Segovia: kun ajassa luulin matkustaneeni

Jos Madrid alkaa tuntua liian isolta ja levottomalta kaupungilta, vain laiska jää paikalleen kärvistelemään. Vaikka Espanjan värikäs ja kaunis pääkaupunki miellytti itseäni oikein kovasti, tuntui ihanalta, vapauttavalta ja ennen kaikkea helpolta suunnata kompassin nuoli Madridia ympäröiviin historiallisiin pikkukaupunkeihin. Ensimmäinen päiväretkemme kohdistui Segoviaan, 60 000 asukkaan keskiaikaiseen kaupunkiin Madridista pohjoiseen Sierra de Guadarrama -vuoriston tuolle puolen. Se on suosittu turistikohde roomalaisine akvedukteineen, henkeä salpaavine vuoristomaisemineen, koko kaupungin ylle uljaana kohoavine katedraaleineen, unohtamatta tietenkään Alcazaria, kaksitornista linnaa, jonka juuret juontavat lähes tuhannen vuoden taakse. Segovian vanha kaupunki ja roomalainen akvedukti ovat Unescon maailmanperintökohteita, ja vaikka kaupungin kapeat mukulakivikadut ovatkin pullollaan uteliaita turisteja, meininki on huomattavasti leppoisampi kuin modernissa ja hektisessä Madridissa.

Luotijunalla matka Madridista Segoviaan kestää vaivaiset puoli tuntia ja jokaisella pikkuasemalla pysähtyvällä paikallisjunalla luonnollisesti kauemmin. Jos ei halua maksaa kallista hintaa, kannattaa varata aikaa matkustamiseen ja valita edullinen paikallisjuna. Segovian rautatieasema sijaitsee muutamien kilometrien päässä itse kaupungista, mutta aseman edessä odottavat bussit kuljettavat matkailijat kahdella eurolla lähes perille saakka. Loppumatka sujuu mukavasti kävellen, vanhan kaupungin siluettia ja korkeimmalta kohdaltaan 29 metriä korkeaa akveduktia jännittyneesti ihaillen. 

Segovia oli kaunis, näyttävä ja vähän omituinenkin. Roomalainen, massiivinen alakaupunkia halkova akvedukti tuntui jotenkin käsittämättömältä rakennelmalta. Samalla kun se sopi kuin nenä päähän segovialaiseen maisemaan, se tuntui olevan kuitenkin täysin irrallaan kokonaisuudesta. Lähes 18 kilometrin pituinen akvedukti on rakennettu 25 000 graniittipalikasta, ja se palvelee edelleen tehtävää, jonka vuoksi se on pari tuhatta vuotta sitten kyhätty kokoon: se kuljettaa edelleen vettä segovialaisille 16 kilometrin päässä sijaitsevalta Frío-joelta.

Henkilökohtaisesti ja ennen kaikkea Segovia oli kuitenkin inspiroiva. En voi varmaan koskaan kyllästyä keski- ja etelä-eurooppalaisiin keskiaikakaupunkeihin enkä koskaan lakata pitämästä niitä syvinä luovuuden kehtoina, jotka tuudittavat kaltaiseni mielikuvituksen räiskähtelevään onnenkuplaansa. Vanhan kaupungin korkeiden muurien suojissa pienet kujat johdattelevat kulkijansa 1700-luvulla rakennetun goottilaisen katedraalin ohitse kohti Alcazaria, jonka huimaavan syvät vallihaudat, korkeat tornit ja värikkäät salit muistuttavat jotain, jota kuvittelee näkevänsä vain elokuvissa. Kun linnan tornista katselee Segovian kaupunkia ja sen takana kohoavaa, lumista Sierra de Guadarrama -vuoristoa, mielikuvitus pyrkii väkisin vapauteen. Miten minä tykkäsinkin Segoviasta!

Katedraalit ovat minusta upeita rakennuksia. Vaikka mulla tämä omanlaiseni usko onkin, en koe näitä pytinkejä millään tavallaan minään pyhyyden kehtoina, ainoastaan paikkoina rauhoittua jonkin suuremman edessä, mietiskellä ja ihmetellä, miten entisaikoina on kyetty vastaavanlaisiin arkkitehtonisiin ratkaisuihin ilman nykyajan apuvälineitä. Valitettavasti etsimääni rauhaa ja mahdollisuutta mietiskellä ei näistä yleisölle avoimista katedraaleista usein löydy, sillä aina joku muukin on aina ihastelemassa ja räväyttelemässä salamavaloaan näissä paikoissa.

Alcazar, mielestäni koko ihanan vanhan kaupungin vetonaula, ei ole kovin suuri linna, mutta sillä on ehdottomasti kaikki "linnuuteen" tarvittavat ominaisuudet. Laskusilta voi olla korkeanpaikankammoiselle paha paikka, jos vahingossa kurkistaa kaiteen ylitse järjettömän syvän vallihaudan pohjalle. On sisäpiha, teeman mukaisesti sisustetut valtaistuinsali, ruokasali ja makuukamari ja lopulta näyttävä kokoelma erilaisia historiallisia linnan puolustukseen käytettyjä aseita aina varsijousista kanuunoihin. Itäsiivessä pääsee ulos ja voi kokea elävästi, miten jännittävää (tai tylsää) vartijan elämä on ollut vahtiessaan ympärille levittäytyvää kumpuilevaa maastoa vihollisten varalta. Alcazarin sijainti onkin strategisesti erittäin mainiolla paikalla, sillä sieltä näkee joka suuntaan kauas, eikä vihollisella ole ollut mitään mahdollisuutta tehdä sinne yllätyshyökkäystä. Lisäksi linnassa on torni, jonka kapea rappukäytävä voi nostaa tuskanhien pintaan monestakin eri syystä; joko kunto loppuu kesken, vastaan tulee joukko muitakin uteliaita ja pitää hetken aikaa pohtia, miten toisten ohittaminen onnistuisi kaikista helpoiten tai seinät voivat alkaa kaatua ahtaanpaikankammosta kärsivän päälle. Kapuaminen on kuitenkin kaiken sen arvoista, sillä ylätasanteelta avautuva näkymä kaupungin ylitse on mielettömän upea!

Suoraan kuin saduista, eh? 

Vähemmästäkin alkaa mielikuvitus laukkaamaan!

Uskon, että vierailu Segoviassa sesonkiaikaan kesällä, kun koko Eurooppa on lomalla, voi olla aika tuskaista, etenkin, jos ei kamalasti välitä suurista ihmismassoista. Me olimme liikkeellä toukokuun alussa, jolloin muitakin turisteja toki oli paikan päälle eksynyt, mutta matkaseuroineni me valitsimme samoiltavaksemme niitä hieman syrjäisempiä, ja täten todella rauhallisia ja hiljaisia, kujia, joilta saattoi haistaa historian läsnäolon ehkä jopa paremmin kuin niiltä pääkaduilta, jotka oli ahdettu täyteen matkamuistomyymälöitä, ravintoloita ja muita turisteja palvelevia liikkeitä.

Koomisinta Segovian retkessä oli kummallisesta akveduktista huolimatta se, ettei me ollut varauduttu vuoristomaisemiin. Vaikka Sierra de Guadarrama onkin "vaivaiset" pari tuhatta metriä korkeimmalta kohdaltaan, laakeilla huipuilla vielä viipyvä lumipeite sai ne erottumaan maisemasta edukseen, kun katseli niitä mistä tahansa päin vanhaa kaupunkia. Itseäni ei moinen haitannut lainkaan; saattaapa joku lukijoista jopa muistaa, miten paljon minä vuoristoja rakastan...

Kaikki historiaa janoitsevat, vierailkaa Espanjan Segoviassa!

Kymmenen herkkupalaa Australiasta

Matka läntiseen ja lounaiseen Australiaan on nyt ohitse. Eilen saavuimme puoli kahdeksan aikaan illalla kotiin yli vuorokauden matkustamisen ja onnettoman unisaldon kanssa. Reissu oli aivan mahtava ja syksyn mittaan tulen kertomaan siitä teille paljonkin! 

Siirsin äsken kuvat kamerasta koneelle ja olin niin innoissani otoksistani, etten malta olla tarjoilematta teille lukijoilleni kymmentä eri päivinä räpsäistyä kuvaa, jotka tiivistävät Australian matkan kohokohdat melko tyhjentävästi yhteen. Olkaatten siis hyvät!

 Leighton Beach

Perth Zoo

Rottnest Island 

Cottesloe

Cape Naturaliste Lighthouse

Cape Naturaliste Vineyard

Lake Cave

Cape Leeuwin

Nannup

Kings Park

Korkeuksista syvyyksiin: Coban rauniokaupunki ja Multun-Ha Jukatanilla

Päivä Jukatanin niemimaata kierrellen helmikuisella Meksikon matkallamme huipentui Coban mayakaupungin raunioille ja kapuamiseen Jukatanin korkeimman mayatemppelin huipulle sekä virkistävään pulikointiin maan alla. Coba ja Multum-Han cenote osoittautuivatkin vähän niin kuin toistensa vastakohdiksi ja täten ne olivat oiva päätöscombo meidän pitkälle ja uuvuttavalle Light House Toursin järjestämälle päiväretkelle. 

Coban mayakaupungin rauniot sijaitsevat n. 40 kilometriä Tulumin mayakaupungista luoteeseen sisämaassa. Arkeologisen kohteen sisäänkäynti sijaitsee pienen Laguna Cobán itäpuolella ja sieltä saa ostettua virvokkeita ja matkamuistoja sekä tietysti pääsylipun historialliselle alueelle. 

Varhaisimmat todisteet Coban kaupungin asuttamisesta on ajoitettu noin 50 vuotta ennen ajanlaskun alkua, sen huippuhetket arveltu olevan 200-600 -lukujen välissä ja sen rapistuminen alkanut hiljalleen Chichen Itzan vallan kasvun myötä 1000-luvulla ja lopulta, kuten niin useat muutkin mayakaupungit, se on lopullisesti hylätty espanjalaisten noustessa maihin 1500-luvulla. Parhaimmillaan 50 000 asukkaan kaupunki on ollut laajuudeltaan 80km². 

Kaupungin ehdoton ykköskohde on tietysti Nohoch Mul. Yleisesti ottaen luullaan, että mahtava ja hyvin säilynyt El Castillo Chichen Itzassa olisi Jukatanin niemimaan korkein säilynyt mayatemppeli, mutta todellisuudessa se on Coban rauniokaupungin Nohoch Mul. El Castillo häviää sille parhaimmillaankin 12 metriä!

Nohoch Mulille on noin kilometrin matka kaupungin pääportilta. Sen voi taittaa kukin haluamallaan tyylillä: kävellen, vuokraamalla portilta pyörän tai ottamalla alle mayan limousinen, polkupyörätaksin. Pyörän saa vuokrattua 60 pesolla (n. 2,5 euroa) ja riksa-tyyppisen mayan limusiinin 100 pesolla (n. 4,5 euroa). Tällaiseen "biketaxiin" mahtuu kyytiin kerralla kaksi tyyppiä. Oma kuski polkaisee raunioiden ja viidakon läpi Nohoch Mulille ja odottelee sen aikaa, kun haluaa katsella ympärilleen ja tuo sitten takaisin. Kuskille on tarkoitus jättää tippiä, mutta ei haittaa, vaikka se lipsahtaisi mielestä: kuski kyllä tulee perässä ja muistuttaa asiasta kainon vaatimattomasti. Niin kuin allekirjoittanuttakin. Annoinkin tippiä sitten reilusti, sillä meistä oli lievästi ilmaistuna hirvittänyt istuutua sellaisen pikkuruisen meksikolaismiehen polkemaan pyörätaksiin. Ei kai siinä muuta, mutta kun mekään ei ukkelin kanssa olla mitään pieniä ja kevyitä länkkäreitä: minä tämmönen pitkula pyörylä ja ukkeli tommonen yhtä pitkä ja lihaksikas.

Näin jälkeenpäin ajateltuna pyörän vuokraaminen olisi ollut ehkä mukavin ja miellyttävin vaihtoehto, mutta se järjetön kuumuus ja edessä odottava kiipeäminen 42 metriä korkean temppelin huipulle viittoi meidät sille aidan matalimmalle kohdalle.

Nohoch Mulin kalkkikiviportaikko on todella jyrkkä. Nousuun tarkoitetulla etusivulla kulkee paksu köysi, josta pelokkaimmat saavat pitää kiinni, mutta suurin haaste ei ole tällaiselle huonokuntoisellekaan se itse kiipeäminen, vaan se temppelistä laskeutuminen. Mitä korkeammalle pääsee, sitä enemmän pitää tietysti kuikuilla olkansa ylitse tulosuuntaansa, ja jossain kohtaa sitä miettii, ettei tule koskaan selviämään temppelistä hengissä takaisin maankamaralle. Hetkeksi tuo kaikki tietysti unohtuu, kun ponkaisee viimeisen portaan temppelin ylätasanteelle maitohappoisilla pohkeilla ja näkee sen upean maisema yli hiekkamaasta kasvavan, porottavan auringon alla paahtuvan metsän ylitse. Turistimassan keskellä, muutaman yhteiskuvan ja selfien jälkeen sitä kuitenkin tajuaa, ettei temppelin laelle voi jäädä asumaan. Kun tällainen korkeanpaikankammoinen vilkaisee vähänkin kohti laskeutumissuuntaa, alkaa tasapainoelin korvassa uhkaamaan voltilla.

Suurin osa jengistä laskeutui temppelin päältä istuen, portaalta toiselle persauksensa siirtäen. Luotin itsekin tähän taktiikkaan, vaikka lepattaevien, lyhyiden shortsieni lahkeista varmaan näkyikin kaikki mahdollinen köyden toisella puolella kohti temppelin lakea pyrkiville turisteille, ja vaikka kalkkikiven lämpötila olikin päivän aikan kivunnut ihan kiitettäviin lukemiin. Takareidet meinaan oli aika kovilla.

Hikisen Coban vierailun jälkeen meidän pikkubussi suuntasi kohti läheistä Multun Ha -cenotea. Se on tähän mennessä yksi maantieteellisesti kummallisimmista luonnon muodostelmista, jonka olen kohdannut. Kummallisin lienee Pohjois-Irlannin Giant's Causewayn basalttipylväät, mutta tämä meni ehdottomasti sijalle numero kaksi!

Cenote, joka on muunnos muinaisen mayakielen sanasta dzonot (= pyhä kaivo), on maahan muodostunut kuoppa tai jopa umpinainen luola, joka on kokonaan tai osittain täyttynyt suolaisella tai suolattomalla vedellä. Tavallisesti cenoteja yhdistää yhteinen maanalainen jokiverkosto. Jukatanin niemimaalla niitä on noin 3000, eli "ihan vaan muutama". Tunnetuin lienee lähellä Chichen Itzaa, jossa mayat ovat muinoin uhranneet ihmisiä. Cenotet ovat siis olleet vahva osa myös mayakulttuuria. Me tutustuimme Multun Ha -cenoteen lähellä Coban rauniokaupunkia.

Jyräytimme viidakon halki paikkaan, jossa ei aluksi ollut mitään muuta kuin hiekkaa ja puita. Puiden suojissa oli pieni ja värikäs, suorakulmion muotoinen rakennus, pieni koppi, jossa istuskeli huolettoman oloinen meksikolaismies pelastusliivi-invaasion keskellä ja sen vieressä katetun kaivon näköinen rakennelma. Suorakulmiorakennuksessa sijaitsi wc- ja suihkutilat, mies oli lipunmyyjä ja luultavasti jonkin sortin hengenpelastaja, ja kaivo todellisuudessa itse sisäänkäynti cenoteen. Tämä cenote oli täysin umpinainen luola. "Kaivon" katoksen alta kiemurteli jyrkät kierreportaat syvälle maan uumeniin kapeasta kolosta.

Ahdas portaikko on 18 metriä syvä, eli kun Multun-Han luola lopulta avautuu edessä kirkkaan veden heijastuksesta väreilevänä, saattaa ahtaanpaikankammotonkin nielaista äänekkäästi, vaikka itse luolasto onkin avara ja korkea. Sadeveden täyttämässä, portaikkoa lukuunottamatta täysin umpinaisessa maanalaisessa luolassa veden syvyys on jopa 30 metriä ja veden lämpötila n. 25 celsiusta. Se oli siis oiva paikka pysähtyä hikisen päivän jälkeen vilvottelemaan.

Minähän tosin en vilvoitellut. Olin jotenkin niin katki koko pitkästä ja kuumottavasta, ettei uima-asun änkeäminen päälle vasten nahkeaa ihoa tuntunut lainkaan miellyttävälle vaihtoehdolle. Katsellessani ja kuvatessani ukkelia, joka polskutteli vedessä nautiskellen, mua alkoi tosin tuo päätös kaduttaa, ja sitten kun päätin lopulta juosta portaat ylös äkkiä vaihtamaan jotain uimiseen soveltuvaa ylleni, meidän opas ilmoitti ajan olevan lopussa. Jälleen kerran retkenjärjestäjän tiukka aikataulu läsähti päin näköä.

Paluumatkalla takaisin Puerto Morelokseen pysähdyimme vielä Playa del Carmenin Fifth Avenuella, mutta uupumus ei oikein antanut periksi eikä turistien valtaamasta ostosparatiisista täten tullut nautittua ollenkaan. Toisaalta, en mä kyllä muutenkaan hirveästi sellaisesta nauti, vaikka olisin kaikissa sielun ja ruumiin voimissani.

Meillä mieli kaipasi jo Karibian meren vilvoittavia aaltoja, emmekä olleet ainoita. Myös muu pikkubussiin hikisesti ahtautunutta seuruetta tuntui lähinnä etovan se Fifth Avenuen äänekäs häslinki. Muutaman yhdysvaltalaisen kanssa me istuttiin kadun kulmassa ja päiviteltiin ja odotettiin kärsimättömästi, milloin Playa del Carmeniin varattu aika olisi kulunut loppuun.

---

Lopuksi voitte mielessänne kuvitella mun riemun ja kauhun kiljahdukset, kun me jo pimenevässä illassa retken jälkeen juoksimme hiljentyneelle ja autioituneelle rannalle Puerto Moreloksessa ja pulahdimme korallirojun sekaan lilluskelemaan. Sen jälkeen oli hyvä lähteä syömään ja juomaan virkistäviä mezcal-drinkkejä La Sirenaan.

P.S. Käy tsekkaan instagramista reissukuvia! @mainlytravelblog 👈

Tuhansien tarinoiden Seili

Pieni ja kaunis Seilin saari sijaitsee Paraisilla, 30 merikilometriä Turusta lounaaseen Saaristomerellä Airiston selän eteläosassa. Päälle päin Seili saattaa näyttää kuin miltä tahansa Saaristomeren tuhansista saarista, mutta vierailijan jalkautuessa sinne se paljastaa ikiaikaisen, monipuolisen  ja rajun historiansa, johon on helppo tutustua saaressa nykyään järjestettävien opastettujen kierrosten myötä. Seilillä voi nähdä miljoonia vuosia sitten liitoksistaan repeillyttä kallioperää, viimeisen jääkauden arpeuttamia rantakallioita tai kuunnella niskavillat pystyyn nostattavia kummitustarinoita, joita ovat ruokkineet saarella keskiajalta eteenpäin toimineet lepra- ja mielisairaalat. 

Seili on saariston pienen rengastien yksi mainituista pitstopeista, mutta en näe mitään syytä, miksei siellä voisi piipahtaa myös suuren saariston rengastien kiertämisen yhteydessä. Itse päädyin Seilille viime toukokuussa muiden maantieteen opiskelijoiden kanssa luonnonmaantieteen kenttäkurssille. Viisi päivää kestäneen toiminnallisen kurssin aikana pääsimme mm. tutustumaan ja pohtimaan saaren maantieteellistä ja geologista historiaa (ja miksei tulevaisuuttakin) ja tutkimaan sen paikallisilmastoa. Kyseinen kurssi oli ehdottomasti yksi ensimmäisen lukuvuoden hienoimmista, opettavaisimmista ja hauskimmista kursseista. Siellä pitkin rantaruovikoita, avokallioita ja metsiä mönkiessäni maaperäpiikin, suokairan ja vaaituskoneen kanssa varmistuin jälleen kerran olevani menossa elämäni kanssa oikeaan suuntaan. 

Juuri Seilille päädyimme siksi, että siellä sijaitsee Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitos, joka toimii entisen mielisairaalan tiloissa vanhassa päärakennuksessa. Seilillä onkin varsin mielenkiintoinen historia. Noin 5000 vuotta sitten se kohosi merestä muodostaen ensin vain olemattomia luotoja, jotka maan kohoamisen myötä ovat muodostuneet yhtenäiseksi saareksi, sellaiseksi kuin Seilin tänäpäivänä siellä vieraillessamme tai kartoista katsoessamme näemme ja koemme.

Keskiajalta eteenpäin saarella on ollut pysyvää asutusta. 1600-luvulla sinne perustettiin leprahospitaali, sillä sinne oli helppo eristää sairastuneet. Vasta neljä vuotta myöhemmin, kun pääsaaren ja nykyisen kirkon vieressä sijainneen leprasairaalan välillä ei ollut vielä edes maayhteyttä, sinne muutti sairastuneiden hoitajat pysyvästi. 1785 saaren viimeinen leprapotilas haudattiin, ja lepran alkaessa katoamaan koko Suomesta saarelle oli keksittävä uutta käyttöä. Niinpä sinne perustettiin mielisairaala, joka on ruokkinut kymmeniä saaresta kerrottavia kummitustarinoita. Eikä toki ihmekään; kun sinulle lätkäistiin 1600 - 1800-luvuilla menolippu Seiliin, voit olla varma, että matka oli todella yksisuuntainen. 'Hullujenhuone' lakkautettiin vasta 1960-luvulla ja vain muutamaa vuotta myöhemmin tilat olivat jo Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä. Lehtorimme Joni totesikin päärakennuksen pihalla eräänä päivänä pilke silmäkulmassaan: "Ensin oli spitaaliset, sitten hullut ja nyt täällä pyörii yliopiston väki... täysin looginen jatkumo siis.".

Toukokuun lopun viikko Seilissä oli todella lämmin ja aurinkoinen. Kun mantereella luonto tuntui vielä heräilevän alkavaan kesään, Seilillä oli jo täysi rähinä päällä. Kelit eivät siis olleet lainkaan hullummat rymytä kentällä tehtäviä ja tutkimuksia tehden. Voin vain kuvitella, miten kurjaa se kaikki olisi ollut viikon kestäneessä vesisateessa... 

Ainut huoli itselläni viikon aikana koitui punkeista. Saarella vieraillessa kannattaakin varautua kaikin mahdollisin punkkikarkottein, sillä niitä ihan kirjaimellisesti vilisee joka paikassa. Eräänä päivänä tarpoessamme eräässä rantaruovikossa bongasin punaisten saappaideni päältä noin viisitoista ahnasta punkkia etsien kohtaa, johon iskeä. Seilillä kehoitetaankin tekemään punkkitarkastus kahdesti päivässä. Ensin ajattelin sen olevan turhaa hössötystä ja liioittelua, mutta...  eräs tutkimuslaitoksen työntekijä kertoi painajaisia aiheuttavan tarinan siitä, kuinka yhden päivän kenttäretken aikana oli laskenut pelkästään paidastaan noin 70 punkkia. 

Pitkävartiset saappaat eivät suojele pelkästään punkeilta, vaan myös saarella kuhisevilta kyykäärmeiltä. Juu, niitäkin perkeleitä siellä. Nyt kuulostaa toki siltä, ettei kukaan halua vierailla punkkien ja kyiden asuttamalla saarella... Seili on kuitenkin kaunis, joten sitä ei kannata jättää väliin. Pelkällä maalaisjärjellä selviää hengissä mainiosti!

Seilin kirkko

Seilin rannoilta näkee Ruotsin laivat.

Auringonlasku kirkkokalliolla

Inhaiden kärmeksien ja punkkien lisäksi Seilillä voi törmätä kummituksiin. Kummitushavaintoja on kymmeniä, eikä meidänkään ryhmämme jäänyt ilman. Ylätalon majoitustilojen yläkerrasta kuului öisin kummallista kolinaa ja meteliä, makuuhuoneen poikki asteli yöaikaan hahmo, joka poistui lukitusta ovesta ja käytäviltä kuului puhetta, vaikka ketään ei ollut hereillä... yhdellekään ylätalon tapahtumalle ei löytynyt selitystä. Itsehän nukuin alatalossa ja vielä korvatulpat korvissa, joten itseltäni nämä kokemukset jäivät valitettavasti väliin. 

Me matkustimme Seilille tutkimusalus Aurelian kyydillä ja pysähdyimme matkalla ihastelemaan Kattiluodon hiidenkirnua ja Ahvensaaren vanhoja kalkkikivikaivoksia. Lisäksi teimme mm. hieman meren lämpötila- ja planktonmittauksia, kairasimme merenpohjaa ja tutkimme näkösyvyyttä. Pois tullessa käytimme M/S Östernin reittiyhteysalusta Seilistä Hankaan. 

Tutkimusalus Aurelian kyydissä Saaristomerellä.

Kattiluoto

Ahvensaaren vanha kalkkikivikaivos. Vesi oli oikeasti aivan turkoosia!

Kattiluodon hiidenkirnu

Ennen vierailua Seiliin, ota selvää sen palveluista, majoituksesta ja ruokailusta osoitteessa visitseili.fi. Mene ihmeessä käymään, vielä vaikka tänä kesänä, mikäli kaunis Saaristomeren luonto ja tutkimus kiinnostaa!  Lisäksi saarella voi vierailla 1700-luvulla rakennetusta kirkossa ja sen takana sijaitsevalla Kirkkokalliolla, joka on oiva paikka ihastella vaikkapa auringonlaskua!