Omituisten mittasuhteiden Valtavaara

Meillä syntyi Kuusamon mökillä eräänä iltana keskustelu siitä, miksi Kuusamoon (/Rukalle) tullaan viettämään lomaa. Itselleni oli selvää, että olin reissussa puhtaasti luontokohteiden ja patikoinnin vuoksi, mutta tämä ei tuntunut avautuvan eräälle seurueemme jäsenelle. Hän pohti, miksi tulla Rukalle, jos ei aio lasketella. Miksi nähdä se kamala vaiva ja ajaa autolla monta tuntia, jos ei suuntaa edes yhtenä päivänä Rukan rinteille (mikä on kuitenkin aika siistiä)? 

Olen lasketellut viimeksi joskus vuosia sitten. En halunnut lähteä toikkaroimaan rinteisiin, joista osaa en olisi uskaltanut laskea alas edes kolmen promillen kännissä. Mulla ei olisi ollut edes aikaa rinteessä kaatuiluun, kun ympäröivä maisema kutsui patikoimaan, siis tekemään sitä, minkä vuoksi olin nähnyt sitä vaivaa! Minulle Kuusamoon matkustaminen pelkästään talvipatikoinnin vuoksi oli siis täysin loogista ja Valtavaaran huiputtaminen taatusti ihan yhtä siistiä kuin laskettelijalle Rukan rinteiden vauhdin hurma.

492 metriä korkea Valtavaara sijaitsee Rukan koillispuolella. Parkkipaikka löytyy aivan Itä-Rukan perukoilta, kauimmaisen hiihtohissin luota. Valtavaaran huiputus on noin kuusi kilometriä pitkä rengasreitti, joka on joko helppo tai keskivaativa. Oman kokemuksen perusteella tämä riippuu a) vuodenajasta, b) siitä, onko jalassa lumikengät tai c) omasta kunnosta. Autoon jääneet lumikengät olisivat osoittautuneet monessa kohtaa hyödyllisiksi, niin ylä- kuin alamäissäkin, joten omalla kohdallani reitti kallistui aavistuksen keskivaativaan.

Valtavaaran reitti oli ihan superkaunis ja lumoava eikä jättänyt kylmäksi, vaikka pakkasta oli yli 15 astetta! Toki se oli ensimmäinen kerta, kun allekirjoittanut näki ihan omin silmin ihan oikeita helmikuisen pakkasen puremia tykkylumipuita. Sellaisten patsaiden keskellä mielikuvitus ei voinut olla laukkaamatta villinä. Kuin olisi tallustellut mitä taidokkaimmin veistellyssä topiariassa! Eivätkä pelkästään ne hurjan näköiset puut, vaan kyllä ihmetytti myös ne tuulen tuivertamat solat puiden ja kivien ympärillä puurajan yläpuolella. Kyllä luonto on ihmeellinen!

Vain askel sivuun polulta ja sitä saattoi päätyä reittä myöten huppeluksiin!

Polku oli hyvin tallattu, joten lumikengät tuntuivat turhilta. Toisaalta niissä muutamassa melko jyrkässä ylä- ja alamäessä, jossa reitti oli tasoittunut liukkaan sileäksi, lumikengät piikkeineen olisivat olleet poikaa. Alamäissä, joissa mun superliukkaat, eivät todellakaan talvisiin rinneolosuhteisiin tarkoitetut, kengät eivät osoittaneet pienintäkään pitoa, piti istuutua alas ja laskea pyllymäkeä!

Väistin myös vastaantulevaa patikoijaa kohteliaasti polun viereen ja humpsahdin reittä myöten pehmeään puuterilumeen. Olin niin ällistynyt, etten heti tajunnut edes möyriä ylös, vaikka tuo vastaantuleva tyyppi joutuikin pidättelemään nauruaan nähdessään mut puoliksi hankeen uppoutuneena. Olimme juuri hetkeä aiemmin seuralaiseni kanssa pohtineet, miten olisi ollut ihana hypätä koskemattomaan hankeen. Totesimme sitten, että ehkä ihan hyvä, ettei sisäinen lapsemme ottanut valtaa, sillä olisimme varmasti hukkuneet tuohon kunnolla kinostuneeseen hankeen. Lumikengillä tätä ongelmaa tuskin olisi ollut. 

Muumilaakson mörkökin oli messissä! 😁

Valtavaaran huiputukseen meiltä kului aikaa kaksi ja puoli tuntia kaikkine valokuvailuineen, kodassa istumisineen ja metsänvartijan mökin vieraskirjaan kirjoittamisineen. Vauhti oli suhteellisen verkkainen, sillä en halunnut kiirehtiä tai hikoilla liikaa ydintalvitakkini alla. 

Olin superyllättynyt polun kuin itsestään venyvistä ja supistuvista välimatkoista: alkumatkasta katselin kaukaisuudessa siintävää, puutonta vaaran huippua ja sen päällä niin kovin pikkuruiselta näyttävää mökkiä enkä edes tajunnut, että kyseessä oli juuri Valtavaaran huippu, ja että se oli meidän destinaatiomme. Matkaa sinne tuntui olevan useita kilometrejä ja ajattelin, ettei patikkapolku voinut sinne asti johtaa ilman, että arviot reitin pituudesta olisivat olleet väärässä. 

Valtavaaran kodan edestä kulki hiihtolatu

Juuri, kun lähdimme kipuamaan Valtavaaran kodalta kohti huippua, mun kameran akku päätti, että pakkanen oli sille liikaa ja se simahti. Tietysti, tietysti juuri ennen niitä upeita maisemia, jotka avautuivat kolme sataa metriä pitkän ylämäkeen könyämisen jälkeen kuin kauan odotettu palkinto. Oli aika kaivaa ydintalvitakkini povitaskuun pakkaselta piilottamani puhelin.

Huipulla tuuli, joten ihan kamalan pitkäksi aikaa ei voinut jäädä ihastelemaan ympärillä levittäytyvää kauaskantoista maisemaa. Sieltä katselin Rukan suuntaan ja mietin, miten yhtäkkiä onnistuimme olemaan niin kaukana siitäkin. 

Huipulta laskeutuessamme ihastelimme lumista maisemaa ja valkoisia tykkylumipuita ja niiden kanssa ihan mielettömän maagisen kontrastin luovaa sinistä taivasta ja oranssiksi värjäytyvää valoa. Kun katsoi suoraan ylöspäin, taivas oli niin tummansininen, että avaruus tuntui olevan lähempänä kuin tavallisesti. Kenties pakkanen oli tiivistänyt pohjoista ilmakehää vielä inasen ohuemmaksi...! Loppumatkasta valo alkoi punertua ja viimeiset rinteet kikkailimme alas suloisessa vaaleanpunaisen ja -sinisen hämyssä.

Metsänvartijan mökki oli hieman jäässä

Maisema Valtavaaran huipulta

Kun loppumatkasta polku koukkasi Valtavaaranlammen rantaan, oli ihan älytöntä ajatella, että sellainen pieni vesistö mahtui meidän kulkeman rengasreitin keskelle. Rannasta avautui myös maisema vaaran huipulle ja se tuntui olevan jälleen kerran kauempana kuin taivaalla roikkuva kuu! Joutui ihan ääneen pohtimaan, että mitä tapahtui, missä välissä me kuljimme noin pitkän matkan... niin kai se on, että tuo ympärillä levittäytyvä maisema oli niin vangitseva, että kuusi kilometriä tai kiristyvä pakkanen ei tuntunut yhtään missään! 

Kai tuolla matkan- ja ajantaju katoaa. 

Tällaisista paikoista mä tykkään. Paikoista, joissa murheiden mittakaava rapistuu ja rakastaa kotimaataan tavallista enemmän.

Rukalle voi todellakin siis ajaa autolla kymmenen tuntia ilman, että astuu jalallakaan laskettelurinteeseen, ja se on silti vaivan arvoista!