajuaa oikeasti ajavansa ypöyksin kohti vielä tyhjempää autiomaata, kun vastaantulijoitakaan ei ole kuin yksi kahdessakymmenessä kilometrissä. Ympärillä näkyy vain kivikkoisia, laakeita rinteitä, sinne tänne kaartuvia kapeita koskia, koukeroisia vaivaiskoivuja ja suota niin pitkälle kuin jaksaa katsoa. Ajoittain tulee vastaan kylä, joka koostuu muutamasta talosta ja poroaitauksesta. Ihan kummallista, että sielläkin joku asuu. Sitten alkaakin ahdistaa. Minne me olemme menossa? Eihän täällä ole mitään. Ihan kuin koko maailma olisi pysähtynyt, vähintäänkin loppunut. Missään ei ole ketään tai mitään muita kuin me. Ja silti joka puolella on niin paljon kaikkea. Siinä kai piilee Lapin taika ja lumo. Kaikissa niissä ajatuksissa yhdessä. Kaikissa niissä ajatuksissa, jotka saavat pään pyörälle yhtä lailla kuin ajattelisi avaruuden äärettömyyttä.

Tasainen huippu on Haltin häistäkin tuttu Pältsan Ruotsinmaan. 1442m.

Vietimme kaksi yötä Kilpisjärvellä teltassa nukkuen ja retkikeittimellä ruokaa kokkaillen. Ohjelmaan kuului tietysti kiipeäminen 1029 metriä korkealle Saana-tunturille. Täytyy sanoa, että se oli sananmukaisesti once-in-a-lifetime-experience, sillä kyllä se oli semmoista hullunhommaa, etteivät edes Nepalissa kokemani ponnistukset tuntuneet enää miltään! Kolmesti olin jo aivan lopussa, valmiina kääntymään takaisin. Jalat eivät vain enää nousseet. Luulin kuolevani tai jotain. 700 porrasta ja muutaman kilometrin nousu siihen päälle kivikkoista ja kumpuilevaa rinnettä oli vähällä voittaa mut ja mun fysiikan.

Avopuolisko joutui muutamia kertoja ihan tosissaan tsemppaamaan, että olisin jatkanut. Teki mieli heittää koko homma ihan läskiksi. Viimeinen niitti tuntui olevan se, että huippua lähetessä tunturille alkoi vyöryä paksu pilvi ja näkyvyys alkoi heiketä siihen malliin, että olin varma, ettei me ikinä selvittäisi hengissä koko reissusta. Muutamien itkupotkuraivareiden jälkeen kuitenkin löysin itseni Saanan korkeimmalta kohdalta ja sain kirjoittaa nimeni vieraskirjaan. Onneksi tein sen. Nyt voisi ottaa oikeein urakalla aivoon, jos olisin luovuttanut. Minähän en ole mikään luuseri, perkele!

No, niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäinen yö teltassa oli yhtä helvettiä. Oikeaa reittä särki niin julmetusti, että edes kahdesta Buranan nelisatasesta ei ollut minkään valtakunnan hyötyä. Tarkoituksena oli seuraavana päivänä lähteä Mallan luonnonpuistoon ja kolmen valtakunnan rajalle, mutta koska kipu mun jalassa oli niin jäätävää, päätettiin samoilla ihan tasaisissa maastoissa ja jättää Mallan ja Pikku-Mallan valloitus toisille hulluille. Kierrettiin Saana-tunturi ympäri, paistettiin makkaraa laavulla Saanajärven rannassa ja haisteltiin vähän paikallisia kalavesiä. Vaelluskengät olivat oikein hyvä ostos multa kesällä, sillä noiden kahden päivän aikana tuli liikuttua kinttupoluilla n. 15 kilometriä.

Saana

Sitten tuli pilvi.

Ja huipulla oltiin ihan pilvessä. Minäkin jo hymyilen. Olin ihan helkkarin ylpeä itsestäni!

Saanajärvi. Kalaa ei tullut, mutta maisemat oli hienot!

Poroja käsivarressa tuntui olevan kamalan vähän. Tämäkin poroperhe nähtiin ihan vahingossa.

Aurinko laskee Kilpisjärven taakse. Ainut Kilpisjärven saalis oli mun pyydystämä pikku-harjus.