Rotkojen lumoissa Oulangan kansallispuistossa

Oi, mikä rotkomaa Oulanka olikaan! Vaikka jyrkät kalliojyrkänteet hieman toivat haastetta patikointiin, jännityksestä ja toisinaan suoranaisesta pelosta puhumattakaan, Oulangan kansallispuisto ja se pieni pätkä sitä kuuluisaa pientä karhunkierrosta näyttivät meille kyllä taatusti parhaita palojaan. Pakkasta oli rapia parikymmentä astetta ja tukka ja muut naamakarvat olivat hetkessä kietoutuneet kimaltavaan kuuraan, mutta menoa se ei haitannut. Meidän nelihenkinen retkiseurue taisteli tiensä läpi talvisen erämaan Jyrävän koskelle Siilastuvalle paistamaan nuotiomakkaraa!

Patikointi Juumasta Myllykosken kautta Jyrävälle ja takaisin kesti kolmisen tuntia ja matkaa kertyi hieman rapia kahdeksan kilometriä. Tähän tietysti sisältyy ne miljoona kertaa, kun mun piti saada kuva, piti sen takia könytä jonnekin off-roadille umpihankeen, olla vähän omissa ajatuksissani, ja tietysti meidän hengailu nuotion äärellä Siilastuvalla.

Niskakosken riippusilta pitää ylittää ennen kuin pääsee itse kansallispuistoon. 

Niskakoski riippusillalta kuvattuna

Juuma-Myllykoski-Jyrävä -osuutta pienestä karhunkierroksesta kuvaillaan helpoksi, mutta kivikkoiseksi ja kuluneeksi reitiksi. Kivikkoisuudesta en näin paksun lumen aikaan osaa sanoa mitään, mutta kulunut se ehkä oli, ja tästä syystä kaikkea muuta kuin helppo! Muutaman kerran pohdimme ääneen, että Luontoon.fi -sivusto kuvaili reittiä helpommaksi kuin Valtavaaran huiputusta, mutta ajoittain talvisella reitillä oli meidän mielestämme niin hurjia kohtia, etten tiedä, miten ne muutamat vastaantulevat, hieman iäkkäämmät henkilöt olivat selvinneet sieltä hengissä.

Rotkoissa ja jyrkänteillä on tietysti portaat helpottamassa kulkua, mutta niistä lienee apua kaikkina muina vuodenaikoina paitsi talvella. Kuten arvata saattaa, ne olivat näin talvella saaneet jäätyneen lumikuorrutuksen ja muistuttivat enemmänkin sileäksi tamppautunutta, itsetuhoisuuteen maanittelevaa alamäkiluistelurataa kuin helpoksi määriteltyä ja suosittua patikointipolkua. Onneksi polku ei ollut koko matkan Jyrävälle tällaista samanlaista rotkojen pohjalle ja sieltä ylös kikkailua, vaan väliin mahtui pitkiäkin tasaisia maastoja. Siinä nimittäin meni aina tovi, kun jokaisen lähes pystysuoran rinteen kohdalla pohti, yrittääkö reippaasti portaita pitkin, etsiikö vaihtoehtoisen reitin jostain sivummalta, meneekö persmäkeä vai ryömiikö. No, laskettiin sen verran persmäkeä päivän aikana, että oli ihan ok illalla leipoa myöhästyneitä laskiaispullia...

Reitillä oli muutamia muitakin kansallispuistoon tutustumassa olleita ihmisiä, mutta reitillä sai nautiskella aika kivasti ihan omassa porukassa - ja oman itsensä kanssa siinä kohtaa, kun kaikki muut olivat jo kadonneet näkyvistä ja minä seisoin edelleen rotkon reunalla ihastelemassa Kitkajokea tai puita tai mitä tahansa jännää nyt sattuikaan osumaan kohdalle. En tiedä, olisiko fiilis ja kokemus ollut niin hieno seuraavalla viikolla käyntiin pyörähtäneiden hiihtolomien aikaan...

Myllykosken riippusilta

Myllykoskea olisi voinut kuvata vaikka paljon!

Reitti Juumalta Jyrävälle oli todella hieno! Kyllä siinä tällaista rotkojen ja jyrkänteiden ystävää hemmoteltiin oikein kunnolla. Luonnonmaantieteilijä ja se häivähdys geologia sisälläni ottivat kyllä vallan melko nopeasti nähdessäni niitä upeita kalliomuodostelmia. Ihan pikkuisen haaveilen joskus lumettomaan aikaan patikoivani syvemmälle tuohon ikiaikaisuutta huokuvaan kansallispuistoon! Jos vain muutaman kilometrin osuus pienestä karhunkierroksesta onnistui hätkähdyttämään mua niin suuresti, voin vain kuvitella, miten lumoutunut olisin kaikesta siitä, mitä jäi vielä näkemättä.

Myllykosken maaginen ja paljon kuvattu jäälauttapyörre (tässä vähän staattisempana versiona)

Rotkot ja jyrkänteet ovat hieman samanlainen huume kuin vuoristot. Niiden edessä ihminen on jotenkin niin... mitätön. Sitä voi vain kuvitella, miten käsittämätön on se voima, joka synnyttää jotain niin massiivisia ja uhkaavia maanpinnan muotoja. Se, että joku ihminen jossain räjäyttää peruskalliota dynamiitilla, tuntuu ihan pilipalihommalta. Noissa Kitkajoen uoman maisemissa on jotain sanoinkuvaamattoman jykevää ja viettelevää, ikiaikaista liikkumattomuutta ja samalla kuitenkin maailman voimakkainta liikkeeseen perustuvaa muutosta.

Jäätynyt Jyrävä ylhäältä päin

Jyrävä

Tällaisissa paikoissa sitä pysähtyy aina miettimään, mistä se kaikki on tullut. Mielessä saattaa häivähtää nopea eksistentiaalinen kriisi, kun tajuaa, ettei itse ole kuin hädin tuskin havaittava hiukkanen universumissa tai sekunnin tuhannesosan ajan näkyvä pilkahdus verrattuna siihen ajan määrään, jossa nuo, maailman mittakaavassa toki kovin pienet rotkot ovat muodostuneet. Ja sitten kun ajatukset taas palaavat siihen käsillä olevaan hetkeen, tajuaa, että se oma seurue, jonka kanssa on lähtenyt reissuun, on jatkanut matkaansa jo aikaa sitten.

Paluumatkalla aurinko alkoi jo painua mailleen ja värjäsi metsän satumaiseksi.

Talvinen Oulanka ei ollut todellakaan pettymys. Talvi-ihmisenä sitä oli erityisen innoissaan siitä, että pääsi kokemaan kansallispuiston lumisena, aurinkoisena ja rapeana pakkaspäivänä. Kyllä kannatti ajaa taas 10 tuntia autolla lomalle Kuusamoon!