Käthe-Kollwitz -vierailu

Lähdin aamulla Gretan kanssa tämän koululle vierailulle. Kyseessä oli siis tämä Käthe-Kollwitz-koulu, joka nyt ei sitten ihan ollutkaan mikään vastaava lähihoitaja-koulu kuin mä luulin. Siellä oli siis vastaavia resetonomi-opiskelijoita ja näitä lastentarhatyyppejä, joka siis tää Gretakin on. Ajattelin siinä aamusella, että ei kai ulkona nyt voi olla kovin kylmä, vaikka pilvistä aamulla olikin. No, väärin luulin, hyrrrr...

Koululla tapasin sitten uudestaan Inga-nimisen tytön, joka siis on Gretan luokkakaveri ja oli lauantaina mukana hakemassa mua sieltä Marburgin rautatieasemalta. Tosi mukava tyyppi! Jutteli ihan kauheesti, kun istuin siellä yhdellä tunnilla Gretan ja Ingan ja jonkun muun randomin pöydässä. Oikeastaan ensimmäinen ihminen tämän Astridin jälkeen (Astrid siis oli se opettaja, johon olin ennen reissua yhteydessä ja joka tänään esitteli mulle koulun joka nurkan), joka osas paremmin puhua englantia. Gretalla se ei oikein oo vielä hanskassa ja välillä on tosi vaikea ymmärtää, mitä se puhuu. Joskus se on sellasta englannin ja saksan sekaista nopeaa puhetta ja oon että wooot? :D Musta tuntuu, että se on mulle enemmän kiusallista, se etten mä välillä ymmärrä, mitä se tyttö mulle puhuu. Sit yritän oikein pinnistellä kuulemaan asian pointtia ja näytän varmaan tosi idiootille...

Takas kotona mulla meni hermot, kun yritin saada Subin netti-tv:tä toimimaan. Oikeastaan yritin sitä jo eilisiltana heti, kun tiesin Bändärille sulhasen loppuneen Suomessa. Nimittäin tämä Daisy of love kyllä koukutti mut niin, että pakko oli turvautua netti-tvseen. Niin, no mut pointti oli se, etten mä ikinä saanut sitä toimimaan tässä koneella. Kokeilin osaa ohjelmista ja osa toimi ja osa ei. Savu nous varmaan korvista, kun mä olin niin odottanut, että pääsen kattomaan Daisya ja sen ukkoja (ja minähän en mitään hömppäohjelmia seuraa, en!)!

Onnes sentään mtv3:n Katsomo toimii, niin näkee Salkkarit. Ja Helpon elämän. Olis aika orpoa olla kuukausi ilman Salkkareita ja kaikkia hyviä sarjoja! Tosin, voisin kyllä alkaa seuraamaan Saksan huippumalli haussa, se näyttäis tulevan telkkarista täällä parhaillaan. Jos vaikka saksaa vähän oppis. Niin tosiaan, kyllähän myös ruutu.fi tulee olemaan kovassa käytössä, kun menin vahingossa tosiaan sitä Suomen huippistakin katsomaan. Joten mä ehkä sitten istun illat vaan täällä huoneessani ja tuijotan Salkkareita ja muita huikeuksia... onnes ainoastaan Salkkarit tulee joka arkipäivä. Muutenhan tästä ei tulis sitten yhtään mitään.

Mulla on kauhee ongelma noitten kenkien kanssa! Pakko päästä joku päivä ostaan jotkut lipokkaat, joita mä voin sitten käyttää ulkona - ja oikeestaan täällä sisälläkin. Meinaan aina unohtaa vetästä noi mun kengät jalkaan, kun lähden huoneesta tonne toisiin huoneisiin. En mä tiedä, mitä nää ajattelis, jos mä nyt kävelisin tuolla sukkasilla, olisko ne kauheen loukkaantuneita? Ei oikein voi kysyäkään? :D inhottavaa vaan, kun jalat hikoilee ihan kauheesti. Mutta, maassa maan tavalla, eikös...

Suattaapi olla, että meikäläinenkin pääsee jonkinsortin 1. Mai -kemuihin perjantaina. Perheen mama kertoi, että jengi kokoontuu torille (Marketplatzille tai jtn...) ja sitten juodaan kaljaa ja bändi soittaa :D kuulostaa ihan hyvälle, kunhan ei ole mitään saksalaisia kansanlauluja sentään luvassa!

Ja nyt kun päästiin tähän kalja-asiaan... hehe! Kävin ostamassa tänään hammastahnaa. Mikä ei nyt sinänsä liity tähän yhtään. Mutta siinä sitten huomasin, että myös Saksassa kaikki viina myydään samassa kaupassa ruokien kanssa. Siellä ne konjakit ja viskit iloisesti törötti lihojen vieressä! Enkä muuten tiennyt yhtään, että Saksassa mietoja alkomahoolijuomia saa myydä jo 16-vuotiaille ja viinaa 18-vuotiaille! Tämmöisen sivistävän keskustelun kävin Gretan kanssa, kun palattiin kaupasta kotiin. Tunnen itseni taas paljon viisaammaksi! Voin siis hyvillä mielin ja vilpittömästi kertoa, että kyllä, oppimista tapahtuu koko ajan! Sehän se tarkoitus täällä on. Saan muuten, btw, hyvitettyä päiväkodin työtunteja noilla kouluvierailuilla, koska ne kuuluu pakettiin! \o/

Aamu valkenee Marburgissa

Nukuin yllättävän hyvin siihen nähden, että oon ulkomailla ja aika innoissani näkemään kaikkea ja että yleensäkin vieraassa paikassa mun on tosi vaikee nukkua hyvin. Mutta kaipa se matkustaminen otti veronsa niin, että nukahdin kuin tukki illalla.

Aamulla olinkin sitten hereillä vähän väliä, kun tuossa puoli kuuden jälkeen linnut alko pitään sellasta mölinää tuolla ulkona, että huhhuh! Se, että mua nukkumaan mennessä ärsytti kaikki valot, jotka valas tätä huonetta, oli pientä sen hullun lintusirkuksen rinnalla! Nojoo, torkuttelin itteeni puoli yhdeksään asti ja sitten mä olinkin ihan pirteenä.

Olin vähän paremmilla mielillä tänään tuon mun puhumisen kanssa. Väsyneenä ei kyllä todellakaan jaksa puhua mitään, edes suomeks. Nyt kyllä irtos juttua ihan hyvin aamupalapöydässä, takapihalla kirsikkapuiden varjossa t-paita päällä. Niinpä, ihanan lämmintä täällä! Oli nuo mun uudet kävelykengät pikkusen liian umpinaiset... täytynee käydä joku päivä ostamassa vähän kevyemmät, vaikka sandaalit. Niin, ja kun ainakin tässä talossa (en tiedä, onko näin koko Saksassa yleensäkin) on tapana olla kengät jalassa joka paikassa. Sellanen omituinen amerikkalaistyyli, mä en tajua miten ihmiset pystyy! Niin ei oo kiva olla sellasilla hulluilla monoilla täällä koko ajan. Jalkoihin tulee sellainen omanlaisensa inhoittava haju... :D

Hieno homma muuten! Tää Greta, talon tytär, on onnes tupakoitsija! Huokasin melkein helpotuksesta, kun tajusin, ettei mun yksin tarvi käydä tupakilla. Se ois jotenkin noloa? Vaikka aikuisiahan tässä ollaan :D ikävä puoli vaan, että mä hukkasin mun sytkärin johonkin eilisen matkan aikana. Semmonenkin täytyy ostaa, ei kehtaa sitä tulta pummiakaan koko ajan. Vaikka sehän nyt ei olis mitenkään erikoista multa :D Tämmönenkin pieni, mutta kuitenkin niin suuri asia, oli kyllä... no, suuri! Sen verran, että piti siitä tänne kirjottaa.

Florian (mikä nyt toivottavasti on tän talon isännän nimi!), Greta ja tää Gretan poikaystävä vei mut Marburgin kiertoajelulle ja näytti kaikkia oleellisia paikkoja, kuten tän maakreivien linnan ja vanhan kaupungin ja sen sellasta. Olin kyllä heti niin in löööv tuohon vanhaan kaupunkiin (ja miksen myös koko Marburgiin)! Miten voikin ihminen ihastua niin paljon kapeista mukulakivikujista ja vanhoista rakennuksista? Ooh, olin ihan silmät ymmyrkäisinä, kun katselin ympärilleni. Ihan kuin olis oikeesti matkustanut ajassa johonkin keski-ajalle tai jotain. En vielä ottanut kuvia paljoa, ajattelin, että kerkeehän sinne myöhemminkin. Vuodenaika tekee varmaan paljon. Ei täällä olis varmaan yhtään niin ihanaa, jos nyt ois joku... talvi. Tai mistäs sitä tietää, fiilinki 

on vaan sellanen.

1. Eipä tässä sitten oikein muuta. Hjuva fiilis kaikesta noin niinkun. Vähän on jo koti-ikävä... :/ :D

Lähtöpäivä

Aamulla oli ihan oikeasti sellanen olo, että mää en halua lähtee. Mulla oli jo valmiiks niin ikävä kaikkia ja kun jännittkin niin pirusti... oli mukamas kauheen huono olo ja ei pystynyt syömään ja tupakkikin maistu pahalle! Mutta siitähän se sitten lähti päivää kohti luistamaan, vaikka kamala olikin Mikolle ja Mymskille jättää hyvästit. Siinä vaiheessa, kun mä Tampere-Pirkkalan valtaisalla lentokentällä astuin sitten ryanairilaiseen, niin matkakuume oli jo korkealla. Vähän oli taas kivaa istua lentokoneessa! Siinä on sitä kunnon matkailun tunnelmaa!

Matka meni oikein hyvin. Olin jo valmiiks aika paniikissa, kun piti tosiaan sompailla bussin ja sitten vielä junan perässä. Mut kaikki menikin hyvin. Olenpa melko ylpeä itsestäni; ensimmäistä kertaa ulkomailla ihan yksin enkä edes noussut väärään junaan! En aluks ajatellut, että Hahnista olisi ollut niin pitkä matka bussilla Frankfurtiin, menihän siinä puolitoista tuntia istuskellessa auringonlaskussa. Niskat oli sikajumissa siellä bussissa ja välillä kyllä tuntu siltä, että pää irtoo tai jotain... höhö! :D

Frankfurtti olikin vähän isompi mesta, mitä odotin. Kaupunki näytti hienolle, kun kaahattiin autobahnia pitkin sillä bussilla ja sen pilvenpiirtäjien (kai ne niitä on...?) siluetti kuvastui utuista taivasta vasten (very römäntic). Ja se itse Hauptbahnhooffi oli kans yks oma kaupunkinsa. En oo ennen kyllä niin isolla juna-asemalla vieraillu (juna-asema on ehkä vähän vääränlainen nimitys tässä vaiheessa, sopis ennemminkin johonkin Jämsään...), mut onnes ei tarvinut kauaa etsiä lipunmyyntiä ja oikeaa raidetta.

Sitten mä köröttelin sieltä Friedburgin ja jonkun muun cityn kautta Marburgiin. Junaan istuessa alkoi kyllä väsymys painaa silmissä niin, että mä pelkäsin nukahtavani. Vaikka mä en ikinä julkisissa liikennevälineissä kykenekkään nukkumaan kovin ainakaan. Väsymystä lisäs tietysti se, etten mä nähnyt maisemia, kun oli jo pimiää :(

Unen piti kyllä loitolla sekin, että mua alkoi jänskättämään tän perheen tapaaminen. Ja seuraava: me oltiin sovittu tuon Gretan kanssa, että laitan hälle sitten tekstiviestin, kun oon junassa kohti Marburgia. No laitoin viestiin sitten tietysti myös, että vastaa mulle, että mä tiedän, että viesti on mennyt perille. No... mitään ei kuulunut... kello alko oleen jo sen 21:49, jolloin se juna oli tulossa perille, ja mitään ei kuulunut... olin pikkusen että voi saatana, tämäkö tässä nyt vielä ja mitähän raiskareita ja murhaajia siellä pimeellä rautatieasemallakin sitten on, kun yksin sinne meen.

Soitin sitten tälle Gretalle, kun saavuin asemalle. Ei yhtään jännittänyt puhua englantia PUHELIMESSA. Mä kun en kamalasti tykkää puhua suomekskaan kenenkään tuntemattomien kanssa puhelimessa! No Greta ilmoitti, että ne on kohta paikan päällä. Kiva olis seisoskella siellä asemalla, kun jotain ihmemiehiä kulki siinä koko ajan. Yritin olla ison ja pelottavan näköinen. No, isoa mun ei kyllä tartte ees esittää.

Marburgin asemalla otin myös matkan ensimmäisen valokuvan. Ja se on aika asiallinen. Toivottaa kenet tahansa tervetulleeksi kaupunkiin! 

Ei voi mitenkään sanoa, että olisin ylpeä tästä mun englannin sönkötyksestä. Ja mä kun oikeesti luulin, että mä osaan kyllä puhua englanniks mistä vaan. Menee vaan jotenkin niin häkellyksiin, jos ei ymmärräkkään mitä se toinen siinä yrittää sanoa. Mutta hyvä puoli tässä on se, ettei tämä mun isäntäperhekään puhu englantia äidinkielenään, joten tää on meille molemmille vähän varmaan jänskää.

Mä tulin siihen tulokseen, että mun englanti menee ihme muminaks, kun yritän puhua jotenkin nopeasti? Enkä mä kyllä ymmärrä, että miks! Miks mä en vois puhua ihan rauhassa vaan... no mut se on ainakin hyvä enne, että ymmärsin jonkun verran, kun perhe puhui keskenään saksaa. Ite en kyllä vielä lähtis sitä yrittään, nimittäin saksan puhumista. Ehkä mä alotan sen pikkuhiljaa puhumalla perheen koiralle :D se on sellanen hauskan näköinen jokin-erikoinen-kultainen-noutaja-rotu ja sen nimi on Merlin. Ja se on musta. Hassu tapaus.

Perheeseen kuuluu siis tämä Greta, Gretan äiti ja isä, joiden nimiä en nyt kuollaksenikaan muista! ja tämä koiruli Merlin. Ensivaikutelma on hyvä! Toivottavasti mäkin annoin hyvän ensivaikutelman siitä huolimatta, että jännityksen takia mä en oikein osannut kysellä perheeltä mitään enkä tajunnut pitää yllä oikein minkäänlaista smalltalkkia. Olin mä kyllä väsynytkin, että laitettakoon nyt tämän kerran sen piikkiin sitten.

Talo on ihana. Just sellanen perus keski-eurooppalainen omakotitalo-söpöläinen, vaikka ei tää mikään pieni siis ole. Jyrkkä tumma katto, ikkunaluukut, valkoset seinät... ja ihana puutarha takapihalla. Mun huone on yläkerrassa ja tää on tällanen kiva 3m x 5m (?), missä on vähän tollanen vino katto ja kaksi ikkunaa. Kyllä tässä sen viisi viikkoa ihan mukavasti asuu!

Kolme päivää h-hetkeen

Hohhoijjaa. Kolme päivää lähtöön ja ilmatilat vieläkin jumissa.

Sain vahvistuksen, että se mun opettaja todellakin on jossain Pohjois-Amerikassa motissa tuhkan takia ja pääsee aikaisintaan maanantaina vasta takas Suomeen. Siirsi onneks vastuun toiselle noita kansainvälisyysasioita hoitavalle opettajalle ja kävin nyt sitten sen luona juttusilla. Suunnitelma on seuraava: seurataan tilannetta perjantaihin ja jos tilanne pysyy samana, eli hyvinkin paskamaisena, niin sitten menen uudestaan moikkaamaan tätä "uutta" opettajaa ja sitten siirretään lentoa alkuviikkoon. Siinä ei tuu mitään probleemia, kun itse harjottelun pitäs alkaa vasta torstaina 29. päivä.

Jonkun verran helpotti tätä jo kohta viikon kestänyttä stressiä, kun viimein pääsi juttelemaan tän opettajan kanssa. Vaikka mikään nyt ei vielä oikeastaan selvinnytkään. Mä olen niiiiin odottanut tätä reissua. Nyt jos jostain naurettavasta syystä joku tulisi mulle sanomaan, että sooori, et pääsekään Saksaan, vaan joudut tuonne jonnekin Tampereen kulmille kotihoitoon työharjotteluun, niin siinä vaiheessa kukaan tai mikään ei olisi turvassa meikäläisen raivolta ja vihalta ja pettymykseltä. Että ihan kaikkien turvallisuuden kannalta OLISI PARASTA, että tää reissu onnistuu. Ja kyllähän se niin on, että MINÄHÄN SINNE SAKSAAN MENEN. Minua ei mitkään ilmatilan sulut ja lentokiellot pysäytä! Se on vissi!

Viikko lähtöön

Tässä vaiheessahan yleensä pitäs olla innoissaan ja kirjottaa jo listaa kaikista niistä übertärkeistä tavaroista, joita ei vaan saa unohtaa reissusta. Kaikki on reilassa. Talon tytär tulee mua yömyöhällä Marburgin rautatieasemalle vastaan, ensimmäisien päivien ohjelma lukkoon lyötynä, läksiäiset sovittuna, uusi ihana ja komea neonvihreä matkalaukku ostettuna, uudet kengät ja kaikki. SITTEN JOKIN P****LEEN TULIVUORI alkaa syöstä Islannissa tuhkaa taivaalle, että ilmatilat varmasti suljetaan, lennot perutaan ja ihmisiä ketuttaa! Ihan uskomaton stressi, ihan oikeasti.

Joo'o. Tuhkapilvi väistyy jo maanantaina. Pare oliskin!

Mä en saa tätä nyt ollenkaan mielestäni. Pitäskö tässä alkaa oikeasti varautumaan uuden menolipun ostoon, tällä kertaa laivaan? Kyllä oli Jämsässä Pajalan tädit tänään kovilla, kun meikäläinen hermostuksissaan siellä yritti löytää kunnon kenkiä. Eihän sekään mitenkään asiaa auttanut, että edellinen ilta, meidän omat pikkuläksiäiset Annan kanssa Jämsän yössä venähti aamutunneille. Ainiin, muistaakseni myös tämä mun Suomen ohjaava opettajakin on lomalla jossain Pohjois-Amerikassa. Millähän sekin sieltä rientää mua auttamaan mun stressin kanssa, jos Atlantin ylikään ei saa lentää?!

Mutta mä en oikeasti ala! Mä olen niin odottanut tätä! Musta ei edes tunnu siltä, että mä olisin menossa työharjotteluun sinne Saksaan. Musta tuntuu, että mä vaan olen menossa viideks viikoks lomailemaan sinne! Tottakai mä työharjotteluni hoidan, mutta sanotaan näin, että puolet reissun tarkotuksesta on pelkkää arjesta selviytymistä, uusiin ihmisiin tutustumista, kulttuuriin tutustumista, kielen oppimista...

Pirustihan  tässä alkaa jänskättämään. Ja tarkotan nyt sitä itse matkaa. Tulivuorihommat ja lentojen peruuntuminen  jänskättää jo nekin ihan tarpeeks. Mutta itse matka. Enpä ole ennen eläissäni matkustanut ulkomailla yksin bussilla tai junalla. Se tulee olemaan ihan järkyttävää säätämistä, kun meitsi alkaa siellä etsimään bussia Frankfurtiin ja junaa Marburgiin. Siinä tilanteessa ei kuitenkaan ole sitten muita vaihtoehtoja kuin pelkkä selviytyminen. Pakkohan se on.

Nyt sitten vain toivotaan, että pohjoisessa tulivuori vähän edes rauhoittuu, ettei sitä lentolippua todella tarvitse vaihtaa laivalippuun. Kaiken tän muun hässäkän keskellä ei olis enää innostusta lähteä sitä suunnittelemaan. Aikaa on tässä vaiheessa ainoastaan pakkaamiseen ja kouluhommien viimeistelyyn. Mutta kaikki energia menee tällä hetkellä melkeinpä tuon tuhkan leviämisen seuraamiseen. Toivotaan, että kaikki käy hyvin!