Travel statistics - Top 5(7) parhaat pahat fiilikset

Mieleenpainuneimmat sattumukset - Sarjassamme pahat fiilarit, joille ei voi näin jälkeen päin kuin nauraa. Niitä on seitsemän, koska ikäviä sattumia on aina ilo jakaa muille enkä millään osannut valkata top vitosta.

Ensimmäinen yö Kathmandussa. Voi se oli kamala. Miten minä olin sitä matkaa kuin kuuta nousevaa odottanut ja pelännyt sydän syrjällään, että tapahtuisi jotain, joka voisi peruuttaa koko tuon unelmien matkan! Sitten kun viimein olimme perillä tuolla pimentyneessä Kathmandun yössä, keltanokkaisina Aasian matkaajina, kaikkien niiden meitä ahdistelevien riivaajien piirittämänä ja totaalisen kulttuurishokin runtelemina, minä en toivonut mitään muuta enempää kuin päästä takaisin kotiin.

Muistan todella ajatelleeni, että haluan kotiin. Kun kääriydyimme siellä turkoosien, rapautuneiden seinien suojissa makuupusseihimme ja kellahdimme sänkyyn, jossa asui varmasti kaikki oravaa pienemmät pikkupaskat, mun teki mieleni itkeä. Meillä oli takana uuvuttavan pitkä, lähes vuorokauden kestänyt matka, joten toivoin vain saavani nopeasti unen. Kun ukkeli sitten alkoi kuorsata tasaisesti siinä mun vieressä, ja minä vain tuijotin edelleen silmät ymmyrkäisinä huoneen kattoa ja kuuntelin kadulta kantautuvaa mopojen ja ihmisten metelöintiä, mä tajusin, että oli aivan turha edes haaveilla unesta. Viimeinen silaus sille kauhusta turvonneelle yölle oli se, kun ukkelin rinkasta alkoi kuulua rapinaa. En voinut kuin toivoa, että se rotta tai hiiri tai mikä ikinä siellä mönkikään, ei hyppäisi repimään auki mun kurkkua.

Aamun valjetessa huomasin nukkuneeni joitain hassuja tunteja ja valossa kaikki ne yölliset kammotukset tuntuivat häviävän. Ukkelin rinkastakaan ei hyökännyt mikään verenhimoinen otus, vaan todennäköisesti rapina oli kuulunut rinkan valuessa seinää vasten. Olin siis rohkeana valmis valloittamaan Kathmandun!

Pokhara

Ensimmäinen yö Dar es Salaamissa. Se oli yhtä kulttuurishokin tärvelemä kuin Nepalissakin. Olimme lähteneet tammikuun hyytävää kylmyyttä pakoon Afrikan auringon alle ja tuntui mukavalle ajatukselle vaihtaa pariksi viikoksi toppavaatteet shortseihin ja sandaaleihin. Jälleen kerran uudenlainen maailma iski mut maihin aivan uskomattomalla voimalla, eikä se Afrikan aurinko tuntunut tuona ensimmäisenä hien ja kyyneleiden täyttämänä yönä yhtään enää kivalle jutulle. Silloinkin haaveilin pääseväni kotiin. Voi kun silloin olisikin ollut ihana vaihtaa sen ilmastoimattoman huoneen tukahduttava kuumuus vaikka kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen!

Oli siis kuuma. Tansanian epävirallisen pääkaupungin kosteana hohkaava kuumuus ei taintunut yötä vasten. Hiki valui otsalta, vaikka ei edes liikkunut. Löysin taas itseni makaamasta sängyllä selälläni, puolialasti makuupussi vain alustana, ja tuijottamasta kattoa, jossa pauhasi tuuletin, mutta se oli niin voimaton, ettei sen helpottavat tuulahdukset yltäneet minuun asti. Lähinnä se piti vain kovaa ääntä, mikä ei varsinaisesti helpottanut nukahtamista. Kadulta kuului levotonta swahilinkielistä puheensorinaa ja autojen tööttäilyjä. Wc:ssä oli aiemmin mönkinyt jokin iso eläin, pitkäjalkainen tunkeilija tuntosarvet törröllään. Oven yläpuolella oli ikkuna käytävälle, jossa loisti sinertävä lamppu valaisten koko huoneen. Yritin asettaa ikkunan eteen pyyhettä tai vilttiä ehkä 53 kertaa sen yön aikana jeesusteippiä apuna käyttäen, mutta aina uudestaan ja uudestaan teipinpalat antoivat periksi, ja vaate repsahti jostain kulmasta ja tippui pian lattialle. No, ainakin jeesusteippi löysi voittajansa.

Itkin ja hikoilin. Herätin ukkelin ja itkin hänelle hikoiluani ja sitä, miten tahtoisin kotiin. Kaikki oli päin persettä.

Jotenkin onnistuin kuitenkin jälleen nukahtamaan muutamiksi tunneiksi, ja aamulla auringon valjetessa kaikki tuntui taas naurettavan hölmölle. Seuraavan yönä löysimme verhon takaa myös ilmastointilaitteen ja sen jälkeen ötökät, tuuletin tai käytävän sininen lamppu eivät tuntuneet enää missään!

Sansibarilla kalassa

Parku Dresdenissa. Tämä jälkeenpäin hilpeyttä aiheuttava keissi sattui viime kesänä reilatessa. Olimme lähettäneet Rosson Wieniin ystävänsä luokse ja itse tutkailimme Saksan Dresdenia. Ilmassa saattoi olla jo hiven reissuväsymystä. Olimme kävelleet päivän aikana varmasti useita kilometrejä ja jossain kohtaa mun toinen päkiäni sanoi sopimuksen irti. Sattui ihan pirusti astua koko jalalla maahan. Hotellilla yritin epätoivoisesti etsiä bittiavaruudesta mulle ja Rossolle jonkinlaista kotimatkaa, mutta mikään ei tuntunut onnistuvan. Lennot olivat kalliita tai lähtivät vääristä kaupungeista. Laivat olivat täynnä. Ajattelin jo, ettei me koskaan päästäisi Rosson kanssa kotiin. Hermostutti ja suuresti.

Illan pimetessä lähdin ukkelin kanssa etsimään "uudesta" kaupungista syömäpaikkaa. Olin jo valmiiksi hieman huonolla tuulella, väsynyt ja kiukkuinen. Harmitti sekin, miten ajattelin sen kaiken vaikuttavan myös ukkelin mielialaan. En pitänyt yhtään ajatuksesta, että se joutui katselemaan mun irvistykseen vääntynyttä naamaani, mikä todennäköisesti pilaisi hänenkin iltansa.

Pitkän ja kivuliaan kävelymatkan päätteeksi löysimme espanjalaistyylisen ravintolan, jossa päätimme syödä. Ruoka oli kallista. Minä tilasin jonkinlaisen sekalaisen lautasen juustoja ja lihaa. Kun sain annoksen eteeni ja näin, miten annos oli aivan kamalan pieni hintaansa nähden, ja kun tarjoilijakaan ei suvainnut tuoda mulle ruokailuvälineitä, kamelin selkä niinsanotusti katkesi. Multa parahti itku. Ukkeli huolestui, että mikä mulle tuli. Sitten minä siinä itkultani yritin selittää, miten mua harmitti ihan kaikki.

Ukkeli otti asian kevyesti ja pienillä letkautuksilla sai mun kyyneleeni tyrehtymään. Ukkelin laittoi varmaan parasta, sillä ei varmaankaan halunnut viereisten pöytien asiakkaiden kiinnittävän mun poruuni mitään huomiota... kaikki kuitenkin päättyi hyvin, ja onnistuin tuon illan aikana vielä jopa hymyilemäänkin.

Joskus vaan pienistäkin asioista kasautuu niin isoja, että se purkautuu sitten tuolla tavalla.

Dresden

Reissuripuli Afrikassa. Totuutta on aivan turha kierrellä ja totuus on se, että reissuripuli yllättää lähes jokaisen matkailijan joskus. Toki sitä voi yrittää välttää syömällä ennakkoon ja reissun alkuun maitohappobakteereita tai muuta ripulia ehkäisevää ja/tai hoitavaa lääkettä. Jotkut tykkäävät ottaa konjakkiryypyn aamuisin tyhjään vatsaan. Ripuli kuitenkin tulee, jos on tullakseen. Itse olen turvautunut Nepalin ja Tansanian matkoilla Precosaan. Nepalissa se toimi täydellisesti, Tansania oli lääkkeestä huolimatta liikaa mun mahalle.

Mä olen vähän pahoillani, että jaan tämän ikävän kokemuksen täällä tällä tavalla julkisesti. Mutta vain vähän. Mun mielestä tää on vaan hauska juttu (ei kyllä ollut tapahtumahetkellä). Jos oot tosi herkkis kakkajutuille, niin kannattaa skipata tää ja hypätä maailman kaameimpaan darraan Venetsiassa.

Mulla iski Tansanian matkalla siis jo toisena yönä aivan jäätävä vesiripuli. Sinänsä tuo vatsatauti oli omituinen, että hotellihuoneessa ollessamme saatoin ravata vessassa yhtenään, mutta kun lähdimme ulos huoneesta, unohdin koko ikävän keissin. Kertaakaan mulla ei tullut kiire löytää vessaa. Paitsi kerran. Silloinkin olimme hotellissa valmiiksi.

Olimme Sansibarilla Stone Townissa nauttimassa hotellimme aamupalaa, kun vatsaa alkoi vääntää iljettävästi. Aamupalahuone sijaitsi hotellin alakerrassa respan vieressä ja meidän huoneemme toisessa kerroksessa. Portaikkoon pääsi kulkemalla respan ohitse. Pyysin ukkelilta huoneemme avaimen ja noustessani tuolilta tunsin olevan jo kiire. Pyyhälsin aivan uskomatonta vauhtia respan ohitse portaikkoon. Respasta joku setä kyseli hymyillen jotain did you enjoy your breakfast? tms, enkä ehtinyt vastata tällä muuta kuin yesyesyes, kun harpoin jo portaita ylös.

Huoneemme ovella aloin asetella avainta lukkoon ja ellen aivan väärin muista, se ei tahtonut onnistua aluksi millään. Kun ovi viimein sitten naksahti auki, tajusin, ettei mulla oikeastaan ollut kiire enää mihinkään. Kiire ainakaan muualle kuin suihkuun ja vaihtamaan jalkaan puhtaat housut. Ja jatkamaan toki aamupuuron syömistä.

Ngorongoro Crater

Maailman kaamein darra Venetsiassa. Aina välillä iskee aivan järkyttävän kamala krapula, vaikka ei olisi juonutkaan paljoa tai ainakaan mitää tavallisuudesta poikkeavaa. Se on ihan tosi perseestä, jos se sattuu osumaan silloin, kun olet ulkomailla. Venetsiassa myönnän kyllä olleeni melkoisessa humalassa, mutta sitä seuraavana aamuna potemaani tuskaa syytän aika pitkälle nestehukasta. Italiassa piteli sellaista plus kolmeakymmentä koko reissun ajan ja vaikka kuinka yritti tankata itseään vedellä, ei se välttämättä onnistunut niin hyvin kuin olin kuvitellut. Etenkään sitten, kun oli ottanut muutaman alkoholiannoksen, mikä vain vauhditti kehon kuivumista.

Heräsin joskus aamuyöstä ihan kamalaan päänsärkyyn ja oksettavaan oloon. Oloa ei yhtään helpottanut herääminen märistä petivaatteista. Huoneessa oli tunkkainen ilma eikä siellä ollut ilmastointia. Se valtaisa hikoilun määrä siis korosti sitä kaameaa olotilaa, ja se, ettei huoneessa tuntunut olevan happea ollenkaan. Käytössämme oli yhteisvessa majatalon muiden asukkaiden kanssa. Kuuden aikaan aamulla nousin ensimmäisen kerran oksentamaan. Puoli seitsemältä taisin mennä toisen kerran. Seitsemältä kolmannen kerran. Ehkä vielä puoli kahdeksalta neljännen kerran, en ihan tarkkaan enää muista, montako kertaa ravasin siellä vessassa peläten joka kerta, että wc olisi varattu ja samalla nolostellen, sillä mun yökkiminen kuului aivan varmasti niihin viereisiin huoneisiin. Vaikka eihän nuo tienneet mun krapulasta, olisin voinut äkkiseltään syyttää yllättävää vatsatautia. Vatsatauti tai darra, toivoin silti kuolevani.

Rosson herätessä sain tältä särkypillerin helpottamaan edes päänsärkyä, ja se alkoi hiljakseen tuottaa tulosta. En oikein ollut enää varma, oksensinko pelkkää krapulaa (olimme nimittäin syöneet illan aikana erittäin tuhdisti: yleensä oksennuskrapula tulee, kun ei ole syönyt tarpeeksi) vai siksi, että ohimoita rummutti jokin vasanrankaltainen lyömäase. Majatalon hintaan sisältyi aamupala, mutta vaivoin kykenin syömään yhden sämpylän, vaikka järki sanoi, että syöminen voisi ehkä helpottaa oloa.

Hermoja raastavassa kuumuudessa sitten pakkasimme rinkat ja lähdimme talsimaan kohti Venetsian rautatieasemaa. Voin kertoa, ettei ollut helppoa. Vaikka paha olo ja päänsärky helpottivat hiljakseen sen onnettoman aamupalan jälkeen, se hikoilun määrä ja painava rinkka tekivät tehtävänsä. Olin aivan kohtauksen partaalla päästessämme perille. Henkistä puolta raiskasi se tosiasia, ettei meidän suunnitelmatkaan menneet ihan sillä tavalla kuin olimme miettineet. Lopulta istuimme Venetsian asemalla pari tuntia odotellen seuraavaa junaa Innsbruckiin. Huolimatta siitä, että se junamatka oli ihan helkkarin rasittava ilman paikkalippuja - me istuttiin koko ajan jonkun toisen paikalla - mieleni alkoi hiljakseen olla jo voiton puolella. Etenkin sitten, kun junan ikkunasta alkoi avartua näkymä lumihuippuisille Alpeille.

Venetsia

Raivoa ja kyyneliä Mt. Robertsilla. Minä rakastan vuoria ja maaston korkeita paikkoja. Niiden rinnalla tuntee itsenä niin pieneksi ja olemattomaksi. Vuoret herättävät kunnioitusta luontoäitiä kohtaan. Ne ovat kauniita ja kauniit ovat näköalatkin, kun niiden päälle kiipeää. Minä vain vihaan kiipeämistä. Niin se on. Jotenkin vain aina reissuilla päädymme kiipeämään johonkin. Ja kun Riina kiipeää ja sitten väsyy, niin kymmenen metrin säteelle eksyvät joutuvat todelliselle danger zonelle.

Mt. Roberts oli vuori Alaskan pääkaupungin Juneaun kyljessä. Koska nousu oli vaivaiset kuusisataa metriä, päätimme valloittaa sen. Metsä oli huikaiseva. Paksuja, tuuheita ja korkeita kuusia kasvoi sen rinteillä ja kätkivät sisäänsä niin kostean ja märän lämpimän ilmaston, että kiipeämisestä pintaan noussut hiki ei kuivunut pitkänkään hengähdystauon aikana. Euroopan pohjoisosia, Siperaa, Alaskaa ja Kanadaa kiertävä taiga onkin määritelty maailman toiseksi suurimmiksi keuhkoiksi heti Etelä-Amerikan viidakkojen jälkeen.

Pointti oli kuitenkin siinä, että multa jäi kuvat ottamatta ja kaikki nautinto nauttimatta siitä upeasta luonnosta, koska olin niin väsynyt ja äkäinen. Ukkeli kuvaili GoProlla maisemia, mutta mun kamelin selkä katkesi siinä kohtaa, kun monesta kiellosta huolimatta ukkeli suuntasi kameransa linssin minuun. Suutuin ihan naurettavan paljon. Tuolla videolla taitaakin kuulua sellainen kiivas "haista sinä vittu!"-kiljahdus ja ukkelin totaalinen repeäminen. Kevyestä raivonpuuskasta oli tosin hyötyäkin: ukkeli ei sen jälkeen enää kuvannut mun ähkimistäni vuoren rinnetta ylöspäin ja sain siitä niin paljon hetkellistä energiaa, että painelin monta monta metriä rinnettä ylöspäin sen voimalla.

Douglas Island Mt. Robertsilta kuvattuna

Yö Riley Creekin leirintäalueella. Denali National Parkin sesonki oli päättymäisillään, kun sinne autoinemme kaarsimme syyskuun 10. päivä. Kaikki potentiaaliset majapaikat olivat joko täynnä tai jo sulkeneet ovensa talveksi. Jäljellä oli enää jotain huikaisevan hintaisia hotelleja, jotka eivät mahtuneet meidän budjettiin sitten mitenkään päin. Päätimme siis yöpyä Riley Creekin leirintäalueella, olihan meillä sentään Jeeppi, josta sai takapenkit kumoon ja makuupussit. Se oli edullisempaakin kuin mikään muu: yö maksoi vaivaiset $14.

Illan hämärtyessä alkoi vähän hirvittää. Joka puolella leirintäaluetta varoitettiin jättämästä mitään ruokaa auton tai teltan ulkopuolelle, sillä muuten niiden haju houkuttelisi paikalle ahnaita ruskeakarhuja. Minähän olin tietysti varma, että naapuripaikalla kaikki olivat jättäneet eväänsä lojumaan pitkin pihoja ja otso tulisi yöllä kurkistelemaan meidän auton ikkunoista sisään.

Nukkumatila auton perässä oli ahdas siitäkin huolimatta, että saimme ängettyä rinkat sun muut ylimääräiset roinat mukavasti etupenkille. Tilaa oli sellainen 140 senttiä, eli siis aivan liian vähän ihmisille, jotka ovat yli 180 cm pitkiä... hyvää asentoa oli vain mahdoton löytää. Nukkuma-asennon etsimistä hankaloitti myös se, että kuu möllötti taivaalla lähes täytenä, eli siitä ympäröivästä metsästä huolimatta se paistoi mun naamaani koko yön.

Mun makuupussi osoitti myös epäonnistumisen merkkejä. Oli kuitenkin syyskuu, eikä yöt olleet todellakaan mitään kesäisen lämpimiä. Mua paleli osan yöstä niin paljon, että nukkuminen oli vain kaukainen haave, vaikka asensin kaikki mahdolliset pyyhkeet ja hupparit päälleni makuupussin lisäksi.

Aamun valjetessa nukutti, paleli, kolotti, nälätti, janotti ja pissatti. Vannoin ukkelille, että seuraavan yön nukkuisin ihan oikeassa sängyssä tuli sille hintaa sitten miten paljon tahansa!

Denali National Park ja syksn värit