Travel statistics - Top 5(7) parhaat pahat fiilikset

Mieleenpainuneimmat sattumukset - Sarjassamme pahat fiilarit, joille ei voi näin jälkeen päin kuin nauraa. Niitä on seitsemän, koska ikäviä sattumia on aina ilo jakaa muille enkä millään osannut valkata top vitosta.

Ensimmäinen yö Kathmandussa. Voi se oli kamala. Miten minä olin sitä matkaa kuin kuuta nousevaa odottanut ja pelännyt sydän syrjällään, että tapahtuisi jotain, joka voisi peruuttaa koko tuon unelmien matkan! Sitten kun viimein olimme perillä tuolla pimentyneessä Kathmandun yössä, keltanokkaisina Aasian matkaajina, kaikkien niiden meitä ahdistelevien riivaajien piirittämänä ja totaalisen kulttuurishokin runtelemina, minä en toivonut mitään muuta enempää kuin päästä takaisin kotiin.

Muistan todella ajatelleeni, että haluan kotiin. Kun kääriydyimme siellä turkoosien, rapautuneiden seinien suojissa makuupusseihimme ja kellahdimme sänkyyn, jossa asui varmasti kaikki oravaa pienemmät pikkupaskat, mun teki mieleni itkeä. Meillä oli takana uuvuttavan pitkä, lähes vuorokauden kestänyt matka, joten toivoin vain saavani nopeasti unen. Kun ukkeli sitten alkoi kuorsata tasaisesti siinä mun vieressä, ja minä vain tuijotin edelleen silmät ymmyrkäisinä huoneen kattoa ja kuuntelin kadulta kantautuvaa mopojen ja ihmisten metelöintiä, mä tajusin, että oli aivan turha edes haaveilla unesta. Viimeinen silaus sille kauhusta turvonneelle yölle oli se, kun ukkelin rinkasta alkoi kuulua rapinaa. En voinut kuin toivoa, että se rotta tai hiiri tai mikä ikinä siellä mönkikään, ei hyppäisi repimään auki mun kurkkua.

Aamun valjetessa huomasin nukkuneeni joitain hassuja tunteja ja valossa kaikki ne yölliset kammotukset tuntuivat häviävän. Ukkelin rinkastakaan ei hyökännyt mikään verenhimoinen otus, vaan todennäköisesti rapina oli kuulunut rinkan valuessa seinää vasten. Olin siis rohkeana valmis valloittamaan Kathmandun!

Pokhara

Ensimmäinen yö Dar es Salaamissa. Se oli yhtä kulttuurishokin tärvelemä kuin Nepalissakin. Olimme lähteneet tammikuun hyytävää kylmyyttä pakoon Afrikan auringon alle ja tuntui mukavalle ajatukselle vaihtaa pariksi viikoksi toppavaatteet shortseihin ja sandaaleihin. Jälleen kerran uudenlainen maailma iski mut maihin aivan uskomattomalla voimalla, eikä se Afrikan aurinko tuntunut tuona ensimmäisenä hien ja kyyneleiden täyttämänä yönä yhtään enää kivalle jutulle. Silloinkin haaveilin pääseväni kotiin. Voi kun silloin olisikin ollut ihana vaihtaa sen ilmastoimattoman huoneen tukahduttava kuumuus vaikka kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen!

Oli siis kuuma. Tansanian epävirallisen pääkaupungin kosteana hohkaava kuumuus ei taintunut yötä vasten. Hiki valui otsalta, vaikka ei edes liikkunut. Löysin taas itseni makaamasta sängyllä selälläni, puolialasti makuupussi vain alustana, ja tuijottamasta kattoa, jossa pauhasi tuuletin, mutta se oli niin voimaton, ettei sen helpottavat tuulahdukset yltäneet minuun asti. Lähinnä se piti vain kovaa ääntä, mikä ei varsinaisesti helpottanut nukahtamista. Kadulta kuului levotonta swahilinkielistä puheensorinaa ja autojen tööttäilyjä. Wc:ssä oli aiemmin mönkinyt jokin iso eläin, pitkäjalkainen tunkeilija tuntosarvet törröllään. Oven yläpuolella oli ikkuna käytävälle, jossa loisti sinertävä lamppu valaisten koko huoneen. Yritin asettaa ikkunan eteen pyyhettä tai vilttiä ehkä 53 kertaa sen yön aikana jeesusteippiä apuna käyttäen, mutta aina uudestaan ja uudestaan teipinpalat antoivat periksi, ja vaate repsahti jostain kulmasta ja tippui pian lattialle. No, ainakin jeesusteippi löysi voittajansa.

Itkin ja hikoilin. Herätin ukkelin ja itkin hänelle hikoiluani ja sitä, miten tahtoisin kotiin. Kaikki oli päin persettä.

Jotenkin onnistuin kuitenkin jälleen nukahtamaan muutamiksi tunneiksi, ja aamulla auringon valjetessa kaikki tuntui taas naurettavan hölmölle. Seuraavan yönä löysimme verhon takaa myös ilmastointilaitteen ja sen jälkeen ötökät, tuuletin tai käytävän sininen lamppu eivät tuntuneet enää missään!

Sansibarilla kalassa

Parku Dresdenissa. Tämä jälkeenpäin hilpeyttä aiheuttava keissi sattui viime kesänä reilatessa. Olimme lähettäneet Rosson Wieniin ystävänsä luokse ja itse tutkailimme Saksan Dresdenia. Ilmassa saattoi olla jo hiven reissuväsymystä. Olimme kävelleet päivän aikana varmasti useita kilometrejä ja jossain kohtaa mun toinen päkiäni sanoi sopimuksen irti. Sattui ihan pirusti astua koko jalalla maahan. Hotellilla yritin epätoivoisesti etsiä bittiavaruudesta mulle ja Rossolle jonkinlaista kotimatkaa, mutta mikään ei tuntunut onnistuvan. Lennot olivat kalliita tai lähtivät vääristä kaupungeista. Laivat olivat täynnä. Ajattelin jo, ettei me koskaan päästäisi Rosson kanssa kotiin. Hermostutti ja suuresti.

Illan pimetessä lähdin ukkelin kanssa etsimään "uudesta" kaupungista syömäpaikkaa. Olin jo valmiiksi hieman huonolla tuulella, väsynyt ja kiukkuinen. Harmitti sekin, miten ajattelin sen kaiken vaikuttavan myös ukkelin mielialaan. En pitänyt yhtään ajatuksesta, että se joutui katselemaan mun irvistykseen vääntynyttä naamaani, mikä todennäköisesti pilaisi hänenkin iltansa.

Pitkän ja kivuliaan kävelymatkan päätteeksi löysimme espanjalaistyylisen ravintolan, jossa päätimme syödä. Ruoka oli kallista. Minä tilasin jonkinlaisen sekalaisen lautasen juustoja ja lihaa. Kun sain annoksen eteeni ja näin, miten annos oli aivan kamalan pieni hintaansa nähden, ja kun tarjoilijakaan ei suvainnut tuoda mulle ruokailuvälineitä, kamelin selkä niinsanotusti katkesi. Multa parahti itku. Ukkeli huolestui, että mikä mulle tuli. Sitten minä siinä itkultani yritin selittää, miten mua harmitti ihan kaikki.

Ukkeli otti asian kevyesti ja pienillä letkautuksilla sai mun kyyneleeni tyrehtymään. Ukkelin laittoi varmaan parasta, sillä ei varmaankaan halunnut viereisten pöytien asiakkaiden kiinnittävän mun poruuni mitään huomiota... kaikki kuitenkin päättyi hyvin, ja onnistuin tuon illan aikana vielä jopa hymyilemäänkin.

Joskus vaan pienistäkin asioista kasautuu niin isoja, että se purkautuu sitten tuolla tavalla.

Dresden

Reissuripuli Afrikassa. Totuutta on aivan turha kierrellä ja totuus on se, että reissuripuli yllättää lähes jokaisen matkailijan joskus. Toki sitä voi yrittää välttää syömällä ennakkoon ja reissun alkuun maitohappobakteereita tai muuta ripulia ehkäisevää ja/tai hoitavaa lääkettä. Jotkut tykkäävät ottaa konjakkiryypyn aamuisin tyhjään vatsaan. Ripuli kuitenkin tulee, jos on tullakseen. Itse olen turvautunut Nepalin ja Tansanian matkoilla Precosaan. Nepalissa se toimi täydellisesti, Tansania oli lääkkeestä huolimatta liikaa mun mahalle.

Mä olen vähän pahoillani, että jaan tämän ikävän kokemuksen täällä tällä tavalla julkisesti. Mutta vain vähän. Mun mielestä tää on vaan hauska juttu (ei kyllä ollut tapahtumahetkellä). Jos oot tosi herkkis kakkajutuille, niin kannattaa skipata tää ja hypätä maailman kaameimpaan darraan Venetsiassa.

Mulla iski Tansanian matkalla siis jo toisena yönä aivan jäätävä vesiripuli. Sinänsä tuo vatsatauti oli omituinen, että hotellihuoneessa ollessamme saatoin ravata vessassa yhtenään, mutta kun lähdimme ulos huoneesta, unohdin koko ikävän keissin. Kertaakaan mulla ei tullut kiire löytää vessaa. Paitsi kerran. Silloinkin olimme hotellissa valmiiksi.

Olimme Sansibarilla Stone Townissa nauttimassa hotellimme aamupalaa, kun vatsaa alkoi vääntää iljettävästi. Aamupalahuone sijaitsi hotellin alakerrassa respan vieressä ja meidän huoneemme toisessa kerroksessa. Portaikkoon pääsi kulkemalla respan ohitse. Pyysin ukkelilta huoneemme avaimen ja noustessani tuolilta tunsin olevan jo kiire. Pyyhälsin aivan uskomatonta vauhtia respan ohitse portaikkoon. Respasta joku setä kyseli hymyillen jotain did you enjoy your breakfast? tms, enkä ehtinyt vastata tällä muuta kuin yesyesyes, kun harpoin jo portaita ylös.

Huoneemme ovella aloin asetella avainta lukkoon ja ellen aivan väärin muista, se ei tahtonut onnistua aluksi millään. Kun ovi viimein sitten naksahti auki, tajusin, ettei mulla oikeastaan ollut kiire enää mihinkään. Kiire ainakaan muualle kuin suihkuun ja vaihtamaan jalkaan puhtaat housut. Ja jatkamaan toki aamupuuron syömistä.

Ngorongoro Crater

Maailman kaamein darra Venetsiassa. Aina välillä iskee aivan järkyttävän kamala krapula, vaikka ei olisi juonutkaan paljoa tai ainakaan mitää tavallisuudesta poikkeavaa. Se on ihan tosi perseestä, jos se sattuu osumaan silloin, kun olet ulkomailla. Venetsiassa myönnän kyllä olleeni melkoisessa humalassa, mutta sitä seuraavana aamuna potemaani tuskaa syytän aika pitkälle nestehukasta. Italiassa piteli sellaista plus kolmeakymmentä koko reissun ajan ja vaikka kuinka yritti tankata itseään vedellä, ei se välttämättä onnistunut niin hyvin kuin olin kuvitellut. Etenkään sitten, kun oli ottanut muutaman alkoholiannoksen, mikä vain vauhditti kehon kuivumista.

Heräsin joskus aamuyöstä ihan kamalaan päänsärkyyn ja oksettavaan oloon. Oloa ei yhtään helpottanut herääminen märistä petivaatteista. Huoneessa oli tunkkainen ilma eikä siellä ollut ilmastointia. Se valtaisa hikoilun määrä siis korosti sitä kaameaa olotilaa, ja se, ettei huoneessa tuntunut olevan happea ollenkaan. Käytössämme oli yhteisvessa majatalon muiden asukkaiden kanssa. Kuuden aikaan aamulla nousin ensimmäisen kerran oksentamaan. Puoli seitsemältä taisin mennä toisen kerran. Seitsemältä kolmannen kerran. Ehkä vielä puoli kahdeksalta neljännen kerran, en ihan tarkkaan enää muista, montako kertaa ravasin siellä vessassa peläten joka kerta, että wc olisi varattu ja samalla nolostellen, sillä mun yökkiminen kuului aivan varmasti niihin viereisiin huoneisiin. Vaikka eihän nuo tienneet mun krapulasta, olisin voinut äkkiseltään syyttää yllättävää vatsatautia. Vatsatauti tai darra, toivoin silti kuolevani.

Rosson herätessä sain tältä särkypillerin helpottamaan edes päänsärkyä, ja se alkoi hiljakseen tuottaa tulosta. En oikein ollut enää varma, oksensinko pelkkää krapulaa (olimme nimittäin syöneet illan aikana erittäin tuhdisti: yleensä oksennuskrapula tulee, kun ei ole syönyt tarpeeksi) vai siksi, että ohimoita rummutti jokin vasanrankaltainen lyömäase. Majatalon hintaan sisältyi aamupala, mutta vaivoin kykenin syömään yhden sämpylän, vaikka järki sanoi, että syöminen voisi ehkä helpottaa oloa.

Hermoja raastavassa kuumuudessa sitten pakkasimme rinkat ja lähdimme talsimaan kohti Venetsian rautatieasemaa. Voin kertoa, ettei ollut helppoa. Vaikka paha olo ja päänsärky helpottivat hiljakseen sen onnettoman aamupalan jälkeen, se hikoilun määrä ja painava rinkka tekivät tehtävänsä. Olin aivan kohtauksen partaalla päästessämme perille. Henkistä puolta raiskasi se tosiasia, ettei meidän suunnitelmatkaan menneet ihan sillä tavalla kuin olimme miettineet. Lopulta istuimme Venetsian asemalla pari tuntia odotellen seuraavaa junaa Innsbruckiin. Huolimatta siitä, että se junamatka oli ihan helkkarin rasittava ilman paikkalippuja - me istuttiin koko ajan jonkun toisen paikalla - mieleni alkoi hiljakseen olla jo voiton puolella. Etenkin sitten, kun junan ikkunasta alkoi avartua näkymä lumihuippuisille Alpeille.

Venetsia

Raivoa ja kyyneliä Mt. Robertsilla. Minä rakastan vuoria ja maaston korkeita paikkoja. Niiden rinnalla tuntee itsenä niin pieneksi ja olemattomaksi. Vuoret herättävät kunnioitusta luontoäitiä kohtaan. Ne ovat kauniita ja kauniit ovat näköalatkin, kun niiden päälle kiipeää. Minä vain vihaan kiipeämistä. Niin se on. Jotenkin vain aina reissuilla päädymme kiipeämään johonkin. Ja kun Riina kiipeää ja sitten väsyy, niin kymmenen metrin säteelle eksyvät joutuvat todelliselle danger zonelle.

Mt. Roberts oli vuori Alaskan pääkaupungin Juneaun kyljessä. Koska nousu oli vaivaiset kuusisataa metriä, päätimme valloittaa sen. Metsä oli huikaiseva. Paksuja, tuuheita ja korkeita kuusia kasvoi sen rinteillä ja kätkivät sisäänsä niin kostean ja märän lämpimän ilmaston, että kiipeämisestä pintaan noussut hiki ei kuivunut pitkänkään hengähdystauon aikana. Euroopan pohjoisosia, Siperaa, Alaskaa ja Kanadaa kiertävä taiga onkin määritelty maailman toiseksi suurimmiksi keuhkoiksi heti Etelä-Amerikan viidakkojen jälkeen.

Pointti oli kuitenkin siinä, että multa jäi kuvat ottamatta ja kaikki nautinto nauttimatta siitä upeasta luonnosta, koska olin niin väsynyt ja äkäinen. Ukkeli kuvaili GoProlla maisemia, mutta mun kamelin selkä katkesi siinä kohtaa, kun monesta kiellosta huolimatta ukkeli suuntasi kameransa linssin minuun. Suutuin ihan naurettavan paljon. Tuolla videolla taitaakin kuulua sellainen kiivas "haista sinä vittu!"-kiljahdus ja ukkelin totaalinen repeäminen. Kevyestä raivonpuuskasta oli tosin hyötyäkin: ukkeli ei sen jälkeen enää kuvannut mun ähkimistäni vuoren rinnetta ylöspäin ja sain siitä niin paljon hetkellistä energiaa, että painelin monta monta metriä rinnettä ylöspäin sen voimalla.

Douglas Island Mt. Robertsilta kuvattuna

Yö Riley Creekin leirintäalueella. Denali National Parkin sesonki oli päättymäisillään, kun sinne autoinemme kaarsimme syyskuun 10. päivä. Kaikki potentiaaliset majapaikat olivat joko täynnä tai jo sulkeneet ovensa talveksi. Jäljellä oli enää jotain huikaisevan hintaisia hotelleja, jotka eivät mahtuneet meidän budjettiin sitten mitenkään päin. Päätimme siis yöpyä Riley Creekin leirintäalueella, olihan meillä sentään Jeeppi, josta sai takapenkit kumoon ja makuupussit. Se oli edullisempaakin kuin mikään muu: yö maksoi vaivaiset $14.

Illan hämärtyessä alkoi vähän hirvittää. Joka puolella leirintäaluetta varoitettiin jättämästä mitään ruokaa auton tai teltan ulkopuolelle, sillä muuten niiden haju houkuttelisi paikalle ahnaita ruskeakarhuja. Minähän olin tietysti varma, että naapuripaikalla kaikki olivat jättäneet eväänsä lojumaan pitkin pihoja ja otso tulisi yöllä kurkistelemaan meidän auton ikkunoista sisään.

Nukkumatila auton perässä oli ahdas siitäkin huolimatta, että saimme ängettyä rinkat sun muut ylimääräiset roinat mukavasti etupenkille. Tilaa oli sellainen 140 senttiä, eli siis aivan liian vähän ihmisille, jotka ovat yli 180 cm pitkiä... hyvää asentoa oli vain mahdoton löytää. Nukkuma-asennon etsimistä hankaloitti myös se, että kuu möllötti taivaalla lähes täytenä, eli siitä ympäröivästä metsästä huolimatta se paistoi mun naamaani koko yön.

Mun makuupussi osoitti myös epäonnistumisen merkkejä. Oli kuitenkin syyskuu, eikä yöt olleet todellakaan mitään kesäisen lämpimiä. Mua paleli osan yöstä niin paljon, että nukkuminen oli vain kaukainen haave, vaikka asensin kaikki mahdolliset pyyhkeet ja hupparit päälleni makuupussin lisäksi.

Aamun valjetessa nukutti, paleli, kolotti, nälätti, janotti ja pissatti. Vannoin ukkelille, että seuraavan yön nukkuisin ihan oikeassa sängyssä tuli sille hintaa sitten miten paljon tahansa!

Denali National Park ja syksn värit

InterRail 2015: Bratislava - Praha - Dresden / Mieletön pyhä kolminaisuus

Nyt mun, ukkelin ja Rosson tiet ovat erkaantuneet, mutta vain päiväksi. Rosson saattelimme ukkelin kanssa jo toissa päivänä Wieniin lähtevään junaan ja itse lähdin saattamaan ukkelia kotimatkalle Saksan Dresdeniin. Tänään palasin takaisin Prahaan, koska täältä on ehkä iisein (mutta ei lyhyin) matka noutamaan Rossoa Wienista ja koska en vaan pääse yli ajatuksesta, että Praha on kaunein ja kivoin keskieurooppalainen kaupunki.

Palaan kuitenkin vielä hetkeksi Bratislavaan, jonka mainitsinkin jo aikaisemmin olevan sellainen kaupunki, johon haluan vielä joskus matkustaa oikein ajan kanssa. Siellä oli niin letkeä ja hyväntuulinen meininki, että ihan yllätyin, vaikka (vanhassa) kaupungissa käyttämämme aika jäikin muutamiaan hassuihin tunteihin. Miinuksia ei tule ainakaan halvasta oluesta, vaikka en mikään kaljankiskoja oikein olekaan. Kun halvalla saa, niin sitten sitä on kyllä juotava, niin se on. Sitä paitsi, ulkomailla olut maistuu paljon paremmalle kuin Suomessa. Tai sitten se johtuu siitä, ettei lonkeroa eikä oikein siidereitäkään ole juuri tarjolla. Olen myös tunnollinen viinin ystävä, mutta viiniä en olekaan tainnut juoda reissun aikana muualla kuin Italiassa pari kertaa. Paitsi eilen illalla Dresdenin trooppisessa yössä join piknikhenkisesti pienen pullon valkoviiniä Augustuksella sillalla.

Ihan meinasi iskeä kamala kulttuurishokki Bratislavassa, kun pysähdyimme pieneen pubiin oluelle ja tajusin tiskillä seistessäni, että jossain saa vielä tupakoida sisätiloissa. Niin, Slovakiassa se on ihan nou propleemou, Prahassa mennään myös samoilla säännöillä. Hyvin hämmentävää. Hyvin hyvin hämmentävää. Tuli melkein rikollinen olo, kun Prahan olutmuseossa laitoin savuiksi - ja vielä baaritiskillä! :D

Bratislavaan vielä palaan joskus.

Mutta niin palaan Prahaankin - vielä monia monia kertoja! Ensimmäisen kerran kävin Prahassa vuonna 2006. Se oli mun ja ukkelin ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka, pidennetty viikonloppu. Olin jo silloin vakuuttunut tämän kaupungin ihanuudesta, vaikka silloin tuo itse reissaaminen olikin vähän aloittelijan kengissä ja tuntuu, ettei silloin oikein osannut mennä ja etsiä oikeita paikkoja. Ehkä se vain tuntuu siltä. Onhan sitä sen jälkeen jonkun verran kerääntynyt tuota matkailukokemusta.

Tämän kertainen Prahaan paluu ei kuitenkaan mennyt täydellisesti, kun onnistuin junassa telomaan vasemman käteni. Olimme juuri saapumassa Prahan rautatieasemalle, kun juna jarrutti voimakkaasti. Istuimme sellasessa kuuden hengen loosissa, minä siinä heti oven vierellä. Liukuovi rämähti auki jarrutuksen voimasta ja minä tollo yritin estää sitä rämähtämästä täysiä ja onnistuin jättämään käteni sinne oven ja karmin väliin. Siinä muuten kirosanat lenteli hyvin estottomasti hetken aikaa. Käsi alkaa olla jo nyt kuosissaan, mutta oven kahvoja ei pystynyt aukomaan hetkeen, lievää mustelmaakin tuossa vielä vähän on.

Prahassa vietimme yhden yön. Hotelli Rubikon sijaitsi Prahan juutalaiskaupunginosassa, lähellä kaupungin halki virtaavaa Vltavaa. Tuo juutalaiskaupunginosa on minun mielestäni ehkä kivoin osa koko kaupunkia ja kun kerran hotelliyöstäkin maksoimme vain 40 euroa, niin diili oli oikein onnistunut! Mitä nyt samassa rakennuksessa sijaitsi joku squash-halli, josta alkoi aamuseiskan jälkeen kuulumaan kamala töminä. Ei hyvä.

Prahassa ratikkasysteemi on aika helppo, Dresdenin ratikoista on muutama valittu sana sanottavana, vaikka ei sekään paskimmasta päästä toki ollut. Tietysti piti vähän kikkailla ja pällistellä, että löysi oikean ratikkapysäkin, kun ei ollut karttaa, mutta muuten ei kyseessä ollut rakettitiedettä. Kertalippukin maksoi naurettavan vähän, ehkä alle euron. Bratislavassa bussilippu maksoi 70 senttiä, Dresdenissä päivälippu julkisiin 6 euroa (hyi kun kallista) ja kertalippu 2,20 euroa (hyi kun kallista). Dresdenissä ratikat olisivat olleet ihan helppoja käyttää, jos joku olisi kertonut, että yöaikaan ja lauantaisin kaikki vuorot eivät kulje...

Prahassa vierailimme kidutusmuseossa.  Se ei mitenkään erityisesti ollut mun mielessä enkä mä mitenkään erityisesti siitä ollut kiinnostunut, en ennen kuin kävelimme vahingossa sen ohitse. Se sijaitsee aivan Kaarlen sillan kupeessa vanhan kaupungin puolella. No, tämä keskiajan kidutusmenetelmiä esittelevä museo oli kyllä mielenkiintoinen ja joillakin keksinnöillä keskiajan ihmiset ovat kyllä häikäisseet mielikuvituksellaan, mutta kyllä siellä vähän paha olo tuli... aika kipeitä juttuja. Ei ois ollut hauska elää keskiajalla. Tai ainakaan jäädä kiinni mistään laittomuuksista. Tai harjoittaa mitään noituutta. Inhottavia sahoja ja vempeleitä.

Dresden oli kaunis ja antoi kivan vaikutelman. Kiva vaikutelma tuli uudenkin kaupungin puolella, vaikka Dresdenin vanha kaupunki kai onkin enemmän se juttu. Kaupunki on toisessa maailman sodassa pommitettu aivan maan tasalle, mutta komeesti on kaikki rakennettu uudelleen. Inspiroiva ympäristö, sitä nämä Euroopan vanhat kaupungit ovat. Dresdenissäkin voisin istua Elben rannalla katsellen kirkkojen siluetteja ja kirjoittaa loputtomasti. Ja minä kun jätin mun inspiraatiovihon kotiin, kun ajattelin, etten mä kuitenkaan ehdi tai jaksa ajatella mitään kirjoitushommia (muita kuin blogia) reissussa. Inspiraatiovihko on mulle tärkeä, sinne mä kirjoitan aina kaikki ideat ja suunnitelmat, jotka pulpahtaa mieleen. Täällä kierrellessä pulpahtaa mieleen vähän väliä vaikka mitä.

Suosittelen tätä itäistä Keski-Eurooppaa kyllä kaikille, täällä vaan on halpaa ja kaunista! ^.^ 

Mutta on se myönnettävä. Nyt alkaa olla aika sippi. Eilen olin niin turhautunut ja väsynyt, kun yritin etsiä mulle ja Rossolle paluulentoa tai edes jotain, jolla päästä juhannukseksi kotiin ja mitään ei tuntunut löytyvän mistään. En tajunnut, että kyseessä on juhannusviikko ja että kaikki lennot ja laivat ja kaikki voisi olla niin täynnä väkeä. Oli niin raskas päivä, että illalla istuessamme uuden kaupungin puolella ravintolassa viimeinen niitti oli se, että sain ruokalautasen, mutta en ruokailuvälineitä. Itkuhan siinä sitten tuli :D

Nyt mulla olisi aikaa ja rauhaa kirjoitella ihan omia juttuja, kun köllöttelen yksin täällä Prahassa hostellissa ja kuuntelen etäistä ukkosen mylvintää ja sadetta. Ajattelin ottaa ihan rennosti tämän päivän, sillä huomisesta alkaa aivan älytön rykäisy reilaamisen osalta. Alkaa pitkä kotimatka, jonka viimein sain eilen koottua kasaan, ja jonka keskeisinä pysähdyspaikkoina toimii Kööpenhamina ja Tukholma. Tai ainakin niin olen suunnitellut. Joka tapauksessa, keskiviikkona olisi parasta olla Tukholmassa, sillä mulla ja Rossolla on laivamatka jo takataskussa.