Neljäntenä karavaanaripäivänä jatkoimme matkaa Kongsmarkista kohti Åta. Kun tienvarsikyltti ilmoitti virallisten Lofoottien vasta alkavan, en uskonut, että nuo Norjanmeren syleilyssä kohti taivaita kohoavat saaret voisivat enää muuttua upeammiksi. Olin hyvin väärässä. Aamu oli aurinkoinen ja tie kiemurteli muutaman ajetun kilometrin jälkeen Sløverfjordenin ja sen jälkeen Laupstadosenin rannoille. Näiden vuonojen pilviin kietoutuneet huiput ja kirkkaan sinisenä kimaltava meri olivat allekirjoittaneen mielestä ehdottomasti todellisten Lofoottien yksi kauneimmista tarjolla olevista maisemista. Joitain kymmeniä kilometriä niiden jälkeen avautui näkymä uskomattoman siniselle Ginsøystraumenille, jonka kallioiset luodot ja saaristot muistuttivat mua enemmänkin sadusta kuin todellisuudesta.
Pakko kuitenkin mainita, että paluumatkallamme osuimme vuonoille pilvisenä ja sateisena päivänä, jolloin koko maisema ja sen komeus oli piiloutunut paksun sumupilven sisään. Ihmettelinkin ääneen tuolloin, miten paljon sää voi vaikuttaa maisemaan. Aivan kuin olisimme ajaneet kokonaan eri reittiä takaisin.
Toisaalta mainitsen senkin, koska kiero säiden suhteen mieleltäni olen, että jollain tapaa sellaisen paksun sumupilven lipoessa kohti taivasta kurottavaa vuorenrinnettä aiheuttaa tietynlaista, salaperäistä ja kaunistakin mystiikkaa maisemalle. Siinä on jotain taianomaista, aivan kuin sellainen jollain tapaa uhkaava, synkkä ja pelottavakin maisema voisi herättää jonkinlaiset taiat ja noituudet henkiin. Sellaiset, mitä voisi kuvitella pohjoisilla leveyksillä olevan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!