Kyllä minua niin surettaa tuo Nepalin eilinen maanjäristys. Ainahan köyhää maailmaa runtelevat luonnonilmiöt ovat epäreiluja ja kamalia, mutta tämä Kathmandulaaksoa ja huudeja ravistanut järistys tuntuu aivan erityisellä tapaa hirveältä. Ei varmasti tule lukijoille yllätyksenä, jos tietää, miten lähellä mun sydäntä tuo kyseinen vuoristojen maa on. Tietysti, jos jotain pienen elämäni aikana olen luonnosta oppinut, niin luonnon edessä ihminen on vain voimaton ja mitätön, vaikka ihminen usein muuta luuleekin.
 |
| Thamel, Kathmandu 2012 |
Luonnon edessä ihminen joutuu polvistumaan ja alistumaan oli asuinalue, elintaso tai varakkuus mitä hyvänsä, mutta erityisesti kehitysmaiden alueella sattuvat luonnonhasardit raastavat rintaa aivan eri tasolla. Näissä maissa tavallinen arkikin voi olla todellista kamppailua ja selviytymistä päivästä seuraavaan. Että mitäs sitten, kun viimeisetkin rippeet paremmasta huomisesta kaatuvat niskaan? Kun se oma pieni lautahökkeli, jota on pitänyt kotinaan, vajoaa maan tasalle, ja ruoka ja vesi, joista on aina ollut pulaa, ovat entistä vaikeammin saatavilla? Epätoivo on usein kutsumaton, mutta välttämätön vieras, kun alta menee koti ja kaikki se pienikin omaisuus, jonka on haalinut kasaan ja jonka varaan on rakentanut omaa elämäänsä, puhumattakaan siitä, että kuolema on saattanut verottaa lähipiiriä. Materiasta tulee täysin toissijaista, kun on kyse ihmishengistä; äideistä, isistä, sisaruksista, työtovereista tai parhaasta ystävästä.
Toisaalta tuntuu ihan hölmölle puhua näistä asioista; enhän ole itse koskaan kokenut mitään vastaavaa enkä tiedä, minkälaista se todellisuudessa on. Menköön tämä siis puhtaan arvauksen ja oletuksen piikkiin.
 |
| Kathmandu 2012 |
Minä kuitenkin uskon, että nepalilaiset tästä selviävät, ennemmin tai myöhemmin. En voi todellakaan sanoa tuntevani nepalilaisia kahden viikon maassa oleskelun perusteella, mutta jonkinlainen käsitys nepalilaisesta mentaliteetistä ja luonnon lujuudesta mulle valkeni maaliskuussa 2012. Ihmiset, joilla ei käytännössä ole mitään (ainakaan meihin rikkaisiin länsimaalaisiin verrattuna), olivat iloisia, elämänhaluisia, ystävällisiä ja avuliaita (tietysti yleensä aina pientä korvausta vastaan, mutta muutaman kymmenen sentin vähennys matkabudjetista tässä kohtaa oli täysin olematon, etenkin, kun kyseinen summa paikalliselle oli oikeasti merkittävä).
Ihmiset vaikuttivat myös niin kovin rauhanomaisilta, mikä näkyi ehkä selvimmin esimerkiksi Kathmandun Durbar Squarella, jossa hindut ja buddhistit rukoilivat samoissa temppeleissä ilman pienintäkään kärhämää keskenään. Jopa hindujen eläväksi jumalattareksi, Kumari Ghariksi, nimetty tyttölapsi syntyi alunperin buddhistiperheeseen. Pistäpä kristityt ja muslimit samaan huoneeseen rukoilemaan, niin ihmisiä lähinnä vain kuolee (näin kärjistetysti ilmaistuna).
Jotain sellaista nepalilaisissa kuitenkin on, jonka uskon auttavan heidät tämän tragedian yli. Jotain... henkisesti lujaa. Ehkä sitten sitä elämäniloa.
Jotain sellaista nepalilaisissa kuitenkin on, jonka uskon auttavan heidät tämän tragedian yli. Jotain... henkisesti lujaa. Ehkä sitten sitä elämäniloa.
 |
| Kathmandu valley 2012 |
Pakko kuitenkin myöntää, että mielessä pyörii myös arvailut siitä, miten on käynyt niille paikoille, joissa on itsekin käynyt. Mitä on jäljellä enää Kahtamandun tai Bhaktaburin Durbar Squareista? Onko yli tuhat vuotta vanha Changunaryan enää pystyssä? Entäs Apinatemppeli Swayambhunath? Ihan semisti tunnen oloni pinnalliseksi ja materialistikseksi, kun tajuan ajattelevani näitä asioita ja tulevani surulliseksi, jos nämä upeat rakennelmat Kathmandussa ovat vaikkapa tuhoutuneet. Toisaalta pystyn edes hieman puolustamaan itseäni ja murheitani sillä, että kyseessä on kuitenkin historiallisesti ja kulttuurillisesti tärkeitä kohteita, joiden arvoa ei voi mielestäni mitata ainakaan rahassa.
Tuntuu pahalta edes kirjoitella tällaista, etenkin kun alueen uhriluku tuntuu koko ajan nousevan. Tietysti olen miettinyt pakosti myös esimerkiksi Thamelin luottomajoituksemme Elbrus Homen hotellijäbiä; mahtavatko nuo hauskat ja loistavat tyypit olla enää elossa. Se yksikin kaveri tuntui aina vain vittuilevan mulle jostain, sillä tavalla pilke silmäkulmassa ja virne suupielessä.
Hui, ihan kamala ajatus! :(
Ajatukseni ja sydämeni ovat tuolla kaukaisessa maassa nyt varmasti enemmän kuin koskaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!