Palaan vielä hetkeksi tämän pimenevän syksyn myötä vielä valoisaan, kesäauringossa kylpevään, toukokuiseen Irlantiin. Aina ajoittain mun Spotifyn ontheroad -soittolistalta pärähtää ilmoille John Ryan's Polka ja voin kuvitella itseni täpötäyteen dublinilaiseen pubiin kuulemaan sitä irlantilaista kansanmusiikkia Bulmers-lasi kourassa hymy huulilla. Irkkumusiikki on jotain niin mielettömän iloista ja rempseetä, että siitä tulee aina hyvälle tuulelle - vaikka sitä sitten kuuntelisikin vaan omassa olohuoneessa kaiuttimien kautta. Näitä irlantilaisia säveliä kuunnellessa muistan aina, että mulla on vielä jonkun verran asiaa Irlannista teille rakkaat lukijani, ja koitan sovittaa itselleni aikaa sen kirjoittamiseen. Nyt lopulta, tässä saan nuo vainoavat ajatukset lopulta pakotettua sanoiksi.
Tässä ensimmäisessa Irlanti-aiheisessa postauksessa, jonka kirjoitin paikan päällä Galwayn Kinlay -hostellista, pohdiskelin huuli pyöreänä, että kuuntelevatko irlantilaiset oikeasti niin mielellään sitä omaa kansanmusiikkiaan, miltä heistä tuntuu, kun Temple Bar repeää liitoksistaan, kun humalaiset turistit valtaavat pubit ja kadut, ja kuinka moni irlantilaisista todella osaa puhua iirin kieltä edes vähän.
Näihin kaikkiin sain (ainakin osittain) vastauksen mun viimeisenä iltana Dublinin The Auld Dubliner -pubissa, jossa kumosin muutaman Guinnessin, vähän enemmän Bulmersia ja jonkun verran irlantilaisia shotteja, Baby Guinnesseja. Baby Guinness on muuten ihan helkkarin hyvänmakuinen shotti, joka miksataan kahvilikööristä (esim. Kahlúa) ja kermalikööristä (vaikkapa sitten Baileys).
Neljä paikallista, toisilleen tuntematonta kaveria kertoi mulle, että heistä Temple Barin ainainen juhlatunnelma on hauskaa. Otanta on toki vähäinen, myönnettäköön, mutta ainakaan kaikki ne neljä ja puoli miljoonaa irlantilaista ei katsele (pääsääntöisesti) jenkkiläisiä känniörveltäjiä nenän varttaan pitkin arvostellen. Yksi mun pöydässä istuneista tyypeistä kertoi tulevansa itse joka viikonloppu Temple Bariin istumaan iltaa ja pitämään hauskaa, koska siellä on kaupungin parhaimmat bileet. Saman kuulin kahden nuoren dublinilaisnaisen suusta. Nämä naiset lisäsivät myös, asiasta udellessani, että irlantilaiset todellakin kuuntelevat kansanmusiikkiaan erittäin mielellään ja ovat siitä ylpeitä. Samaiset partybeibet osasivat myös muutaman sanan iiriä ja pohtivat, että luultavasti jokainen irlantilainen osaa sanan tai kaksi. Iiriksi puhuminen taitaakin sitten olla ihan jo toinen juttu. Neljäs tyyppi vahvisti edellisten puheet kansanmusiikin kuuntelusta juhlatarkoituksessa ja siitä, etteivät vieraista maista saapuneet juhlijat todellakaan aiheuttaneet ikäviä tuntemuksia paikallisissa.
Viimeiset kolme yötä Galwaysta palatessani pötköttelin Dublinin The Times -hostellissa aivan Temple Barin laitamilla College Streetilla, lähellä jokea. Sieltä tein iskuja mm. Pohjois-Irlantiin ja eripuolille Dublinia. Hostellin sijainti oli kyllä erittäin optimaalinen ja majapaikkana se saa multa kokonaisuudessaan enemmän pointseja kuin suosittu Gogartys - jo siitäkin syystä, ettei tässä hostellissa ollut pubia alakerrassa (ihana hiljaisuus yöllä!). Heti sisäänkirjoittautumisen yhteydessä mut kutsuttiin illalla nauttimaan ilmasia juustoja ja viiniä johonkin hostellin oleskelutilaan. Muinakin iltoina hostelli tarjosi asukkailleen kaikenmaailman iltaohjelmaa; keskiviikkoisin ilmaisen päivällisen, torstaisin ilmaista kaljaa, perjantaisin ilmaista sangriaa... ihan huippua! Itse en tosin ehtinyt osallistua yhteenkään näihin, joten viinit ja kaljat menivät joihinkin toisiin suihin.
Dubliniin reissaajille annan maukkaan vinkin, mikäli nälkä yllättää ja haluaa pikkurahalla vatsansa täyteen. Times -hostellin vieressä sijaitsee aivan mahtava Doyles Pub. Itse asiassa pubi ja hostelli ovat niin kylki kyljessä, että etsiessäni ekan kerran hostellia en huomannut sitä ollenkaan, vaan kuvittelin koko sen punaisen seinän kuuluvan pubille. Kävelin rinkkoineni kahdesti hostellin ohi ja vasta kolmannella kerralla bongasin hostellin sisäänkäynnin.
Minä kävin kolmena päivänä peräkkäin Doylesissa syömässä, sillä niin ihastuin sen ruokalistaan ja touhukkaaseen tiskin takana häärivään tätiin. Pahaa aavistamattomana menin ekalla kerralla nauttimaan vain tuopillisen kylmää siideriä ja suunnittelin etsiväni sitä juodessani jonkinmoisen syömäpaikan. Kävikin sitten ilmi, että pubin omassa pikku keittiössä tehtiin myös ruokaa ja päätin kokeilla pahimpaan nälkääni "Bangers and Mashia". Hintaa annoksella oli 9 euroa, joten en odottanut saavani mitään suurta. Toisin vaan kävi. Sain valtavan lautasellisen perunamuusia, makkaraa ja sipulisoosia. Aivan järkyttävän hyvää ruokaa ja paljon pienellä hinnalla! Ei tarvinnut enää suunnitella syömäpaikan löytämistä.
Seuraavana päivänä palasin Doylesiin ja täti oli mahdottoman innoissaan, kun sai ainakin yhden asiakkaan koukuttumaan pöperöihinsä niin paljon, että piti oikein tulla uudelleen. Vuorossa tuona päivänä oli "The Chicken Dipper", 7 euron hintainen voileipä. Olin onnellinen, aivan täynnä ja entistä enemmän myyty, kun olin kaapinut lautaseni tyhjäksi. Viimeisenä päivänä ennen lentokentälle siirtymistä kävin kokeilemassa vielä "Steak Burger Dinnerin", perinteisen burgeriannoksen, joka maksoi 11 euroa. 11 euroa ja oli täten koko ruokalistan kallein annos (mikäli kahdenkympin combolautasta ei huomioinut)! Aivan käsittämättömän helmi paikka aivan keskustan hollilla. Toivottavasti täti vielä pyörittää pubiaan, jossa lounasaikaan oli hyvinkin hiljaista ja rauhallista, muussaa perunoitaan ja paistelee burgeripihvejään. Uu nam!
Minä sitä Bulmersia hörpin oikein urakalla Irlannissa ollessani. Sinne mun matkabudjetti varmaan sitten hukkuikin, sillä Dublinissa tuopillisesta sai maksaa 7,50e. Kovaa hintaa pyydettiin tosin vain keskusta-alueella Liffey-joen molemmin puolin. Eräänä iltapäivänä tein nimittäin empiirisen kokeen ja selvitin, mitä iso lasi Bulmersia maksaa etäämmällä keskustasta. Pistäydyin pubiin noin puoli kilometriä Liffeysta pohjoiseen. Iso, piripintaan hanasta laskettu pintillinen Bulmersia maksoi 6 euroa. Jatkoin matkaani kohti etelää ja muutaman korttelin jälkeen sukelsin seuraavaan pubiin. Bulmersin hinta siellä oli 7 euroa. Viimeisenä pysähdyin nauttimaan tuopillisen jo hyvin lähellä jokea, mutta edelleen kaupungin pohjoispuolella ja siellä siiderin hinta olikin hilautunut jo takaisin tuttuun ja turvalliseen seitsemään ja puoleen euroon.
Mun viikon keskimääräinen päiväbudjetti (jos Bulmersin suurkulutusta ei lasketa mukaan) Irlannissa oli n. 75 euroa. Kallein päivä oli se päivä, kun erehdyin ostamaan sen hyytävän kalliin junalipun Galwayhin - tuolloin päivän budjetti nousi lähelle satkua. Se jäi mukavan alhaiseksi, mikä johtuu suurimmaksi osaksi mun yöpymisvalinnoista. Hostellit on niin pop, jos haluaa säästää ison pennin majoituskustannuksissa. Irlantipostauksissa mainitsemani hostellit ovat oikein leppoisia ja mukavia yösijoja, ja suosittelisin niitä oikein ehdottomasti, mikäli joku on siihen suuntaan maailmaa menollansa. Vähiten vaikutuksen teki toki tuo Gogartys, mutta miksei siitäkin joku bilehile ja unta tarvitsematon tykkäisi.
Irlantia suosittelen kokonaisuudessaan kyllä ehdottomasti ihan kaikille. Menkää jo!
"Ihanan vihreä Irlanti. Lammas- ja ponilaitumet, rehevät puut, kukinnot, nummet... tekisi mieli hypätä junan ikkunasta ja heittäytyä tuonne kedolle selälleen ja nauttia tästä aurinkoisesta, lämpimästä kesäpäivästä!" -matkapäiväkirjasta 14.5.2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!