Ruuhkavuosista ja oravanpyörästä

Vuoden 2015 tiimalasi alkaa hiljalleen valua loppuun ja kohta on taas aika toivottaa ihmisille onnellista uutta vuotta. Uusien mahdollisuuksien kolkutellessa ovelle sitä alkaa itsekin taas miettiä, miten sitä saisi tulevasta vuodesta irti enemmän kuin kuluneesta vuodesta; sillä tavalla, ettei tämä elämä olisi vain sellaista tasapaksua eteenpäin kulkemista verho silmillä. Kirjoittelin tuossa aikaisemmin syksyllä onnellisuudesta ja siitä, mitä se olisi omalla kohdallani. Koska esimerkiksi eilen runsaimmin selaamani nettisaitti sattui olemaan Kilroy Travels, voi taas vain arvailla, mihin tämä postaus liittyy. Jos ei suoranaisesti, niin ainakin välillisesti.

Palasimme eilen ukkelin ja kissojen kanssa joulun vietosta Keski-Suomesta. Radiosta kuuntelimme Tarja Turusen haastattelun pätkiä, joissa juontaja totesi Tarjan elävän elämänsä ruuhkavuosia parhaillaan. Siitäkös niitä ajatuksia sitten alkoikin kimpoilla ympäriinsä. Siitä, miten kamalalta sellaiset ruuhkavuodet kuulostavat. Hyi helvetti. Tulimme myös ukkelin kanssa siihen tulokseen, että työnteko on aivan sieltä ja syvältä. Väläyttelin ajatusta meidän maailmanympärimatkasta, joka tuntui eilen todellisemmalta kuin koskaan aikaisemmin.

Juttelimme siitä, miten molemmat haluamme välttää nämä niinsanotut ruuhkavuodet. Kumpikaan meistä ei halua elämää, jossa ei oikeasti ole tuntiakaan omaa aikaa. No, tämä voi toki olla hankala toteuttaa, koska ruuhkavuosiin kuuluvat pienet lapset, uran luominen, kodin hankkiminen lainalla ja harrastuksia niin, ettei ehdi edes hetkeksi paikalleen istahtaa. Vai onko? Jokaisen suomalaisenhan oletetaan jossain kohtaa elävän ruuhkavuotensa. Minäkin haluan joskus ehkä lapsia ja oman talon. Uran luominen ei sillä tavalla kiinnosta, enkä mä ole koskaan harrastanut mitään sellaista, ettenkö olisi ehtinyt ottaa sohvalla nokosia. Harrastukset ovat lähinnä mulla täällä kotona. Ja hyvä niin. Ei mua kiinnostaa painella pitkin kyliä harrastusten perässä. Joten ruuhkavuosien välttäminen voikin olla ihan mahdollista. Ja se vasta hyvä onkin. Minua stressaa pelkkä ajatuskin sellaisesta hötkyilevästä elämäntyylistä. Enkä minä oikeastaan kyllä ymmärrä, että kuka sellaista oikeasti edes haluaisi. Onko se sitten niin, että siihen vain ajaudutaan vahingossa ja jotenkin on sitten mukamas vaikea siitä irtautua ja ollaan mukamas onnellisia?

Likaiset Afrikka-varpaat.

Asuntolaina, jonka aikaisemmin mainitsin, onkin loistava aasinsilta seuraavaan ihmetyksen aiheeseen, jota eilen automatkalla päivittelimme. Rehellisesti sanoen ihmettelen joka kerta, kun työssäkäyvä ihminen toteaa katkerasti: "Kyllä minäkin matkustaisin, jos olisi rahaa!". Tässä kohtaa on tehnyt aina hieman mieli pyöritellä silmiä, ihan totta. Työssäkäyvällä ihmisellä on aivan varmasti varaa lähteä matkalle, jos sen kokee intohimokseen. Kyse on vain siitä, miten priorisoi oman rahankäyttönsä. Olisi minullakin varaa ostaa kunnon auto ja ottaa asuntolaina, mutta en minä siitä katkerana kenellekään avaudu, koska minulle on tärkeämpää käyttää jokainen ansaitsemani raha matkustamiseen. Kenelläkään vanhemmalla ei ole velvollisuutta ostaa lapselleen viimeistä iPhonea tai pleikkaria, tai voi itse jättää ostamatta vaikka sen uudemman ja hienomman auton tai uuden sohvaryhmän olohuoneeseen, jos kokee, ettei sen jälkeen riitä enää rahat matkustamiseen. Jos se sohvaryhmä tai lapsen viimeisen päälle hieno älypuhelin ovat tärkeämpiä kuin se reissaaminen, niin sitten on varmaan ihan hyvä vaikka pitää turpansa kiinni siinä kohtaa, kun joku kertoo omista matkoistaan. Jokainen kun saa käyttää rahansa niin kuin haluaa.

Tästä pääsemme siihen, että jotkut vetoavat myös siihen, ettei heillä ole aikaa lähteä mihinkään matkalle. Tämäkin on hieman kaksipiippuinen juttu. Useimmissa duunipaikoissa kukaan ei sua estä ottamasta vaikka kahden viikon palkatonta, virkavapaata, jolloin lähdet sinne etelän lämpöön lataamaan akkuja ja seikkailemaan. Toki voin sanoa, että omalla duunipaikalla virkavapaan, muutaman hassun päivänkin, saaminen on ollut viime aikoina hieman vissiin kortilla, joten kiinnostuneena odotan sitä päivää, kun itse pyydän jonain päivänä sitä puolen vuoden virkavapaata... tosin minulle on oikeastaan yksi hailea, vaikka päätös olisi kieltävä. Minä olen päättänyt reissuni tehdä ja jos se vaatii lopareiden ottamista, niin sitten ne loparit varmaan otetaan.

Mökkivarpaat.

Hämmästeleviä kysymyssanoja meiltä pääsi myös siinä kohtaa, kun pohdimme ihmisiä, jotka lomalta palatessaan toteavat: "Olipa mukava palata takas töihin!". Että miten köyhää ja mielikuvituksetonta pitää ihmisen elämän olla, jos ei keksi omalle ajalleen mitään sellaista tekemistä, että on kiva palata töihin? Ettei keksi elämälleen mitään muuta sisältöä enää yhtäkkiä kuin se perkeleen työnteko? Radiossa sanottiinkin sitten tähän osuvasti liittyen, että "hyvin harvassa ovat ne ihmiset, jotka voivat sanoa rakastavansa työtään.". Niinpä. En usko, että kovin moni oikeasti kokee juuri sen duunin, jota tekee, elämänsä intohimoksi. Minä voin rehellisesti kertoa, ettei mun oma duuni ole mun intohimo ja lottovoiton sattuessa kohdalle en astuisi jalallakaan työmaalle, näin kärjistetysti. Jos joskus minusta tulee kirjailija, niin sitten voin sanoa työni olevan mun intohimo. Mutta parasta siinäkin on silloin se, että mä voin kirjottaa ihan missä vaan. Kotona sohvalla tai riippukeinussa Fijillä.

Niin, sekin, että jotkut oikeasti sanovat, että suuren lottovoiton osuessa kohdalle, he palaisivat normaaliin arkeen ja työntekoon, vaikka heidän ei oikeasti tarvitsisi enää koskaan tehdä töitä. Eikö ihmiset siis oikeasti vain keksi mitään tekemistä? Onko ajatuksenjuoksu ja mielikuvitus kokonaan isketty maihin näissä ihmisissä?

Moni perustelee tätä sillä työyhteisöllä, jota jäisi kaipaamaan. Työyhteisöä, jota ei sitten voisi tavata työnteon ulkopuolella, vapaa-ajalla? Minä itse mietin sitä, että kai se johtuu tästä nykymaailman olettamuksista ja hiljaisista vaateista, joita kansalaisiin kohdistuu. Pitää olla pari mukulaa, pitää olla omistusasunto, pitää olla duunipaikka, pitää tehdä töitä 8 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, pitää maksaa veroja eikä yhtään olla yhteiskunnan elättinä. Pitää ja pitää ja pitää. Vitut. Ihan oikeasti.

Meitä alkoi eilen kyllä tosissaan ärsyttää koko yhteiskunta. Ukkeli uhosi ostavansa pienen maatilkun jostain metsän keskeltä, jossa olisi mahdollisuus olla osittain omavarainen, elelisi yhteiskunnan varoilla ja eläisi tätä elämää just sillei niin kuin oikeasti haluaisi. Tekisi juuri niitä juttuja, joita haluaa. Ei antaisi oravanpyörän viedä mennessään. Ja tosiaan, ajatus maailmanympärimatkasta alkoi saada aivan uudenlaista tuulta alleen.

Tämä saattoi tuntua hyvinkin provosoivalta tekstiltä, mutta se ei ollut tarkoitus. Tämä on lähinnä vain suuren tunnekuohun vallassa kirjoitettu. Tarkoitus ei ole halveksua tai vähätellä ihmisiä, jotka haluavat yllä mainitsemillani tavoilla elää, ei tietenkään. Jokainen on oman onnensa seppä ja tekee elämästään sellaisen kuin haluaa. Olen onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka tekevät elämässään juuri sitä mitä haluavat, vaikka se ei olisikaan se minun unelmani. Yllä mainitsemani elämäntyyli vain on itselle aivan kamala punainen vaate, ja minulla on lähitulevaisuuteni varalle tiedossa jotain aivan muuta kuin voisi minun ikäiseni naisen olettaa suunnittelevan.

Hyvää loppuvuotta kaikille! Tehdään elämästä elämisen arvoinen, eikä jäädä tuleen makaamaan! :)

Bergamo Cimitero

Minä kuulin kollegalta sellaisen juorun, että Bergamossa on aivan mieletön hautausmaa. Meidän piti käydä tsekkaamassa se ukkelin kanssa jo kesällä, mutta meidän huomion parin päivän aikana vei ihan täysin tämä huumaava Citta' Alta ajan henkineen ja maisemineen ja tietysti Bergamo Historic Grand Prix. Tänään päätin korjata tilanteen ja lähdin heti aamusta tallustelemaan kaupungin toiselle laidalle nähdäkseni, mitä mulle oli niin hehkutettu.

Se oli mieletön. Niin kaunis. Niin seesteinen. Aivan uskomaton hautausmaa. En tiedä, voiko hautausmaasta sanoa näin... mutta sanon kuitenki: enjoy!

Sisäänkäynti hautausmaalle. Liekö arkkitehtuurissa haettu jotain massiivista ja näyttävää?

Hautausmaa oli pullollaan mielettömän hienoja hautakiviä ja hautaholveja, joihin oli haudattu vuosien saatossa kokonaisia sukuja. Minuun teki äärimmäisen vaikutuksen, miten hyvässä kunnossa kaikki haudat oli pidetty ja miten jokaiselta muistomerkiltä löytyi tuoreita tai lähes tuoreita kukkia. Lisäksi olin aivan haltioissani näistä katolilaisista pyhimyksistä, joita oli ripoteltuna pitkin hautausmaata, jonka kiertämiseen (enkä edes kiertänyt joka välistä) meni sellainen rapia puolitoista tuntia!

Katolilaisuudessa on joitain muitakin kiehtovia elementtejä kuin pyhimykset. Esimerkiksi täällä Italiassa - ja monessa muussakin Keski-Euroopan maassa - tulee jotenkin kiva olo, kun kirkon kellot lyövät tasatunnein. En mä oikeestaan tiedä, liittyykö se mitenkään katolilaisuuteen, mutta katolisissa maissa olen huomannut tätä tapahtuvan. Niin, tai se kiva fiilis... ehkä sekin johtuu vaan siitä, että liitän sen matkustamiseen ja ulkomailla olemiseen. Vähän niin kuin moskeijojen rukouskutsut, jotka minun mielestä kuulostavat tosi hienoilta! 

Ennen reissua oli puhetta tämän kollegani kanssa myös siitä, että olisi mielenkiintoista osallistua joskus katolilaiseen messuun. No, ties vaikka tässä vallan villiksi heittääntyisin ja löytäisin itseni joku aamu jumalanpalveluksesta...

Mielettömiä sukuhautoja. Vainajat ei vissiin mistään köyhästä perheestä...

Sitten eksyin pikkuhautojen osastolle. Siellä tuli vähän suru puseroon. Äkkiseltäni hautakiviä lueskellessani huomasin, ettei täällä juurikaan ollut ketään, joka olisi ylittänyt yli neljän vuoden iän.

Tämä ylläoleva hautakivi pysäytti mut pitkäksi aikaa. Olin varma, että tässä esiintyvä patsas on sama, joka löytyy Akseli Gallen-Kallelan Tuonen joutsen -maalauksesta. Mutta ei se ollutkaan ihan. Varmistuin asiasta päästessäni takaisin tänne yläkaupungille hotelliin.

Vaikka ajatus varmaan tuntuu hieman hurjalta, niin suosittelen ehdottomasti käymään Bergamon hautausmaalla, jos aikaa vaan liikenee. Se on uskomattoman kaunis paikka, jossa sielu lepää. Ja sielut. Useita sieluja. 

Itseä hieman hävetti ottaa kuvia, jos joku sattui olemaan lähistöllä. Ajattelin, että nyt joku loukkaantuu ja luulee, että minä olen vaan tunteettomasti siellä häpäisemässä vainajia. Pakko oli kuitenkin tallentaa jotain kameralle. 

Jouluterveiset Bergamosta!

Istun Bergamon vanhassa kaupungissa Piazza Mercato D. Scarpella Bar Botticellissa, kuuntelen joululauluja ja juon lasillista viintä. Takana aivan jäätävä määrä valvomista (jotain reippaasti rapiaa pariakymmentä tuntia), yks bussimatka, pari lentoa, istumista kahdessa eri junassa ja päälle vielä hississä, joka toi mut tänne Citta Altaan. Syöminen on ollut olematonta ja nestehukkakin varmaan puskee päälle. Olen mielestäni lasillisen Chardonnayta ansainnut tässä hotellihuoneen siivoamista odotellessa!

Majoitun Up Town B&B:ssä, joka on ihan tässä Piazza Mercato D. Scarpella, itse asiassa tuossa ihan yläkerrassa. Hotellin rastapäinen respamies Jesus vaikutti kovin avuliaalta ja innokkaalta. Sain alennuskortteja lähiravintoloihin ja pubeihin (?). Se oli hämmentävää. Ja ilahduttavaakin toki.

Bergamo on ihan jouluisissa tunnelmissa. I like. Joululaulut ne vaan raikaa. Tuntuu, että tuo kahvilan täti heittää joka biisin kohdalla lisää volaa... joulukylä oli auennut rautatieaseman kupeeseen ja pääkatua koristaa pimeän aikaan varmaan mielettömät jouluvalot. Jouluseimiä ja koristeita roikkuu vähän joka nurkalla. Sinänsä tosi outoa, koska täällä on vielä puissa keltaiset lehdet ja aurinko paistaa niin kuin kesällä. Lämmintä tosin on vaan nippanappa se kymmenen, öisin voi laskea jopa nollaan. 

Heti tuohon pääkadulle asemalta kävellessäni haistelin sellaista... ulkomaan tuoksua ^_^ Voi olla, että tässä seuraavana viitenä päivänä unohtuu arjen murheet. Tai sitten ei... Citta Alta on kuitenkin niin inspiroiva keskiaikainen ympäristö.

Mutta kun se mun huone valmistuu, mä aion ottaa ihan ekaks tirsat. Kuulostaa suunnitelmalle.

Matka inspiraation lähteelle

Mitä jos matkustaminen olisi vielä mahtavampaa? 

En ole koskaan edes ajatellut, miten matkustamisen saisi tuntumaan - jos vain mahdollista - entistä enemmän siltä omalta the jutulta. Matkustaminen itsessään; kaikki uusi ja jännittävä, itsensä mukavuusalueelta ulos työntäminen, uuden oppiminen ja uusien näkökulmien ja ajatusten muovautuminen on jo niin upea tunne ja kokemus, että mitä ihmettä sitä voisi enää lisää siihen kaikkeen kaivatakaan?

Ajatus lähti itää - sanotaan - jo varhain kesällä. Mulla oli kamalan mitäänsaamaton kesä kirjoittamisen suhteen. Ideoita ja ajatuksia pulpahteli mieleen tuon tuosta ollessamme reilaamassa, mutta mitään ei koskaan oikein päätynyt paperille asti. Koin valtavia inspiraatioryöppyjä ja monesti jouduin kiroamaan, kun olin jättänyt inspisvihkoni kotiin. Kuka yhtään järkevä "kirjailija" tekee tuollaisen emämunauksen? En tiedä mitä ajattelin. Ilmeisesti en vissiin mitään.

Kaikista eniten mun mieleen kuitenkin porautui Bergamon vanha kaupunki, Citta' Alta.

Matkapäiväkirjasta... 

31.5.2015 Lillunlällyn-puisto, Bergamo, Citta' Alta, Italia 

"Kamalan inspiroiva paikka. Saan täältä ihan uskomattomia viboja, voisin oleskella täällä ja kirjoittaa loputtomasti. Mun kirjaan tulee ehkä kaupunki, joka on saanut inspiraationsa täältä."

Siitä se ajatus alunperin siis lähti. Minä en oikein tiedä, uskonko minnä sillä tavalla mihinkään kohtaloon, mutta uskon, että jotain ihmistä suurempaa johdatusta oli tiellämme, kun vaadin päästä katsomaan Bergamon vanhaa kaupunkia. Meillähän kävi se hassu äksidentti, että sen sijaan, että olisimme nousseet lentokentällä Bergamon keskustaan menevään bussiin, nousimmekin johonkin ihan muuhun bussiin ja löysimme itsemme Milanosta. Mun oli silti pakko seuraavana päivänä päästä takaisin Bergamoon. Mun oli pakko päästä näkemään Bergamon vanha kaupunki, joka niin läheisestä kansainvälisestä (mutta pienestä) lentokentästä huolimatta taitaa monelta matkaajalta mennä aivan sivu suun. 

Tässä syksyllä koin valtavaa tarvetta vetää reppu selkään ja lähteä käymään vähän ulkomaalla. Syksyn tullen koin myös uudenlaisen draivin kirjoittamisen suhteen. Tekstiä syntyi useita sivuja muutamissa päivissä. Sitten aloin miettiä, että miksi ihmeessä en yhdistä kahta näin intohimoa itsessäni herättävää asiaa. 

Kuin vahingossa eksyin etsimään itselleni sopivaa väliä lähteä muutamiksi päiviksi Italiaan. Ryanairiin petyin pahasti, sillä pulju aikoo vetää kaiken toimintansa Pirkkalan lentokentältä. Kirjoitin jopa addressin tätä vastaan. Viimeiset lentonsa Pirkkalasta tänä syksynä Ryanair tekee ilmeisesti ihan näinä päivinä. Itku silmässä katselin Bergamon lentoja, jotka olisivat olleet puolet halvempia kuin junalippu Helsinkiin. 

Tästä lannistumatta löysin kuitenkin semiedulliset lennot Lufthansalta Milanoon , josta ajaa tunnissa junalla Bergamoon, ja kivan oloisen B&B:n aivan keskeltä Bergamon Citta' Altaa, "kirjani" tapahtumien keskeisiltä huudeilta. Mukaani en tarvitse kuin läppärin, inspisvihon ja kameran. Vietän viisi yötä Bergamossa yksin hieman ennen joulua ja aion kirjoittaa ja imeä itseeni tuon talvisen vanhan kaupungin energiaa. Kutsunkin sitä hassutellakseni "työmatkaksi". 

Loppuun vielä aivan mieletön biisi, joka ehdottomasti kiilaa mun reissusoittolistalle. Tästä tulee hyvällä tavalla levottomaksi ^_^

Kygo - Here For You ft. Ella Henderson

"Knowledge of what is possible is the beginning of happiness"

Ulkona on ihana syksy. Osittain alastomat ja osittain vielä kaikissa keltaisen ja punaisen sävyissä hehkuvat lehtipuut ovat niin kauniita. Päivät ovat olleet kirkkaita. Sinistä taivasta vasten tuommoinen väriloisto pääsee todellisiin oikeuksiinsa. Ei sillä, nyt kun katselen ikkunasta, näen harmautta ja sumua, mutta en siltikään osaa olla pitämättä kauniina tätä kiehtovaa vuodenaikaa. Oli syksy minkälainen tahansa, se on aina kaunis, inspiroiva ja intohimoja täynnä. Mutta senhän te tiesittekin.

Tuntuu, että aika kuluu nopeammin ja nopeammin mitä vanhemmaksi tulee. Tällainen pieni ihminen pyristelee vain mukana ja yrittää tehdä elämästään elämisen arvoisen parhaaksi katsomallaan tavalla eikä voi koskaan tietää, mikä on se päivä, kun aika loppuu kesken. Muistatteko, kun pienenä aika mateli eteenpäin? Ala-asteella kolmosluokan syyslukukausi tuntui kestäneen ainakin kolme vuotta. Nyt nuo muutamat hassut kuukaudet vilistävät silmien edestä järjettömällä vauhdilla ja sitä jää jälkeenpäin miettimään, että saiko tässäkään ajassa aikaan mitään järkevää 

Sam's Pub, Kathmandu

Onnellisuutta lienee ennen kaikkea se, että tietää myös mitä puuttuu ja pyrkii saavuttamaan sen keinolla millä hyvänsä. Tätä lienee hieman vaikea selittää. Olen onnellinen, mutta jotain puuttuu. Voisin elää elämääni näin kuin se juuri nyt on ja olla täysin tyytyväinen saavutukseeni, kun joskus kuolinvuoteellani makaisin. Ja toisaalta. Tiedän, että jos mitään muutosta ei tapahdu, tulen kuolemaan katkerana, ilkeänä ja vihaisena vanhana akkana. 

Irtiotto. Olen haaveillut siitä pitkään, voisi puhua jopa vuosista. Viime aikoina unelma oravanpyörästä irroittautumiseen on kuitenkin vain kasvanut ja kasvanut ja kasvanut. Kun ajattelenkin asiaa, tiedän, mitä haluan tullakseni täysin onnelliseksi. Voin tuntea sieluni kärventyvän tässä ja nyt, kun mietin, etten koskaan olisi niin rohkea tehdäkseni sitä. Täytän ensi kuussa 28 vuotta ja minua kaduttaa jo nyt, etten tehnyt tätä silloin huolettomana parikymppisenä, jolloin kaikki olisi periaatteessa ollut helpompaa. Olisin vain ottanut ja lähtenyt, kokenut ja elänyt.

Seward, AK

Puhun lähtemisestä. Siitä, kun sanoo asuntonsa irti, myy kaiken turhan irtaimiston, pakkaa rinkan ja vain lähtee. Suunnalla ei niin väliä, mutta kunhan lähtee. Minä haluan lähteä. Haluan ottaa mieheni mukaan ja lähteä. Se voi olla elämäni huonoin päätös, mutta se voi myös olla elämäni paras päätös. Kukaan ei sitä voi tietää etukäteen. Mutta jos ei edes yritä... jotain jää puuttumaan ja tyhjän tilan täyttää katkeruus, ankara tietoisuus siitä, ettei ollut tarpeeksi vahva tai rohkea ottamaan askelta tuntemattomaan.

Se olisi vielä niin helppoa. Ei ole lapsia, ei asuntolainaa, on edelleen nuori ja virkeä. 

Aviomieheltä täytyy tietysti kysyä. Jos jollekin ihmiselle olen tässä maailmassa vastuussa tekemisistäni, niin aviomiehelleni. Olen kysynytkin. Saatatte muistaa, että aviomieheni on hyvin tiukasti jalat maankamaralla pitävä tyyppi, joka joutuu ajoittain vetämään minut takaisin pilvilinnoistani. Ja se on ihan hyvä, sillä muuten saattaisin ajelehtia maailman tuulissa aivan päämäärättömästi, sillä tavalla päämäärättömästi, ettei edes unelmien seuraamisesta tulisi ikinä mitään. 

Sarangkot, Nepal

Varovaisesti esitin miehelleni eräänä taannoisena iltana keittiön pöydän ääressä, että mulla olisi yks juttu. Kun ukko oli kiinnittänyt huomionsa muhun (varmaan ajatteli, että kerron olevani raskaana tai asia olisi jotain muuta vakavaa), sanoin, että haluaisin lähteä. Maailmalle. Ja että olen haaveillut siitä. Kyllähän ukko tietää, että mä siitä olen haaveillut. Ihan tosissaan haluaisin lähteä. Ihan ihan ihan oikeesti ja tosissaan. Ja mitä mieltä sä olet ajatuksesta? Minä haluan tehdä sen ainakin, tietysti toivon, että lähtisit minun kanssani. Mitä luulet?

Aviomieheni sanoi painavalla äänellä, että kaiken täytyy sitten olla hyvin suunniteltu. Ja ettei me voida ihan tuosta noin vaan lähteä. Että aikaisintaan vuoden päästä.

Ei, me emme ole lähdössä mihinkään, painotan sitä nyt hyvin tarkasti ja selkeästi artikuloiden, koska tuo ukkoni ei halunnut mun innostuvan liikaa, oikein sanoi sen minulle ja katsoi vakavalla naamallaan. Mutta ajatus itää, tuolla jossain. Niin tasainen ja rauhallinen, järkevä ja looginen aviomieheni ei siis tyrmännyt ajatusta, vaan otti jopa alustavasti selvää ansiosidonnaisista, virkavapaista sun muista mahdollisuuksista irroittautua työelämästä puoleksi vuodeksi tai mikä sitten olisikaan se aika, jonka maailmalla viihtyisimme. Alustavasti. Me emme ole vielä lähdössä mihinkään.

Mun on silti vaikea olla itse innostumatta. Niin kamalan vaikea. Pelkkä ajatus siitä, etten mä ole tämän ajatukseni kanssa yksin, saa fiilikset kohoamaan ilmaan. Vihdoin tuntuu, että voin saavuttaa sen, mitä eniten haluan. En nyt, mutta joskus. Se ei ole enää pelkkä villisti tuulen mukana häilyvä ajatus ja haave, vaan asia, joka toteutuu sitä työstämällä ja kärsivällisesti suunnittelemalla.

Lake Manyara, Tansania

Ihmiset ympärillä saavat lapsia ja ostavat taloja ja elävät suomalaista unelmaa. Kamalan aikuisia kaikki ja olen onnellinen heidän puolestaan. Hekin tekevät sitä, mitä haluavat. Joten miksi en minäkin tekisi?

Mun unelmat ja suunnitelmat sattuvat vain olemaan vielä toistaiseksi jotain aivan muuta kuin asuntolainahakemukset ja tyyni perhe-elämä. Olen kamalan pahoillani, äiti, sinä joudut edelleen odottamaan lisävahvistuksia lastenlastesi joukkoon. Nyt ei oikeen vielä ehdi. Ja iskä. Pelkkä ajatus siitä, että ajelehtisimme useita kuukausia ympäri maailman tekemättä mitään järkevää (siis kunnon töitä), varmaan hermostuttaa suunnattomasti. 

Mutta on asioita, jotka on tehtävä välttyäkseen hitaalta kuolemalta.