Kotimatkalla pelkkää ongelmaa

Joulun alla toteuttamastani inspiraatiomatkasta Italian Bergamoon jäi hyvä maku suuhun. Vaikka en olekaan juuri kirjoitellut tuosta reissusta tänne blogin puolelle vielä mitään, ajattelin nyt röyhkeästi hypätä suoraan siihen, kun matkustin Bergamosta pois. Muuten niin rauhallisesti ja onnistuneesti sujuneen reissun päälle matkani Bergamosta Milanon Malpensan lentokentälle oli mitä jännittävin ja ongelmaisin. 

Se kaikki oli varmasti suurta koettelemusta, jolla mua valmisteltiin selviämään ongelmatilanteista ulkomailla, rohkeasti avaamalla suu ja kysymällä (ja osittain toki osumalla oikeiden ihmisten kuuloetäidyydelle ja luottamalla näihin sen verran kuin maalaisjärki antaa periksi). Ja se oli ihan okei. Olin juuri Bergamon rautatieasemalle kävellessäni itsekseni helpottuneena miettinyt, miten sujuvasti ja hienosti kaikki oli reissussa onnistunut. Näin jälkeenpäin se ahdistava ja kaaottinen tyrmistys nähdessäni kaikkien junavuorojen peruuntuneen rautatieasemalle saavuttuani tuntuu huvittavalle.

Bergamo

Mun oli siis tarkoitus ajaa junalla Bergamosta Milanoon ja sieltä edelleen toisella junalla Malpensan lentokentälle. Vaan eipä ihan niin helposti onnistunutkaan. Bergamon ja Milanon välillä oli sattunut jonkinlainen junaonnettomuus, näin kertoi lipunmyyntipisteen täti, kun menin järkyttyneenä kyselemään, oliko mikään juna menossa Milanoon sinä aamuna. Täti kertoi kuitenkin korvaavia linja-autovuoroja järjestettäneen. Ostin lipun ja kysyin, mistä bussit lähtisivät. Toiselta puolen katua, täti vastasi.

Mun takanani oli ystävällinen, 'bouttia nelikymppinen nainen, joka kertoi olevansa menossa samaan suuntaan ja tarjoutui johdattelemaan mua Milano Centraleen asti, jotta olisin löytänyt oikean bussin jne. Kuin koiranpentu seurasin naista ja tämän mustaan pukuun pukeutunutta "kätyriään" kadun ylitse ja nousimme Milanoon menevään bussiin. Olin tässä kohtaa jo uudelleen helpottunut. Kunhan vain pääsisin Milanon päärautatieasemalle, handlaisin loput taas itse...

Olin siinä lapsenomaisessa uskossa koko bussimatkan ajan, että bussi päätyy Milano Centraleen, joka onneksi reilatessa kesällä tuli tutuksi, kunnes tajusin bussin pysähtyvän jossain aivan omituisessa Milanon kolkassa ja kaikkien matkustajien kävelevän bussistä ulos. Nainen, jota olin seurannut Bergamossa viittoi minua mukaansa. 

Olimme jollain metroasemalla, mutta pälyillessäni ympärilleni en nähnyt merkkiäkään siitä, mikä niistä kymmenistä Milanon metroasemista se oli. Nainen kertoi, että loppumatka piti kulkea metrolla. Ostimme lehtikiskasta metroliput ja sukelsimme maan alle. Nainen ja mies kävelivät niin kovaa vauhtia, nainen sekä italiaa että englantia yhdessä ja erikseen pälpättäen, että en meinannut millän pysyä perässä. Lopulta istuimme metrossa ja nainen kertoi, että meidän piti vielä vaihtaa toiseen metroon ennen kuin pääsisimme perille. Tutkailin vaunun seinästä metrokarttaa ja totesin saman. Nainen ja tämän mykkä pukumieskätyri eivät olleet ainakaan toistaiseksi huijanneet mua millään tavalla.

Lopulta olimme yhden metrovaihdon jälkeen Milano Centralessa. Kiitin naista ja tämän miesystävää miljoonasti heidän avustaan, minkä jälkeen erosimme. Jälleen kerran oloni oli varsin rehvakas; asema on tuttu, junalippuautomaatit tuttuja; tarvitsee vain tsekata taululta lähtöraide. Siinä tohkeissani kävellessäni Milanon valtaisaa päärautatieasemaa mun silmäni harhailivat suurelle näytölle, jossa näkyi lähtevät ja saapuvat junat. En voinut uskoa silmiäni. Kaikki junavuorot välillä Milano-Malpensa oli peruttu. KAIKKI. 

Mietin pikaisesti mahdollisuuksiani. Hermostutti jo vähän, että ehdinköhän koneeseen. Ei kai siinä muuta ressiä ollutkaan kuin juuri se, että mun piti olla lentokentällä lähtöselvityksessä tiettyyn aikaan mennessä. Olin nyt suunnittelemaani aikataulua n. puoli tuntia myöhässä. Muistin kesältä, että pihat kuhisivat lentokenttäbussiriivaajia. Kiirehdin pihalle ja bongasinkin välittömästi kojut ja huutelijat lähistöltä.

Ostin lipun. Sitten kysyin, milloin seuraava bussi lähtee. Poika kojussa katsoi kelloa ja vastasi, että viiden minuutin päästä. Kysyin, että mistäköhän bussi lähtee. Poika vastasi, että toiselta puolelta asemaa, se toinen bussi oikealla. Hyvä, että ehdin kiittää poikaa avusta, kun jo käännyin ja lähdin apinan raivolla raivaamaan tietäni ihmismassan ja suuren rautatieaseman läpi toiselle puolelle. Ne, ketkä ovat Milanon asemalla olleet, tietävät, ettei sitä välttämättä selvitetä ruuhka-aikaan viidessä minuutissa...

Kuin ihmeen kaupalla selvisin oikeaan paikkaan ja vielä niin ajoissa, että ehdin polttaa savukkeen bussin lähtöä odotellessani. Bussin kyytiin päästyäni onnistuin viimein rentoutumaan niin, että olin nukahtaa. Havahduin, kun bussi pysähti lentokentän kakkosterminaaliin. Jouduin äkkiä tarkistamaan, oliko se minun lähtöterminaalini. Ei ollut. Kyllä kiitin luojaa jälleen, kun bussikuski ilmoitti meidän seuraavaksi menevän ykkösterminaaliin.

Lentokentällä olin juuri ajoissa. Astelin Lufthnsan lähtöselvitykseen ja luulin jo selvinneeni kaikista vastoinkäymisistä. Kunnes Lufthansan täti sitten pyysi minua punnitsemaan käsimatkatavarani (mulla oli matkassa pelkästään pieni lentolaukku, johon olin änkenyt viiden yön tarpeeni)... hieman irvistellen nostin laukun hihnalle, sillä tiesin, että se oli enemmän kuin sallitun 8 kiloa (lähtiessäni Helsingistä tein lähtöselvityksen automaatilla, eikä kukaan koskaan punninnut sitä laukkua). Vaaka näytti 10,2 kg ja Lufthansan täti pudisteli päätään pettyneenä.

Otin läppärin ulos matkalaukusta ja sen paino tippui rapiaan seitsemään. Täti oli kuitenkin edelleen hyvin pettyneen näköinen ja sanoi, ettei mulla saanut olla kuin kaksi käsimatkatavaraa... nyt mulla oli käsilaukku, tietokonelaukku ja matkalaukku. Sovimme tädin kanssa, että laittaisin ennen koneeseen menoa käsilaukkuni matkalaukkuun, jolloin sen paino jäisi juuri ja juuri n. kahdeksaan kiloon. Täti toivotti hyvää lentoa, ja minä olin onnellinen, ettei tarvinnut lähettää matkalaukkua ruumaan.

En koskaan laittanut käsilaukkua matkalaukkuun, vaan turvatarkastuksen jälkeen asettelin tietokoneen nätisti takaisin matkalaukkuun, jolloin sen paino ylittyi parilla kilolla jälleen, mutta eipähän kukaan enää kysellyt, kun täti oli vielä merkinnyt mun matkalaukkuun sen kilomäärän, jonka oli saanut punnitessaan sen ilman läppäriä :P