Mäkrän kierto kansallismaisemissa

Yöllinen kaatosade oli tauonnut ja aamuaurinko oli jo korkealla, kun kello alkoi soida viiden aikaan. Niin aikaiset herätykset on tavallisesti suunniteltu joillekin ihan muille ihmisille kuin allekirjoittaneelle, mutta hyvin erikoisissa tapauksissa saatan karistaa unenrippeet silmistä ihan sekunneissa kellonajasta välittämättä. Tuo oli yksi niistä tapauksista, tuo heinäkuinen sunnuntaiaamu. 

Olimme edellispäivänä matkanneet Keski-Suomesta Pohjois-Karjalaan, Kolille. Olin jo pitkään haaveillut noista silmää hivelevistä kansallismaisemista: sinisenä ja hopeisena aaltoilevasta Pielisestä, syvänvihreästä, ympärille levittäytyvästä metsästä ja tuon muinaisen vuoriston kuluneista huipuista. Niin, kun vuoret kutsuvat, olen valmiina lähtöön, vaikkakin Kolin huiput ovat maailman mittakaavassa vain pienet mäennyppylät ja sijaitsivat vielä 1,9 miljardia vuotta sitten jossain Himalajan vuoriston kokoisen Karelidien vuorijonon alla syvällä maan sisällä. Nuoriksikin niitä voisi kutsua, ellei ottaisi huomioon, että näkyvillä oleva kallio on lähes 3 miljardia vuotta sitten muovautunut tuolla jo matalaksi kuluneen vuoriston alla valtavassa kuumuudessa ja paineessa. Koli on jopa ihan maailmanlaajuisesti merkittävä paikka: siellä saa astella yhden maailman vanhimman, näkyvissä olevan kallioperän päällä. Euroopassa ei ole toista yhtä vanhaa kiveä niin nätisti kosketeltavissa.

Oli siis aivan sama, paljonko kello oli, tai kuinka märäksi illalla pauhannut sade oli metsän ja sileät kelliopinnat Kolin huipulla kastellut. Olin Kolilla ja mikään ei olisi saanut mua nukkumaan enää silmäystäkään. 

Tiirailua aamuauringossa Pieliselle Ukko-Kolilta

Oli ihan syynsä sille, miksi halusimme tuon ukkelin kanssa olla ajoissa liikkeellä. Serkkuni oli viikkoa aikaisemmin piipahtanut Kolilla ja varoitellut meitä ihan jäätävästä ruuhkasta. Liekö Kolilla aina niin kovasti väkeä vai oliko siinä jonkinlaista koronalisää, en tiedä, mutta siihen sumaan mulla ei ollut pienintäkään halua soluttautua mukaan. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmäm siedän kamalia ihmisröykkiöitä. 

Niinpä me olimme Ukko-Kolin huipulla seitsemän aikaan aamulla. Ja siellä ei ollut ketään.

Oli vain minä, ukkeli, kohti taivaan lakipistettä kohoava aurinko, sinivihreä, kuvista kuuluisa maisema ja lintujen laulu humisevassa kuusikossa. Näkymä Kolin huipulta oli mieletön. Mielettömämpi kuin yhdessäkään kuvassa, mikä oli jälleen oiva osoitus siitä, ettei yksikään kuva tee koskaan oikeutta sille, että näkee jotain ihan omin silmin. Sekä Ukko-Koli että vain hieman sille korkeudessa häviävät Akka-Koli ja Paha-Koli ovat aivan omaa luokkaansa täällä Lapin eteläpuolisessa Suomessa. Sitä tulee usein sanottua ulkomaalaisille, ettei meillä Suomessa mitään vuoria ole, paitsi Lapissa tunturit eivätkä nekään ihan vedä koossaan vertoja maailman vuoristoille. Ja sitten meillä on kuitenkin Koli, joka kaikessa vaatimattomuudessaan tarjoilee kävijälleen aivan uskomattoman kauniin maiseman yli sinisen Pieliseen ja ympärillä levittäytyvän metsän. En yhtään ihmettele, että Kolista puhutaan kansallismaisemana: mitä suomalaisempaa voisi enää olla kuin tuo järvi- ja metsämaisema? No niinpä.

Akka-Kolilta maisema avautui pohjoiskarjalaisten metsien ylle.

Paha-Kolin pystysuoria rinteitä. Taustalla vielä valloittamaton Mäkränvaara.

Mäkrän kierto on kiva, noin seitsemän kilometriä pitkä päivävaellusreitti, joka kattaa niin Kolin korkeimmat ja kuuluisimmat huiput, värikkäitä pohjoiskarjalaisia perinneniittyjä kuin haastavan nousun itse Mäkränvaaralle. Saimme itse asiassa vinkin Mäkränpolusta eräältä kaveriltamme, joka pelotteli Mäkränvaaran valloituksen käyvän ihan oikeasta työstä. Sitä se toden totta oli, ainakin meikäläisen fysiikalla, etenkin, kun siihen lisättiin normaalin nousun lisäksi vielä kapuaminen ylös Tarhapurolta. Mutta ihan kaiken sen tuskan arvoista se myös oli, sillä Mäkränvaaralta avautui yhtä henkeäsalpaavat maisemat kuin Kolin huipuiltakin. 

Ehdotonta plussaa oli se, että koko neljätuntisen Mäkrän kierron aikana vastaantulijat oli laskettavissa helposti kahden käden sormilla. Polkujen haastavuudesta viis, saipahan puuskuttaa ja kirota kenenkään kuulematta ja heittäytyä vaaran laelle nauttimaan kauniista maisemasta ja lepuuttamaan jalkoja ihan omassa seurassa.

Mäkränvaaralta maisema oli täys kymppi myös!

Näkymä Kolin huipuille Mäkränvaaralta

Entisten torppareiden aikanaan perustamat ja nykyisin säännöllisesti hoidettavat niityt Kolin huippujen kyljessä olivat hauskaa vaihtelua metsäisiin ja kallioisiin polkuihin. En ole vieläkään ihan varma, sopivatko nuo niityt siihen mielikuvaan, joka mulla etukäteen Kolista oli olemassa, mutta kauniita ja värikkäitä ja taatusti pörriäisiä helliviä ne olivat.

Tarhapuron vesiputoukselle johti oma polkunsa, joka haarautui Mäkrän polulta. Se lupasi noin kilometrin verran kikkailua entistä juurakkoisemmalla ja liukkaammalla reitillä alamäkeen, mikä tietysti tarkoitti, että sieltä nousu Mäkränvaaran huipulle oli entistä rankempi. Mennessäni kirosin, että sen Tarhapuron vesiputouksen on parempi sitten olla hieno. Se oli ihan jees, mutta ei ehkä kaiken sen kikkailun arvoinen - tai mun housujen repeämisen. Hiestä nihkeä iho liimautui mun ulkoilupöksyihin kiinni, ja astuessani korkealta kiveltä alas polulle kuului vain äänekäs RÄTS ja mun juuri äidillä korjauttamani ulkoiluhousut ratkesivat haarasta polveen. Olin melkoisen tyylikäs ilmestys loppuretken ajan, heh... no, kuten sanottua: vastaantulijoita, jotka olisivat järkyttyneet siitä mun tahattomasta paljastelusta, ei juurikaan onneksi ollut. 

Mäkränaho

Tarhapuro

Mäkrän nousua

Ukkeli tykkäsi Tarhapuron polusta erityisesti, mutta se onkin tuollainen kikkailija luonteeltaan: jos ei kunnolla joudu etsimään seuraavaa jalansijaa, niin polku on tylsä ja meno on vain laiskaa maleksimista (ukkelin sanoja lainatakseni). Meilä on hieman eri käsitys täydellisestä polusta ukkelin kanssa, vaikka kyllä minäkin nautin enemmän luonnollisista poluista kuin pitkospuuhömpötyksistä. Tarhapuron keissi oli vähän turhankin haastava, kun sen yhdisti Mäkrän kiertoon (Huom! Puhun siis omakohtaisesti, minä, joka en ole kovin mainittavassa fyysisessä kunnossa tällä hetkellä).

Ikolanahon kämppä

Kauniit kissankellot Ikolanaholla

Retkimakkarat, ja täten makkaralounaan, pysähdyimme syömään Ikolanahon nuotiopaikalla. Kello oli ylittänyt yhdentoista aamupäivällä ja tässä kohtaa, muutaman kilometrin päässä parkkipaikalta, ihmisiä alkoi näkyä jo enemmän. Kun sitten saavuimme maha täynnä grillikyrsää parkkipaikalle en meinannut aluksi uskoa sitä jäätävää auto- ja ihmiskasinoa, joka siellä pyöri. Tuli toistettua itseään ukkelin kanssa useaan kertaan loppupäivänä, kun päivittelimme huojentuneina sitä, miten kova peliliike oli laittaa se kello soimaan aamuvarhaisella. Kolin kanssa sai olla ihan kaksin. Tai tässä tapauksessa kolmin, ja se oli ihan parasta!