Travel statistics 3 - Ihmisiä maailmalta

Sanotaan, että matkustaminen avartaa. Kun matkustaa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, näkee ja kokee asioita aivan erilaisella tavalla kuin aikaisemmin. Sitä kokee asioita eri näkökulmasta ja saattaa alkaa ajatella uudella tavalla. Yksinkertaistettuna se voi olla vaikkapa sitä, että enää en ajattele kaikkien asuvan Afrikassa savimajoissa, koska olen nähnyt Dar es Salaamin peilitalot ja asfaltoituja katuja kaahaavat uudenkarheat autot. Yksi selkeimmistä muutoksista koin itsessäni Nepalin matkan jälkeen: Suomessa asiat ovat hyvin. Ihan oikeasti hyvin. Mua ärsyttää, jos joku väittää, ettei Suomi ole hyvinvointivaltio. Täällä on toimiva järjestelmä, jolla ihmisistä pidetään huolta, koulutus on ilmaista, hanasta tuleva vesi juotavaa ja suihkusta tuleva vesi lämmintä ja ja.. voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin.

Yksi syy, miksi matkustaminen ihan oikeasti avartaa, ovat ihmiset. Tällainen mielen avartuminen ei välttämättä ole mitään, jota voisi yksityiskohtaisesti kuvailla. On mielenkiintoista tavata ihmisiä eri kulttuureista ja vaikka kohtaaminen heidän kanssaan olisikin vain ohikiitävä hetki, heistä saattaa jäädä ikuinen jälki muistiin. Ja pelkästään sen koen olevan jo jonkinlaista mielen avarrusta. On kohdannut ihmisen, jota ei todennäköisesti tulee tapaamaan enää koskaan, mutta hän on olemassa.

Pyhät miehet, Kathmandu

Ajattelinkin jatkaa tätä travel statistics -listaani nyt kertomalla mieleen painuneimmista ihmisistä, joihin olemme reissuilla törmänneet (tietenkään mulla ei juuri näistä tyypeistä ole kuvia, sorry for that).

Kalifornialaispariskunta, Juneau. Ensimmäisenä tulee mieleen tämä kalifornialaispariskunta, jonka tapasimme Alaskan Juneaussa. Täytyy oikein pohtimalla pohtia, miksi en ole maininnut tätä pariskuntaa jo silloin, kun kirjoittelin reissupostausta Juneausta, mutta en keksimälläkään keksi siihen syytä. Nyt kerron heistä.

Päivä Juneaussa oli harmaa, sumuinen ja tihkusateinen. Tästäkin huolimatta jätimme kotoisan hotellihuoneemme ja tutkailtuamme hetken downtownia, päätimme harhailla hieman sivummalle ja päädyimme rapian kilometrin päähän kapean hiekkatien päädyssä sijaitsevalle Last Chance Basin -kaivosmuseolle keskelle erämaata. Olimme pitkään museon ainoat vierailijat, kunnes paikalle saapui eräs vanhempi pariskunta.

Olimme tutkineet museon tätä vanhaa pariskuntaa nopeammin ja lähdimme kävelemään takaisin kaupunkiin. Vesisade oli tässä kohtaa yltynyt jo reippaammaksi ja minun piti avata sateenvarjo. Hupparin sisällä alkoi olla vähän hiki, sillä keli ei ollut kuitenkaan mikään kamalan kylmä. Kuumottava hiki ja läpimäräksi kastuminen oli mieltä kohottava yhdistelmä, totta tosiaan.

Jonkun matkaa käveltyämme kuulimme takaa lähestyvän auton. Auto ohitti meidät hitaasti ja pysähtyi vähän matkaan päähän meistä. Autosta nousi samainen vanhahko pariskunta, joka oli tullut museoon hieman meitä myöhemmin. He kysyivät, tahdoimmeko kyydin keskustaan, kun vettäkin satoi niin kovasti.

Nousimme autoon takapenkille ja selvisi, että pariskunta oli menossa samaan suuntaan meidän kanssa, downtowniin. He olivat kotoisin Kaliforniasta ja lomamatkalla Alaskassa. Matka kesti muutamia minuutteja, mutta voi vitsit, miten mukava pariskunta olikaan. He jättivät meidät hotellin lähelle, kiitimme kyydistä ja he jatkoivat matkaansa. Heistä jäi ihan uskomattoman hyvä fiilis. Niin ystävällisiä ja herttaisia he olivat, kyselivät Suomesta kaikenlaista ja vaikuttivat innostuneilta! Lämmöllä muistelen heitä vieläkin. Pelastivat märän suomalaispariskunnan keskeltä erämaata ja toivat takaisin sivistykseen pariin ^_^

Unkari, The Puzta Fiver

Paikallinen jäbä pelaa Quarteria, Paje Beach. Quarterista olen kirjoittanut joskus miljoona vuotta sitten tänne blogiin. Tämän kekseliään juomapelin säännöt siis löytyvät tästä linkistä. Quarter on legendaarinen juomapeli, joka on edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen, oleellinen osa kaveripiirimme juomapelikulttuuria. 

Meillä oli Sansibarin Paje Beachilla päräyttävät bileet. Hotellijäbien ja norjalaisten kanssa kävimme tutustumassa paikallisiin Vuvuzelabaardeihin, minkä jälkeen hotellille palattuamme hotellijäbät avasivat baarin ja istuimme nousevan kuun alla porukalla, joimme ja jauhoimme paskaa. Jossain kohtaa joku ehdotti juomapeliä. Me ehdotimme ukkelini kanssa Quarteria. Jostain löytyi puinen alusta, jostain muualta sopiva kolikko, hotellin keittiöstä juomamuki ja ilmeisesti jostain myös pullo terävää.  

Norjalaiset tippuivat yksitellen, liekö olivat väsyneitä vai hermostuivatko siihen, ettei kolikko löytänyt tietään juomamukiin. Hiljalleen hotellijäbätkin alkoivat  hävitä omille teilleen; heilläkin oli vaikeuksia hahmottaa, miten päin kolikko olisi ollut helpointa saada osumaan oikeaan kohteeseen. Lopulta seurassamme istui yksi kaveri, paikallinen dude, ilmeisesti hotellijäbien tuttu, tai sitten joku ihan randomilla Vuvuzelabileistä mukaan rantautunut tyyppi, joka tykitti jokaisella heitolla kolikon kuppiin. Ehdimme jo esittämään epäilyksiä siitä, että tämä nimetön kaveri olisi joskus aikaisemminkin pelannut kyseistä peliä, tai ainakin salaa harjoitellut jonkun Youtube-videon avulla, mutta kovasti väitti hän, ettei ollut koskaan törmännyt kyseiseen lajiin missään. Mutta aikamoinen oli voittoputki hällä, kun yleensä aloittelijat tuskailevat useita pelejä ennen ensiosumaansa.

... tai sitten ei tapaa ketään tai mitään muuta kuin upean ja hiljaisen luonnon. Kilpisjärvi, Saana-tunturi.

Mr. Washington, Innsbruck, Itävalta. Mr. Washingtonin kanssa emme olleet ihan niin paljoa tekemisissä kuin voisi kuvitella, asuihan hän meidän kanssamme Innsbruckin Nepomuks-hostellissa samassa huoneessa, mutta jollain tapaa hän jäi kyllä meidän kaikkien mieliimme erittäin vahvasti. Mr. Washington oli siis nimensä mukaisesti (ja on toivottavasti vieläkin, en tiedä, miksi käytin imperfektiä) kotoisin Washingtonista, josta hän kertoi muuttaneensa joskus Wieniin. Innsbruckissa hän oli käsittääkseni tapaamassa ystäväänsä. Rosso jaksoi ihmetellä, että miksi ihmeessä joku muuttaisi Yhdysvalloista johonkin Itävaltaan! No, Mr. Washingtonilla oli siihen ilmeisesti jokin pätevä syy, mutta tuota syytä en muista nyt muistelemallakaan.

Löysäilimme Nepomuksissa kaksi yötä ja jälkimmäisenä näistä istuskellessamme katetulla parvekkeella ukkosmyrskyn rippeiden pauhatessa yläpuolellamme pelasimme tapamme mukaan noppapeliä ja kuuntelimme läppärin kautta musiikkia. Mr. Washington sattui siinä sitten menemään suihkuun, jonka parvekkeen suuntaan näyttävä yläikkuna sattui olemaan hieman raollaan. Spotify soitti sillä hetkellä legendaarisen Kenny Logginsin Danger Zone -biisin (Tom Cruise ja Top Gun - joku ukkelin ja kavereidensa kova insidejuttu), ja Mr. Washington yllätti meidät kaikki esittämällä suihkussa varsin tunteella vedetyn Danger Zone -aarian kyseisen kappaleen kuullessaan. Kyllä oli huisin hienoa.

Bergamo

Suomimetallityttö Bergamossa, Italia. Tämä postaus on ollut mulla työn alla jo viime syksystä ja olin jo suunnitellut silloin valmiin top 5 -listan, mutta niin vain kävi, että se viime hetkillä ennen valmistumistaan ehti muuttumaan. Joulun alla tekemäni miniloma Italian Bergamoon nimittäin laittoi listan uusiksi. Tässä kohtaa en voi tarpeeksi painottaa, miten eri tavalla sitä kohtaa ihmisiä, kun on matkalla yksin. Tietysti ihmisiä tapaa, vaikka on tuon ukkelin tai ystävän kanssa liikenteessä, mutta todellinen tutustuminen jää hyvin pinnalliseksi. Kun istuu yksin pubin tiskillä ja tarkkailee ihmisiä ympärillään, sitä alkaa kaivata ihmiskontaktia aivan eri tavalla. Näin minä oikeastaan tapasin Suomimetallitytönkin.

Istuin iltana jos toisenakin Bergamon vanhan kaupungin irlantilaishenkisessä The Tucans Pubissa (tiettävästi se oli ainut, ainakaan ei muita osunut silmille kujilla kierrellessä) Mercato Delle Scarpe -aukion laidalla, sillä se oli vain muutaman kymmenen metrin päässä mun majapaikastani Up Town B&B:sta. Se oli kiva pubi, jossa ensimmäisen illan jälkeen baarimikko ei ollut enää baarimikko, vaan tuttavallisemmin Silvia.

Silvia soitti musiikkia Spotifysta, ja jossain kohtaa mun ensimmäistä iltaa, varmaankin muutaman Gin tonicin ja perinteisen italialaisen Negroni-drinkin (hyi saasta) jälkeen, pyysin jotain kansainvälistä suomalaista musiikkia. Äkkiseltään ensimmäisenä mun mieleen tuli HIM.

Muutamaa iltaa myöhemmin pubiin rynnisti pipopäinen tyttö tuomaan julisteita, ja nopeasti tunnistin hänen olevan toinen pubin baarimikoista. Hän oli selvästi vapaalla, sillä hän tuli viereeni istumaan ja juomaan olutta. Hän aloitti keskustelun kysymällä, olinko minä se, joka toissa iltana oli toivonut HIMiä. Vastasin, että juu, sama ihminen. Tyttö veti villatakkinsa hihan ylös ja hänen ranteestaan paljastui tatuoitu HIMin logo. Siitä se pari tuntia kestävä keskustelu sitten lähti. Kummankin englanti ontui enemmän tai vähemmän, mutta tuon juttutuokion aikana selvisi tavallisen italialaisen perheen perinnejoulun saloja, metallitytön rakkauden suomalaista metallimusiikkia (ja suomen kieltä!) kohtaan ja miten tuon ihmisen ajatusmaailma hipelöi niin läheltä omaani, että melkein hirvitti. Puhuimme lähinnä matkustamisesta ja haaveista liittyen matkustamiseen, ja tässä kohtaa viimeistään tunsin suurta hengenheimolaisuutta tätä tyttöä kohtaan.

Siksi suomimetallityttö pääsi mun listalle. Siksi, miten tuntuu niin käsittämättömältä, että "toiselta puolelta maapalloa" löytyy ihminen, joka on päästään "yhtä sekaisin" kuin itse. Kaikista niistä ihmisistä, jotka vastaan ovat tulleet. Se on hieno fiilis, kun antaa itsestään jotain täysin tuntemattomalle ihmiselle ja saa siitä myös vastineeksi jotain. Jos ei muuta, niin mieleenpainuvan keskustelun.

Muistin tuon jälkeen, miten tärkeää on välillä pysähtyä oikeasti keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa. Vaikka äiti onkin aina opettanut, ettei tuntemattomille ihmisille saa puhua. Koskekoon tämä neuvo vain ja ainoastaan lapsukaisia!