Expedition Africa: Paradise on Earth II

Matka minibussilla Stone Townista Pajeen maksoi 10$/naama ja kesti n. tunnin verran. Sitä, miksi päädyimme valitsemaan kaikista niistä Sansibarin sadoista hiekkarannoista juuri Pajen, en tiedä. Kenties valintaan vaikutti se, että Pajessa luvattiin hyviä bileitä. Biletys oli toistaiseksi meiltä jäänyt, vaikka jo Darissa olimmekin maistelleet tansanialaista Kilimanjaro-olutta. Suunta kohti Pajea kuitenkin kävi, matkalla oltiin jo!

Matkalla päädyimme valitsemaan yösijaksemme Teddy's Placen. Koska Sansibarilla (yleensäkin Tansaniassa) oli juuri vuodenvaihteen jälkeen alkanut low-season, olimme hyvinkin toiveikkaita, että kyseisessä "hotellissa" olisi vielä tilaa. Lähestyessämme itärannikkoa ehdin hieman vielä epäröimään Lonely Planetin pohjalta tekemäämme valintaa, mutta aivan turhaan. Teddy's Place oli varmasti paras mahdollinen yösija, jonka olisimme voineet valita! Bungalow-majoitus maksoi yöltä 40$. Vietimme tässä rauhan tyyssijassa kolme yötä (siis aivan liian vähän!) tehden mitään.

Dar es Salaamissa olimme melko hyvin välttyneet ötököiltä. Ötököitä, hämähäkkejä ja kärmeksiähän mä eniten pelkäsin koko reissussa, en niinkään mitään taskuvarkaita tai murhamiehiä. Darissa olin nähnyt muutaman ihan tarpeeksi ison hämähäkin, mutta nekin kaukaa. Olin varsin ihastuksissani bambusta rakennetusta majapaikasta, mutta jestas, miten hirvittikin kaikki pikkumöngertäjät... onneksi sentään nukkumapatjan ympärillä oli moskiittoverkko, joka ainakin minun tietääkseni piti kaikki mönkijät loitolla. Yhtenä iltana taisin olla turhan äänekäs, kun verkon ulkopuolella käppäili varsin iso pitkäjalkainen... kaikin puolin moskiittoja oli yllättävän vähän eikä hyttysmyrkkyä tullut käytettyä niin paljon kuin olin kuvitellut. Eräänä iltana naurettiinkin, että Suomessa on kesäisin ehkä miljoona kertaa enemmän hyttysiä!

Ensimmäinen päivä meni vallan ihastuksissa. Mä en oikeastaan koskaan aikaisemmin ollut nähnyt mitään sellaista. Joo, olen mä nähnyt palmuja ja valkoista hiekkaa ja häikäisevän sinertävää merta, mutta Intian valtameri ja Pajen ranta olivat aivan uusi kokemus meikäläiselle! Rantaan oli hotellilta matkaa muutama kymmenen metriä. Se oli täydellinen ranta, melkein. Se olisi ollut täyden kympin relaxoitumismesta ilman kovaa tuulta ja kymmeniä rasittavia kitesurfing-tyyppejä. Kylpyvesimäisessä merivedessä lilluskelu ei siis ollut ihan niin rentouttavaa kuin olisi voinut kuvitella. Koko ajan sai pelätä, milloin joku kaahaa päälle. Joku alkoi valittaa meille. Se mölisi ranskaa, joten me ei noteerattu sitä, hah!

Löhöilyä rannalla lukemisen kera!

Toinenkin päivä Pajessa soljui mukavan rauhallisissa tunnelmissa. Maattiin varjon alla biitsillä, välillä hotellialueen suorastaan luokseen kutsuvilla sohvilla ja välillä syötiin. Illalla juotiin.

Saapuessamme Teddy's Placeen me olimme sen ainoat asiakkaat. Seuraavana päivänä paikalle eksyi kuitenkin liuta norjalaisia, joihin sitten illan mittaan tutustuimme ja siinä samalla nautimme tansanialaista olutta ja tansanialaista giniä. Hotellijäbä oli illan vapaalla ja pimeän tultua lähdimme hänen opastuksellaan hiekkarantaa pitkin kohti Pajen räjäyttävämpiä bileitä. Kyseessä oli paikallisten suosima Vuvuzela-baardi ja meno oli sen mukainen: ahtaassa, hieltä haisevassa baarissa (jossa ei ollut lainkaan seiniä) musiikki särki korvia, ganja paloi estottomasti ja olut virtasi. Suunnattiin suosiolla baarin "takapihalle" istumaan ja jauhamaan paskaa oluen ja Konyagi-gini-pullon kanssa. Pullo giniä (siis pullo, ei mikään onneton yksittäinen shotti!) baarissa maksoi n. 5 euroa. Ei paha.

(EDIT: Konyagi ei ollutkaan giniä, vaan rommia, joka maistui ginille!)

Kun meikäläinen alkoi sitten tapansa mukaan osoittaa väsymisen merkkejä, otimme tilataksi takaisin Teddy's Placeen ja pistettiin (jälkeenpäin ajateltuna melko laimeat) jatkobileet pystyyn. Harvoissa paikoissa sitä hotellin baari aukeaa aamuyön tunneilla vain siksi, että asiakkaat (ja hotellin työntekijä) saapuvat baarista takaisin.Yritimme opettaa quarteria norskeille ja seuraan sattuneille paikallisille, mutta peli oli aika laimeaa.

Aamulla heräsimme aikaisin ja lähdimme kymmeneltä kalaan. Olo oli mahtava. Vaikka kovasti Madventuresin herra Rantala vakuuttikin Sansibarilla ollessaan, että dagen-efter lähtee helposti pienellä kalareissulla, en itse kokenut asiaa ihan samalla tavalla. Alkumatka oli jees. Joro, meidän opas ja erittäin kokenut kalamies, johdatteli meidät kapealla veneellään koralliriutalle. Vanha mies joutui ponnistelemaan niin, että pelkäsin sen saavan jonkun kohtauksen... sitten alkoi kalaa sadella! Tuli keltaisia kaloja, sitten tuli pitkulaisia kaloja, sitten tuli sinisiä, pitkulaisia kaloja, sitten tuli pyöreitä kaloja... ihan kuin olisi kalastanut akvaariosta. Kalastusreissu maksoi 20$/naamari, mutta oli myöhemmin iskevästä järjettömästä hedarista huolimatta mahtava reissu.

Muistokin kalareissulta jäi. Totaalipalaminen. Aamulla pienissä Konyagi-pöllyissä olin kuitenkin tajunnut laittaa pitkähihaisen paidan. No, jalassa oli lyhyet sortsit, aurinko paistoi suoraan yläpuolelta ja niinhän siinä sitten kävi, että mun reidet paloivat niin pahasti, että vielä neljä päivää palamisen jälkeen mulla oli vaikeuksia saada housuja jalkaan! Pelkäsin melkein kuoliota ja että kotiudun jalattomana.

Valitsimme muutaman mehevän näköisen yksilön meidän yli 30-päisestä kalasaaliista, veimme ne hotellin kokille ja pyysimme pientä korvausta vastaan tekemään niistä meille päivällistä. Ruokaa odotellessamme hotelliin eksyi pienenpieni vieras. Aivan mahdottoman suloinen ja kovaääninen KISSANPENTU pyrki kovaa vauhtia keittiöön. Se piti niin sydäntä raastavaa ääntä, että mua alkoi ihan tosissaan itkettään! Toinen oli niin nälissään... alitajuntainen kova ikävä omia kissejä kohtaan ei yhtään auttanut asiaa. Toinen piti niin mahdotonta meteliä...! Ajattelin, että otan sen taskuun ja tuon kotiin.

Kissaihmisenä Tansania olikin varsin tyhmä paikka. Vaikka kulkueläimiä ei nyt mitenkään mielettömiä määriä ollutkaan, niitä oli silti. Kumma kyllä, kulkukoirat olivat laskettavissa yhden käden sormilla. Sen sijaan kulkukissoja vilisti siellä sun täällä. Se oli sydäntä särkevää. Voih.

Tiistaina muutaman päivän löhöilyn jälkeen meidän oli sitten pakko suunnistaa takaisin Dar es Salaamiin. Päräytimme bussilla Stone Towniin ja hyppäsimme lähes suoraan bussista Kilimanjaro III - lauttaan. Seuraavana päivänä odotti kymmentuntinen bussimatka pohjoiseen Moshin kylään, josta oli tarkoitus bongata budjettihintainen safarimatka Tansanian sydämeen. Ostimme illalla bussiliput, jotka maksoivat 28 000 shillinkiä eli n. 14 euroa, haimme noutoruokaa hotellihuoneeseen (yövyimme Econolodgessa, aivan Darin eteläosan keskustassa ja ilmastoitu huone maksoi yöltä 40 000 shillinkiä eli n. 20 euroa) ja ostimme hedelmäkauppiaalta hieman aamupalaa ja matkaevästä.

Matka kohti Kilimanjaroa ja pariafrikkalaista maisemaa voi siis alkaa...

Expedition Africa: Paradise on Earth

Kolme yötä Dar es Salaamissa riitti tälle pariskunnalle oikein kevyesti. Sansibar kummitteli mielessä oikeastaan koko ajan ja kun kaupungin ahtaus, meteli ja hektisyys sitten alkoivatkin aika nopeasti ahdistaa, päätimme lipua Stone Townin rauhaisaan satamaan...

Stone Town

No, satama oli kaikkea muuta kuin rauhaisa! Kahden tunnin lauttamatkan jälkeen (joka siis maksoi 35$/naama) rantauduimme Stone Towniin, jossa jouduimme taas kerran täyttämään immigration-lomakkeen ja ilmoittamaan täten oikein virallisesti saapumisestamme tuolle synkän orjahistorian omaavalle saarelle. Sen jälkeen alkoi riivaajahelvetti, joka ei toisaalta jaksanut enää edes yllättää. Taksikuskeja ja hotellityyppejä parveili nenän edessä ja yritti kukin omilla myyntivalteillaan saada meitä mukaansa.

Stone Town

Olimme tavanneet Darissa aikaisemmin mukavan ja hauskan pyöreän miehen (joka ensimmäisenä oli kiinnittänyt huomiota M:n lihaksiin!), joka taitavasti rivien välistä onnistui mainostamaan meille hotelliaan (tai jonkun kaverinsa hotellia). Kun kyseinen hotelli sitten löytyi myös Lonely Planet-oppaasta ja vielä budjettiluokasta! päätimme ottaa etukäteen yhteyttä tähän Pyramid-hotelliin. Meitä oltiinkin vastassa Stone Townin satamassa, oli oikein kyltit ja kaikki, joten jouduimme torjumaan kohteliaasti (ja vähemmän kohteliaasti) ne kymmenet taksi- ja hotellitarjoukset ja sukeltamaan Stone Townin ahtaille, menneitä aikoja huokuville kapeille kujille.

Pyramid Hotel oli kuitenkin valitettavasti jostain syystä buukattukin jo täyteen, joten saimme huoneen samaan hintaan kahden kulman takaa, Kipondan kaupunginosasta melko tasokkaastakin hotellista nimeltä Narrow Street Hotel. Yö siistissä ilmastoidussa ja tuulettimella varustetussa huoneessa maksoi 40$. Se ei yllättänyt; olimme etukäteen tienneet, että Sansibarilla majoituksesta ja ruuasta sai pulittaa enemmän kuin mantereella. Kyllä ne paikalliset tietävät, minne länkkärit tulevat!

Beit el-Sahel (Palace Museum)

Näkymä ravintolasta Zanzibar Channelille.

Syöksyin ensimmäisenä vessaan. Vaikka olin kauhulla odottanut lauttamatkaa ja sitä, ettei matkan aikana ehkä olisi mahdollisuutta käydä wc:ssä, kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin - siitäkin huolimatta, että olin sata kertaa ravannut wc:ssä yön aikana. Maha oli edelleen niin sekaisin kuin vain voi olla, mutta mitenkään mä en antanut sen vaikuttaa siihen, että mä olin vieraassa maassa ja halusin nähdä KAIKEN. Jotenkin vatsa aina rauhoittui, kun suljimme hotellihuoneen oven takana ja käyskentelimme kaupungilla. En oikeastaan koskaan edes muistanut kärsiväni mahtavasta ripulista hotellin ulkopuolella ja hyvä niin!

Stone Town, Sansibarin "pääkaupunki", ei ole kovin suuri mesta. Kymmenessä minuutissa olimme kävelleet (jos pysähtymisiä ja muita hohhailuja ei oteta huomioon) hotelliltamme, joka sijaitsi siis kaupungin koillisosassa, toiselle puolelle kaupunkia. Ihmisiä oli vähän, kadut hiljaisia ja meri kaunis. Mielenkiintoinen ja kaikkia aisteja kutkuttava Dar alkoi tuntua muistoissamme maan päälliseltä helvetiltä. Vaikka Stone Townissakaan ei voinut olla törmäämättä takertuviin riivaajiin, mieli sai levätä sen kapeilla, todella helposti eksyttävillä kujilla! Kaupungissa olisi ollut varmasti paljon nähtävää, mutta itse tyydyimme vain kuljeskeluun sinne tänne. Ainut "nähtävyys", jossa kävimme, oli Old Fort - vanha orjatori, jossa vielä pari sataa vuotta sitten myytiin tummaihoisia orjia oikein urakalla.

Kaikki Stone Townin kadut näyttivät tältä.

Istuskelimme meren äärellä ja katselimme auringonlaskua ja paikallisten pikkupoikien hyppyjä laiturilta mereen. Pimeän tultua Forodhani Gardeniin meren rantaan pystytettiin kymmennittäin katukeittiöitä ja tarjolla oli jos jonkinlaista grilliruokaa. Itse ajauduimme syömään mereneläviä. Varoituskellojen olisi pitänyt soida jo siinä kohtaa, kun kysyessäni ruokalautasen hintaa, johon siis kerättiin kaikkea sitä, mitä itse halusin, en saanut minkäänlaista vastausta. No, mustekalan lonkerot, kotilot, katkaravut ja muut olivat eksoottisia ja melko hyviä, mutta kamalan sitkeitä.

Ostimme ison vesipullon 2000 shilligillä (n. 1 eurolla), mutta mulla ei ollut antaa kuin 5000 shillingin seteli. Mies otti mielissään setelin ja lähti paikalta hakemaan vaihtorahaa niin kiireellä, että M maalasi jo piruja seinille ja sanoi, etten mä ikinä enää mitään vaihtorahoja saisi takaisin. Kun mua alkoi sitten tavattomasti ketuttaan oma tyhmyyteni ja M:n "syyttely" mun tyhmyydestä, mies tulikin yhtäkkiä takaisin ja antoi mulle vaihtorahaa sovitusti. Ajattelin jo, että läheltä liippasi ja opinpa taas tästäkin lisää.

Sitten meidät ryöstettiin ihan laillisesti. Olimme saaneet ahdettua sisuksiimme jännittäviä mereneläviä, kun sitten tuli puheeksi, mitä lautaset maksoivat. Jäimme monttu auki tuijottamaan kioskikaveria, kun tämä ilmoitti YHDEN lautasen hinnaksi 35 000 shillinkiä eli yli 17 euroa! No, M sai jonkin verran tingityksi, mutta eihän siinä sitten lopulta ihmettelyjen jälkeen auttanut muuta kuin maksaa. Kun Tansaniassa tavallisesti sai hyvänkokoisen ravintola-annoksen 2,5 - 4 eurolla, 17 euroa tuntui uskomattoman hävyttömältä. Voi sitä vitutuksen määrää, kun palasimme hotellille. Kovasti yritimme lohduttaa itseämme, että 17 euroa on länkkärille lopulta pikkuraha eikä se kaada meidän päiväbudjettia, joka oli n. 50$/päivä. No, lesson learned!

Aurinko laskee Stone Townissa

Seuraavana päivänä emme edes muistaneet enää, että olimme menettäneet omaa typeryyttämme niin paljon rahaa. Aamutuimaan lähdimme pikkubussilla kohti Sansibarin itärannikkoa, kohti Pajen kylää, kohti Pajen valkoista hiekkarantaa...

Expedition Africa: Dar es Salaamin kujilla

Paluu arkeen on ollut mukava, mutta rankka. Ensimmäinen työvuoro loman jälkeen oli iltavuoro torstaina. Jo perjantaina lupasin tehdä tuplavuoron (7-21). Lauantaina pukkasi lisää iltavuoroa. Kyseessä on siis ollut raju paluu TODELLISUUTEEN. 

Olen ollut aivan poikki ja toisaalta täynnä intoa. Nyt alkaa kyllä olla ilmassa enemmän uupumuksen merkkejä. Samaan aikaan takaraivossa jyskyttää pakottava tarve kirjoittaa reissusta tänne blogiin. Olen siis pahoillani, etten ole vielä ehtinyt kirjoittaa mitään, mutta tästä lähtee!

Saavuimme Afrikan maaperälle tiistaiaamuna kloo 08:00 jälkeen. Jonotimme reilun puolisen tuntia viisumijonossa vuoroamme ennen kuin pääsimme todenteolla haistelemaan afrikkalaisia tuulia. Saapuminen Tansaniaan kävi melko helposti, vaikka en varmasti lukeutunutkaan jonon kärsivällisimpiin ihmisiin. Piti täyttää kaksi kaavaketta, antaa rahaa viisumia varten, passi ja paperit virkailijalle, odottaa, mennä antamaan sormenjäljet ja odottaa taas. Viisumi maksoi 50$ (jenkeiltä ja irlantilaisilta 100$) ja se näytti olevan voimassa seuraavat kolme kuukautta. Meno oli melko sekavaa; me ei aluksi tiedetty, mihin meidän olisi pitänyt mennä, kun "jonot" luukuille käsittivät enemmänkin epämäääräisen kasan ihmisiä tiiviissä rykelmässä. Kulttuurishokista ei tosin vielä tässä kohtaa voinut puhua. Varsinainen shokki iski myöhemmin samaisena päivänä.

Otimme lentokentältä taksin Dar es Salaamin keskustaan ja maksoimme siitä helkkarinmoista ylihintaa (tajusimme asian vasta jälkeenpäin, kun olimme päässeet selville, kuinka paljon sitä rahaa kannatti käyttää mihinkin). 30 dollaria maksoi siis kyyti meidän hotellille, jonka olimme varanneet siis jo etukäteen. Ei olisi siinä kohtaa oikeasti huvittanut lähteä bongailemaan edullista yösijaa, kun takana oli valvomista ja matkustamisen aiheuttamaa stressiä ja kuumotusta.

Bibi Titi Mohamed Road, Dar

Juba Hotel kaupungin itäosassa, Kariakoon kaupunginosassa vaikutti heti mukavalle. Se oli myös edullinen: 9€/per/naama. Hetken aikaa kyllä epäilytti: M huomasi vastaanottotiskillä suuren plakaatin, jossa ilmoitettiin, etteivät naimattomat pariskunnat missään nimessä saisi nukkua samassa huoneessa yhdessä! No, meillä oli sormukset, jotka musliminainen tiskin takana ilmeisesti huomasi, koska ei maininnut asiasta mitään ja opasti meidät meidän yhteiseen huoneeseen, jossa oli jopa parisänky.

Ensimmäinen kokonainen päivä Dar es Salaamissa meni uusiin tuuliin, kaupungin elämään ja ihmisten tapoihin tutustuessa. Äänekkäillä kaduilla sai katsoa eteensä, ettei jäänyt autojen alle. Joku matkanjärjestäjä bongasi meidät aina ja tuli tarjoamaan mitä huikeimpia safarimatkoja ja hotelleja ja maalaamiaan tauluja. Ihmiset huutelivat "Jambo!" (johon opimme myöhemmin vastaamaan "Mboa!" = "Miten menee?" "Hyvin"). Tuntui jokseenkin ahdistavalle sompailla uudessa kaupungissa, olimme kai pari kertaa eksyksissäkin. Tavanomainen tiedottomuus ja tottumattomuus ihmisten iholle käymiseen enteili jotain paljon pahempaa...

Illan päätteeksi mulla iski järjetön kulttuurishokki. Vaikka sydämeltäni rakastankin matkustamista ja tutusta ja turvallisesta poikkeavia kulttuureita ja vaikka mä aina sitä reissaamista niin hehkutankin, voin taata, ettei se silti aina tunnu yhtä herkulliselta. Vastoinkäymisiä ja ketutusta tulee aina, vaikka matkustaisi ihan tutuissakin ympäristöissä. Näin kävi ensimmäisenä iltana, kun olimme käymässä nukkumaan. Tuuletin hyrräsi katon rajassa pitäen kovaa meteliä, mutta se tuskin juurikaan auttoi sitä seisovaa kuumuutta, joka mua eniten ahdisti. Hotellin käytävältä loisti sinertävä valo ja valaisi kaiken. Jostain kuului kovaa meteliä: puhetta ja liikennettä. Wc:n oven edessä oli aikaisemmin mönkinyt jokin pieni, pitkäjalkainen eläin. 

Mua alkoi itkettää ihan vietävästi. Mä paruin ja toivoin, että olisin omassa kodissa, jossa ei tarvitsisi tuskailla kuumuuden, ötököiden, ylimääräisten valojen tai ihmismöykän vuoksi. Mua ahdisti niin paljon, että se ei ainakaan auttanut siihen unettomuuteen, jota kaikki em. asiat aiheuttivat mulle jo ennestään olemassa olollaan. Mä tunsin lähinnä olevani kuin vankilassa, josta ei vaan päässyt pois. Ajatus siitä, että edessä olisi vielä kaksi viikkoa koettelemuksia, vahvisti tunnetta. Mä tunsin olevana hyvin kaukana kotoa enkä ollut edes varma, pääsenkö mä enää kotiin koskaan. Nukuin sinä yönä ehkä tunnin tai kaksi.

Aamulla katselin maailmaa taas uusin mielin. Nauratti koko itkutouhu. Hikeä pintaan puskevan kuumuuden uhalla sukelsimme yhä syvemmälle Darin kujille, jotka lopulta johdattivat meidät kasvitieteellisen puutarhan ja laskuveden riuduttaman rannan kautta pohjois-Dariin Oyster Bayhin Coco Beachille. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin, miltä näyttää todella, kun vesi "laskee", se oli huisin jännää... 

Samora Avenue

Botanical Garden

Kävelimme tällä kymmenkilometrisellä reitillämme myös Darin suurlähettiläiden asuinalueen vierestä. Kontrasti oli melkoinen verrattuna Darin tavanomaiseen arkkitehtuuriin ja siisteyteen, vaikka ei Daria nyt varsinaisesti voi likaiseksi kaupungiksi kutsua roskista huolimatta. Sattumalta matkasimme myös Suomen suurlähettilään kämpän ohitse. Salossa liehui Suomen lippu ja kaikkea. 

Dar es Salaam Bay laskuveden kourissa

Dar Oyster Bayn puolelta

Oyster Bayssa testasimme ensimmäistä kertaa kolmipyöräistä mopotaksia, kun olimme ensin etsineet meren rannassa sijaitsevaa viskibaaria tuloksetta (alkoi tulla jo pimeä ja meitä alkoi kuumottaa). Ajoimme sillä Jackie's-nimiseen ulkoilmaravintolaan, joka oli reissun ensimmäinen ja viimeinen Darissa sijaitseva ravintola, josta sai olutta ja johon me törmäsimme. Muslimivoittoisessa kaupungissa oli aika vaikea bongata ravintolaa, saati pubia, josta olisi saanut olutta (tai jotain vahvempaa!). Samaisessa paikassa söimme ensimmäistä kertaa "tansanialaista" ruokaa eli beef mishkakia = naudanlihaa vartaassa, ja se oli varsin hyvää!

Kun muslimien rukouslaulut alkoivat sitten kiiriä pitkin Darin pimentyneitä katuja, me hyppäsimme taksiin ja ajelimme takaisin hotellille. Mua alkoi jälleen kerran ahdistaa nukkumaanmeno, koska mä tiesin, että edessä olisi taas kaikkea sitä samaa, jota edellisenäkin. Kas kummaa, ja luojalle siitä kiitos!, löysimme ikkunaverhon takaa ILMASTOINTILAITTEEN. Helpotti. Enää ei tarvinut vain maata siinä sängyllä tekemättä mitään ja silti hikoilla kuin pieni sika! No, ilmastointilaitekaan ei ollut ihan uusinta uutta ja piti vielä kovempaa mekkalaa kuin kattotuuletin. Joten, vaikka kuumuus oli tiessään, meteli säilyi enkä mä paljoa sitten nukkunut taaskaan.

Coco Beach, Oyster Bay

Kolmas ja meidän viimeinen päivä Darissa oli oiva päätös miljoonakaupungin tutkimiselle. Heti aamusta kävimme ostamassa lauttaliput Sansibarille Stone Towniin (35$ per naama). Arvata saattoi, että lippuluukun vieressä parveili liuta riivaajia, jotka mielellään olisivat tarjonneet meille mitä halvempia, mutta hienompia omia lauttojaan, safareita, hotelleja, varmaan mitä tahansa mitä olismme keksineetkään toivoa! Riivaajat tuntuivatkin olevan Tansaniassa päättäväisempiä ja takertuvaisempia kuin Nepalissa. Niistä ei päässyt eroon ei sitten millään! Kaikki mahdolliset kikat me kokeiltiin, mutta mikään ei tuntunut toimivan toivotulla tavalla. Ne olivat jotenkin niin ovelia jo lyöttäytyessään seuraan: oltiin niin kiinnostuneita, mistä oltiin kotoisin ja niin kohteliaita, että olisi tuntunut töykeältä olla vastaamatta mitään. Huh!

Kun olimme saaneet liput taskuun, suuntasimme Darin kuuluisalle kalatorille tsekkailemaan päivän saaliita. Saavuimme paikalle kai vähän liian aikaisin, sillä tarjonta oli varsin niukkaa - haju sen sijaan nostatti yrjön kurkkuun. Olin odottanut näkeväni jättimäisiä mustekaloja ja terävähampaisia, mitä kummallisimpia kyrmyniskoja, haita ja valaita... no en nyt sentään! Ainut merkittävä asia oli todella se haju, kun satoja kaloja perattiin siinä samalla alueella ja roippeet heitettiin sinne, missä oli tilaa. Taisin itsekin saada osani perkuujätteestä, piti pestä jalat hotelliin päästyämme.

Dar es Salaamissa riittää mainiosti kolme päivää, jos haluaa nähdä kaiken oleellisen. Meitä kiinnosti jo siirtyminen kaupungin sykkeestä kohti Sansibarin aurinkorantoja..

Yöllä se sitten iski. Räipe-tauti. Vatsatauti. RIPULI. Ajattelin ajoituksen olevan mahtava: seuraavana päivänä kaksi tuntia Sansibarille keinuvalla lautalla... odotin suorastaan innolla.