Korpikuusen kannon alla

 " ... on Mörri-Möykyn kolo. Siellä on koti ja siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo."

Lieksan läheltä, aivan liki itärajaa Pohjois-Karjalasta löytyy Ruunaan retkeilykeskus. Koska Ruunaankosket ovat hurjapäisten koskenlaskijoiden lisäksi myös kalastajien suuressa suosiossa, ei ollut kovin ihmeellistä, että tällainen kalastajan vaimo löysi sieltä itsensä ollessamme ukkelin kanssa yhteisellä kesälomareissulla heinäkuussa. Sillä aikaa, kun ukkeli keskittyi narraamaan saalista Neitikoskesta, allekirjoittanut etsi jotain muuta ajankulua. Ja mihinkäs muualle sitä sitten olisin mennytkään kuin metsään? Olen melko varma, että kiertäessäni retkeilykeskuksen lähellä olevan luontopolun saatoin hyvinkin kävellä Mörri-Möykyn kolon ohitse...

Muutaman kilometrin mittaisella, helppokulkuisella luontopolulla oli mukavaa karistaa sitä kankeutta, joka oli salakavalasti hiipinyt jäseniin Kolilla tekemämme Mäkränkierron jälkeen. Polulla astellessani tunsin kaikkien aistieni terävöityvän kuin vahingossa. Aikaisemmin päivällä ohi kiitäneen ukkosmyrskyn jäljiltä ilma oli raikas ja metsä ja suo tuoksuivat huumaaville. Auringon säteet siivilöityivät varovaisesti suurien ja tuuheiden kuusikoiden välistä ja loivat kaunista ja aavemaista valojen ja varjojen leikittelyä metsäkortteiden reunustamalla polulla. Oli ihan hiljaista: tuntui, ettei tuulikaan suhissut latvuksissa. Jalkojen alla tuntui kostea, havunneulasten pehmentämä polku ja oksistoihin kimaltamaan jääneet sadepisarat tuntuivat kylmiltä, kun ne karkasivat iholle.  Tunnelma metsän suojissa oli virittynyt, mutta turvallinen. 

Vastapäivään kierrettäessä luontopolun alkupää sijaitsee noin sadan metrin päästä retkeilykeskuksen leirintäalueesta etelään. Siellä voi suon suojista luoda silmäyksiä Ruunaan vesistöihin ja toivottavasti nauttia yhtä tyynestä, myrskyn jälkeisestä seesteydestä kuten minä.

Osa polusta kiemurtelee kuivassa kangasmetsässä, jossa valtavat männyt hallitsevat maisemaa. Seutu vaikuttaa kaikinpuolin koskemattomalta ja sitä voisi erehtyä luulemaan osaksi Ruunaan luonnonsuojelualuetta, josta suurin osa sijoittuu Suomen ja Venäjän rajavyöhykkeelle, mutta ei. Joka tapauksessa, sellaisista kunnon mehtistä (niin kuin me keskisuomalaiset tuppaamme tuota puiden valtakuntaa kutsumaan), joissa ei juurikaan ihmisen rypemiset näy, ovat paikkoja minun makuuni ja tämä metsä luontpolkuineen oli todellakin juuri sellainen!

Alun kangasmetsästä laskeudutaan kosteikolle, jossa suopursujen voimakas tuoksu saattaa tyrmätä herkkänenäisimmän. Pitkospuin osoitetulta polulta ei voi heikoimmankaan suuntavaiston omaava eksyä, mutta varmuuden vuoksi luontopolkua ja siltä poikkeavia toisia reittejä on merkitty värikoodein ja opaskyltein. Noita toisia reittejä on Ruunaan alueella yhteensä kymmeniä kilometrejä, joten siitä innokkaimmille haastetta!

Voisinpa sanoa tehneeni matkaa polulla yksin (en nähnyt kuin kaksi muuta retkeilijää), mutta ukkossade oli saanut metsän ja koko itäisen Suomen itikat heräämään horteestaan ja loppumatkasta pysähtyminen, kuvan ottaminen, oli toisinaan mahdottomuus.

Kosteikon jälkeen alkaa mehtä. Kunnollinen, synkkä ja ikäänsä nariseva mehtä, jossa kortteet seisovat rinnatusten kuin metsänvartijat. Siellä täällä ne muodostavat samettimaisia ympäriinsä levittäytyviä mattoja ja toisaalta taas yksittäisten kortteiden rivistöjä, jotka pomppaavat tummasta metsänpohjasta estradille, kimaltelevat heinäkuun illassa ja saavat koko kokemuksen tuntumaan kuin sadulta. Näkymä hämärässä metsässä on suorastaan taianomainen. Aivan kuin puuston läpi siivilöityvät auringon säteet olisi tarkoitettu valaisemaan juuri metsäkortteita. Tuollaisessa metsässä se Mörri-Möykky asuu ja sillä on metsäkortteita puutarhassaan. 

"Tiu tau tiu tau tili tali tittan, sirkat soittaa salolla. Pikkuiset peikot ne piilossa pysyy kirkkaalla päivän valolla..."

"Ottaisin minä Mörri-Möykyn, jos vain kiinni saisin. Pieneen koriin pistäisin ja kotiin kuljettaisin... "

Synkän kuusikon jälkeen tullaan uudestaan kuivalle kankaalle. Jos tiheän metsikon lomassa oli hyttysiä paljon, männikössä niitä oli aivan tolkuttomasti. 

Aikaisemmin kuvattu kunnon mehtä on ehdottomasti sellainen metsä, jossa viihdyn parhaiten. Siitäkin huolimatta, että usein se saa mielikuvitukseni lentoon. Se maalaa hämärään maisemaan ties minkälaisia otuksia ja uhkakuvia, jotka sitten tarkemmin tutkiskeltuna ovatkin yleensä esimerkiksi vain kaatuneiden puiden juurakkoja. On kuitenkin olemassa toinenkin metsärakkaus ja se on juuri tuollainen kuivan maan mäntymetsä, jossa, toisin kuin tuuheassa kuusikossa, valo ja tila tuovat ihastuttavan sykäyksen koko metsäkokemukseen. Sammaleiden päälle voisi heittäytyä pötkölleen ja tiirailla ylös kohti latvoja ja taivasta. 

Tästä kesäillasta ja metsästä oli kuitenkin vaikeahko nauttia, saati ei tullut edes mieleen pistää maate, kun miljoonat ahnaat inisijät piirittivät. 

Sanotaan, että naavaa kasvaa siellä, missä ilma on puhdasta. Kesäsateen virkistämällä Ruunaan retkeilykeskuksen luontopolulla se todella oli sitä. Siellä sai mieli ja aivot levätä, vaikka aistit hyrähtivät käyntiin heti ensiaskeleilla. Metsissä piilee suomalainen, aineeton hyvinvointi, mielen hyvinvointi. Metsällä on itseisarvo ennen kaikkea. Jalatkaan eivät tuntuneet enää niin jähmeiltä.

Itse matkustelen ennen kaikkea sykähdyttävien luontokohteiden ja -nähtävyyksien perässä maailman ääriin. Ruunaalla, ja tietysti ihan jokaisessa Suomen kunnollisessa mehtässä sitä oikeasti tajuaa, miten upea luontokohde oma kotimaa onkaan. Lopulta, voidaan ajatella, että täällä ovat ne samat metsät, jotka Alaskassakin (jonne olen viime viikkoina kaivannut ihan saakelisti). 

Mutta tietysti kotomaan metsät ovat ihan pikkuisen rakkaampia.

"Vaan eipä taida meidän äiti peikkolasta ottaa. Eikä se edes usko, että Mörri-Möykky on totta. Eikä se edes usko, että Mörri-Möykky on totta... "