Tehdään heti selväksi, että musikaalit eivät ole koskaan kiinnostaneet mua. Muutamia musikaaleja olen nähnyt tv-taltiointeina ja elokuvina, mutta ne eivät koskaan ole saaneet mun tunteita samalla tavalla pyörryksiin ja kuohuksiin kuin tavalliset elokuvat tai ihan tavalliset teatteriesitykset. Broadway-musikaali New Yorkissa on kuitenkin ihan oma juttunsa. Saattoi olla, että meikäläisen suhtautuminen musikaaleihin sai aivan uudenlaisen lähtökohdan. Saattoi olla, että hieman rakastuin.
Broadway-musikaali oli mun must-to-do -listalla ennen reissua huolimatta mun etäisestä suhteesta musikaaleihin. Kun ajattelee New Yorkia, mieli assosioituu heti tiettyihin maailmalla tunnetuihin newyorkilaisiin asioihin, kuten Vapauden patsaaseen, Times Squareen tai Keskuspuistoon. Mulla mieli lennättää mut myös Broadwaylle, huikeiden näyttelijöiden, tanssijoiden ja laulajien mekkaan, jossa mikä tahansa esitys jättää jäljen sydämeen. Onko olemassa huonoa Broadway-musikaalia? Ehkä. Siitäkin huolimatta Broadway on se paikka, jossa musikaali saa aivan uudenlaisen ulottuvuuden. Se on jotain, josta jokainen esiintyvä taiteilija varmasti jossain kohtaa uraansa unelmoi. Jos on näytellyt Broadway-musikaalissa, on kovan luokan esiintyjä. Jo se kertoo musikaalien tasosta sentään jotain.
Broadway halkoo Manhattanin saarta pohjosesta etelään melko keskeltä ja tarjoaa kymmeniä teattereita koko pituudeltaan ja jokaisessa niissä pyörii oma show'nsa päivästä, viikosta ja jopa vuodesta toiseen. Mua yllätti itseänikin se, että yhdessä teatterissa tosiaan pyörii vain yksi musikaali kerrallaan. Toisaalta se ei ollut jälkeenpäin ajateltuna mikään ihme; Cats-musikaalin lavasteet olivat niin massiiviset ja näyttävät, että olisi täyttä hulluutta lähteä purkamaan ja kasaamaan niitä päivittäin jonkun toisen esityksen vuoksi. Cats-musikaali pyörii Neil Simon Theatressa Broadwayn sivukadulla 52th Streetilla, joka aivan sattumalta sijaitsi vain parin sadan metrin päässä meidän hotellilta.
Kävi hilkulla, ettemme olisi missanneet koko musikaalia etukäteen ostetuista lipuista huolimatta. Liput oli varattu maanantain esitykseen, mutta koska Rosso makasi kalpeena sängyn pohjalla, pelkkä ajatus teatteriin lähtemisestä tuntui tyhmälle. Sisko kävi selvittämässä nurkan takana sijaitsevan teatterin luukulla, oliko lippuja mahdollista siirtää seuraavan päivän esitykseen. Mikään ei ollut varmaa. Ohjeeksi annettiin soittaa esityspäivän aamuna annettuun puhelinnumeroon ja kysyä, oliko lippujen päivämäärää mahdollista vaihtaa. Sen riskin turvin jäimme odottelemaan tiistaiaamuun, jolloin minä sitten otin puhelimen kauniiseen käteen, näppäilin annetun puhelinnumeron ja tuskanhiki otsalla valuen odotin jonkun vastaavan. Tuskinhiki johtui lähinnä siitä, että mielessäni pyöri vain ne kauhukuvat mun tulevasta puhelinlaskusta... no, se olikin sitten iso, voin kertoa.
Odottelun jälkeen sain asiakaspalvelijan kiinni ja esitin asiani. Ei kuulemma ollut ongelmaa. Kaikki meni siis odotetusti ja oikein hienosti ja illalla suuntasimme intopinkeinä Neil Simon Theatreen. Katsomo oli melkein täynnä, mutta olimme silti onnistuneet vaihtamaan lippumme entistä paremmille paikoille. Istuimme ylätasanteella aivan kaiteen vieressä, josta näki lavalle mainiosti.
Teatteri ei ollut mitenkään massiivinen, mutta se ei haitannut. Mitä pienempi teatteri, sitä intensiivisempi meininki, ajattelin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun ensimmäinen jellicle cat vilahti meidän ohitse katsomon portaita pitkin kohti lavasteita, jotka ylettivät ylätasanteelle asti, tunnelma todella tiivistyi. Show ulottui lavalta katsomoon. Se oli mieletöntä. Paitsi kerran, kun yksi kolleista päätti pysähtyä meidän viereen ja tuijottaa meitä laulaessaan. Sillei niin kuin kissat yleensä tuijottavat. Kyllä te tiedätte 😺 Rosso repes tässä kiusallisessa tilanteessa ihan täysiä, mutta niin vain kaverin pokka piti ja se jatkoi tuijottamistaan.
Musiikin, tanssin ja mielettömän näyttelijäntyön myötä Cats vei mun sydämen ihan kokonaan. Laulusta oli toki vaikea saada välillä selvää, mutta se ei oikeastaan haitannut. Koko ajan pysyi "juonessa" mukana; tanssi ja kehonkieli ja näistä syntyvä yhteinen tunnelma ja fiilis oli niin luovaa ja taidokasta. Rosso osasikin kertoa, että tämä Cats-crew oli kaikkein kehutuin kaikista tähän astisista.
Juontahan Catsissa ei sillä tavalla edes ole, vaan kokisin sen enemmänkin vain joukkona lyhyitä tarinoita erilaisista kaatopaikalla asuvista kissoista. Välillä tuntui hieman ahdistavalle, koska lavalla tapahtui niin paljon kaikkea samaan aikaan; tanssittiin, laulettiin, hypittiin, kimpoiltiin, makoiltiin, laskeuduttiin katosta... mutta toisaalta rapian kahden tunnin aikana ei ehtinyt kyllästyä kertaakaan. Tajusinkin jälkeenpäin, että mun kasvoilla oli kareillut koko esityksen ajan sellainen typerähkö, onnellinen ja innostunut hymy ja nauru.
Mun ehdoton suosikki kaikista oli Tyler Hainesin esittämä Rum Tum Tugger. Hmm... lainaten erästä youtube-videon kommenttia: Why am I sexually attracted to a man dressed as a cat?
Niin. :D
Kuvaaminen oli kiellettyä, joten mulla ei ole tarjota kuin Youtube-linkki tän spektaakkelin "traileriin", mutta se on oikeastaan vaan hyvä. Koko upeus olisi mennyt täysin ohitse, jos olisi ollut pienikin mahdollisuus kuvaamiseen. Youtuubista löytyy aika paljon matskua koko musikaalista vuosien varrelta, mutta toisaalta se ei anna ihan todellista kuvaa tunnelmasta - ja näyttelijätkin tosiaan ovat vaihtuneet moneen kertaan.
Kävi hilkulla, ettemme olisi missanneet koko musikaalia etukäteen ostetuista lipuista huolimatta. Liput oli varattu maanantain esitykseen, mutta koska Rosso makasi kalpeena sängyn pohjalla, pelkkä ajatus teatteriin lähtemisestä tuntui tyhmälle. Sisko kävi selvittämässä nurkan takana sijaitsevan teatterin luukulla, oliko lippuja mahdollista siirtää seuraavan päivän esitykseen. Mikään ei ollut varmaa. Ohjeeksi annettiin soittaa esityspäivän aamuna annettuun puhelinnumeroon ja kysyä, oliko lippujen päivämäärää mahdollista vaihtaa. Sen riskin turvin jäimme odottelemaan tiistaiaamuun, jolloin minä sitten otin puhelimen kauniiseen käteen, näppäilin annetun puhelinnumeron ja tuskanhiki otsalla valuen odotin jonkun vastaavan. Tuskinhiki johtui lähinnä siitä, että mielessäni pyöri vain ne kauhukuvat mun tulevasta puhelinlaskusta... no, se olikin sitten iso, voin kertoa.
Odottelun jälkeen sain asiakaspalvelijan kiinni ja esitin asiani. Ei kuulemma ollut ongelmaa. Kaikki meni siis odotetusti ja oikein hienosti ja illalla suuntasimme intopinkeinä Neil Simon Theatreen. Katsomo oli melkein täynnä, mutta olimme silti onnistuneet vaihtamaan lippumme entistä paremmille paikoille. Istuimme ylätasanteella aivan kaiteen vieressä, josta näki lavalle mainiosti.
Teatteri ei ollut mitenkään massiivinen, mutta se ei haitannut. Mitä pienempi teatteri, sitä intensiivisempi meininki, ajattelin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun ensimmäinen jellicle cat vilahti meidän ohitse katsomon portaita pitkin kohti lavasteita, jotka ylettivät ylätasanteelle asti, tunnelma todella tiivistyi. Show ulottui lavalta katsomoon. Se oli mieletöntä. Paitsi kerran, kun yksi kolleista päätti pysähtyä meidän viereen ja tuijottaa meitä laulaessaan. Sillei niin kuin kissat yleensä tuijottavat. Kyllä te tiedätte 😺 Rosso repes tässä kiusallisessa tilanteessa ihan täysiä, mutta niin vain kaverin pokka piti ja se jatkoi tuijottamistaan.
Musiikin, tanssin ja mielettömän näyttelijäntyön myötä Cats vei mun sydämen ihan kokonaan. Laulusta oli toki vaikea saada välillä selvää, mutta se ei oikeastaan haitannut. Koko ajan pysyi "juonessa" mukana; tanssi ja kehonkieli ja näistä syntyvä yhteinen tunnelma ja fiilis oli niin luovaa ja taidokasta. Rosso osasikin kertoa, että tämä Cats-crew oli kaikkein kehutuin kaikista tähän astisista.
Juontahan Catsissa ei sillä tavalla edes ole, vaan kokisin sen enemmänkin vain joukkona lyhyitä tarinoita erilaisista kaatopaikalla asuvista kissoista. Välillä tuntui hieman ahdistavalle, koska lavalla tapahtui niin paljon kaikkea samaan aikaan; tanssittiin, laulettiin, hypittiin, kimpoiltiin, makoiltiin, laskeuduttiin katosta... mutta toisaalta rapian kahden tunnin aikana ei ehtinyt kyllästyä kertaakaan. Tajusinkin jälkeenpäin, että mun kasvoilla oli kareillut koko esityksen ajan sellainen typerähkö, onnellinen ja innostunut hymy ja nauru.
Mun ehdoton suosikki kaikista oli Tyler Hainesin esittämä Rum Tum Tugger. Hmm... lainaten erästä youtube-videon kommenttia: Why am I sexually attracted to a man dressed as a cat?
Niin. :D
Kuvaaminen oli kiellettyä, joten mulla ei ole tarjota kuin Youtube-linkki tän spektaakkelin "traileriin", mutta se on oikeastaan vaan hyvä. Koko upeus olisi mennyt täysin ohitse, jos olisi ollut pienikin mahdollisuus kuvaamiseen. Youtuubista löytyy aika paljon matskua koko musikaalista vuosien varrelta, mutta toisaalta se ei anna ihan todellista kuvaa tunnelmasta - ja näyttelijätkin tosiaan ovat vaihtuneet moneen kertaan.
Suosittelen ehdottomasti pistäytymään musikaalissa, jos matkustaa New Yorkiin! Lippujen hinnat vaihtelevat esityksen ja istumapaikan mukaan n. $70-$200 välillä, mutta ainakin Catsiin "tuhlattu" abouttia satanen per naama oli jokaisen pennin arvoinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!