Pakkaamisen jalo taito

Heittäännyin villiksi ja tein elämäni ensimmäisen videopostauksen, koska mulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa istua alas ja kirjoittaa. Ja tämä kaikki tapahtui krapulassa. Meikittömänä. Hiukset miten sattuu. Naama punaisena. Kaiken kaikkiaan edustavana ja järkyttävissä olosuhteissa. 

Lupaan, että jos joskus videoin lisää omaa pärstääni tänne julkiseen levitykseen, teen sen ehostettuna ja harkitsen asiaa hyvin hyvin tarkasti. Tämä on vähän sellaista täysin käsikirjoittamatonta flow'ta.

Toki yleisön pyynnöstä jätän tämän videopostauskokeilun tähän, jos ihan hirveesti sattuu silmiin ja näyttää ja kuulostaa muutenkin kamalalle. Pyydänkin siis jättämään palautetta tästä, jotta tiedän, miten jatkossa menetellä. Ovatko videopostaukset ylipäänsä sitä, mitä blogin lukijat tykkäisivät katsella?

Best stories

Explorer Glacier, Portage Glacier Rd, Alaska

Taas on "se aika vuodesta", kun tämä matkustaminen ja etenkin siihen liittyvät raha-asiat mietityttää. Kirjoittelin tästä joskus aikaisemminkin täällä. Itseasiassa sekin on kirjoitettu juuri ennen Alaskan matkaa pari vuotta sitten. Se ei kuitenkaan ole yllättävää, sillä Alaska ei todellakaan ole edullinen matkakohde, vaikka noudattaisikin budjettimatkailun periaatteita. 

Alaska on yksi Yhdysvaltojen kalleimmista osavaltioista. Muutama vuosi sitten Alaskan hintataso osui aikalailla samaan hintakategoriaan Suomen kanssa, ja joissain tuotteissa mentiin jopa kalliimman puolelle. Esimerkiksi Anchoragen Carrsin lihatiskillä lihakimpaleiden hinnat saivat silmät pyörimään päässä. Tupakkaa ostaessa saatoin olla lähellä hyperventilaatiota. Eräs dominikaanitasavaltalainen kaveri kehui Alaskassa olevan helpaa tupakkaa, kun tavallinen aski maksoi  n. $10, mutta olisitte nähneet sen ilmeen, kun kerroin Suomesta saavan samaa tupakkaa melkein puolet halvemmalla. 

Rahaa siis tulee palamaan, tiedän sen jo nyt. On vähän paha mieli. Taas kerran. Etenkin, kun laitoin juuri tilaukseen paremmin reissuille mukaan soveltuvamman miniläppärin. Yritän koko ajan oppia paremmaksi pakkaajaksi ja mitä vähemmän ja mitä kevyempää ja mitä pienempää on mukana, sitä parempi. 

Mä en ymmärrä, miksi tää raha-asia stressaa mua niin paljon. Tuleva reissu ei kuitenkaan jätä mua pennittömäksi eikä aja sillan alle asumaan. Joudun jälleen kerran toki kajoamaan mun säästötiliin, mutta juuri näitä hetkiä vartenhan mä sitä rahaa olen sinne säästänyt! Näitä hetkiä varten mä olen raatanut töissä! Tämä on nyt se hetki käyttää se raha ennen kuin ehtii kuolla! Sitä paitsi... onko se rahanmeno koskaan jälkeenpäin harmittanut? NO EI OLE. Sehän on kuitenkin vain rahaa. Pääasia on, että sielu ja mieli ovat kunnossa. Ja minun sielu ja mieli ovat kunnossa, kun lentokoneen pyörät irtoavat maasta ja näen ja koen jotain uutta ja jännittävää. Toki haaveilen meille kotiin vuodesohvasta ja kaikista kivoista sisustusjutuista ja pitkään mielessä on kummitellut se kaukoputkikin, jolla tiirailla yötaivaalle, mutta kyllä nämä matkahommat menee aina kaiken edelle. En minä sille vaan voi mitään.

Hafelekarspitze, Innsbruck, Itävalta

Vielä olisi myös pari juttuja ennen matkaa, jotka myös syövät kukkaroa.

1. Matkavakuutus mulla juoksee ympäri vuoden muiden vakuutusten rinnalla, joten siitä ei tarvitse huolehtia. Sen sijaan matkatavaravakuutus pitää ostaa. Ei minua haittaisi, jos jotkut rytkyt häviäisivät matkan aikana johonkin, vaan enemmän se vakuutus on mun kameraa ja tietokonetta varten. 
2. Uusi ESTA-hakemus pitää täyttää. Jos haluaa matkustaa Yhdysvaltoihin Visa Waiver Program -maan kansalaisena (Suomi kuuluu tähän), pitää täyttää ESTA (Electronic System for Travel Authorization) -lomake netissä viimeistään 72 tuntia ennen matkaa. Se maksaa 14 dollaria ja on voimassa pari vuotta. Miksi mun sitten pitää täyttää uusi hakemus, vaikka edellisestä Alaskan matkasta on vielä alle pari vuotta? Koska mulla on tässä välissä vaihtunut passi. Damned.
3. Ennen kuin voin täyttää ESTAa, mun pitää varata jokin kortteeri kohteesta, sillä sen osoitetta kysytään lomakkeessa (sen lisäksi, onko kyseisellä matkustajalla yhteyksiä natsi-Saksaan...). Se pitää maksaa. Samoin pitää varata ja maksaa Reykjavikin majoitus. 

Ihanaa matkakuumetta. En malta odottaa!

#viajosola

Ei sillä, että laskisin päiviä, mutta Islannin ja Alaskan valloitukseen on aikaa tänään 36 päivää. Okei, mulla on sellanen hieno appsi tossa mun älyluurissani, joka hoitaa sen laskemisen mun puolesta. Matkakuume alkaa kuitenkin kiihtyvällä tahdilla taas kohota, ja kyllä, myös jännityskäyrä. Haluaisinkin kirjoittaa muutaman ajatuksen liittyen jännittämiseen ja pelkäämiseen, joista jo jossain aikaisemmin tekstissä mainitsinkin.

Kovasti olen lueskellut netistä kaikenmoisia foorumeita, joissa kysellään huolen syvät rypyt otsalla, että uskaltaako sitä enää mihinkään edes lähteä matkalle, kun on näitä terrori-iskuja niin kovasti. Viime vuoden lopulla iskettiin Pariisissa ja muutama viikko sitten jytisi Belgiassa. Minulta on kysytty, että miten minä uskallan lähteä (yksin), kun maailman tilanne on niin epävakaa.

Kyllä se asia minua mietityttää, en kiellä sitä. Mitä jos sattuisi käymään niin onneton tuuri, että sattuisin väärään aikaan väärään paikkaan? Nimenomaan onneton tuuri. Todennäköisyys joutua terrori-iskun uhriksi on aika mitäänsanomaton. Tietysti näinä aikoina riski on suurentunut, mutta ei todellakaan niin paljon, että tässä pitäisi kotiinsa (ja kotimaahansa) linnoittautua. Ottaen huomioon, miten paljon ihmisiä kuolee vuosittain esim. liikeenneonnettomuuksissa ja kotonaan, joka lienee tilastollisesti maailman tapaturma-alttein paikka kaikista, en halua antaa valtaa tälle lähes olemattomalle uhalle. Eihän ihmiset ole lopettaneet ulkona liikkumistakaan, vaikka milloin tahansa voi joku hullu kaahata päälle. Itse en suostu alistumaan sellaiselle tunteelle, joka estäisi mua elämästä. Sitähän ne sitä paitsi haluavatkin ne isisin äijät; sitä, että ihmiset alkavat pelätä. 

Siinäpähän yrittävät saatana. 

Enemmän mua pelottaa nyt tämä tuleva matka maailman toiselle puolelle yksin. Tai en minä oikein tiedä, onko tämä pelkoa... vai ihan tavallista kauhuskenaarioiden kuvittelua, mutta ei niin voimakasta, että tässä pitäisi alkaa lentoja perumaan, ehei!

Monet ovat vieläkin kauhistelleet, kun ovat kuulleet mun lähtevän reissuun yksin. Monet sanovat, että eivät voisi kuvitellakaan lähtevänsä mihinkään yksin, ainakaan kahdeksi viikoksi. Mä olen alkanut ajatella, että mitä jos mä olisin mies ja ilmoittaisin lähteväni Alaskaan pariksi viikoksi yksin. Olisiko mulle edelleen kauhisteltu sitä, että miten uskallat lähteä yksin? Olisiko äitini jättänyt kysymättä mun puolisolta pääsiäisenä, että miten sä annat sen lähteä yksin? Sen sijaan, että ensimmäinen reaktio olisi puhdas järkytys kasvoilla, mua taputettaisiin olkapäälle ja toivotettaisiin hyvää matkaa? Niin, sitä sopii miettiä. 

Minähän en ole mikään feministi. Itse asiassa suurin osa feministien touhuista ja puheista vähän ärsyttää mua. Silti olen huomannut tämän ajatuksen myötä, että pirulauta, miksi tästä hössötetään? Miksi on järkyttävää, että nainen matkustaa yksin? Eletään kuitenkin 2010-lukua.

Taannoin bongasin bittiavaruudesta lehtijutun, jossa kerrottiin Etelä-Amerikassa kaksin reppureissanneiden naisten raiskaamisesta ja tappamisesta. Olivat lähteneet joidenkin randomtyyppien matkaan ja oli sitten käynyt näin onnettomasti. Naisia oli syytetty itseään tästä ikävästä kohtalostaan ja oli suureen ääneen ihmetelty ja silmiä pyöritelty, että miten naiset ovat edes matkustaneet kahdestaan. Tästä oli lähtenyt liikkeelle eräänlainen Instagram-missio, jossa naiset ympäri maailman ovat jakaneet kuvia protestiksi näille järjettömille ajatuksille. Kuvissa naiset luonnollisesti ovat reissun päällä yksin ja tägäävät kuvaan #viajosola = matkustan yksin.

"Osa ihmistä oli nimittäin sitä mieltä, että naiset eivät olisi saaneet matkustaa keskenään. Osa syytti naisten vanhempia siitä, että nämä olivat päästäneet nuoret kokeilemaan vapauttaan ja matkustamaan yksin. Osa keskusteluun osallistuneista oli sitä mieltä, että naiset olivat omilla teoillaan aiheuttaneet kuolemansa." - IL 17.3.2016

Siitä, johtuiko näiden kahden naisen ikävä ja valitettava kohtaloa henkilökohtaisen maalaisjärjen puutteesta (itselle ei tulisi mieleenkään lähteä kenenkään randomtyypin matkaan, vaikka kuinka tarjottas yösijaa ja ruokaa sun muuta luksusta) vai yleisesti siitä, että naiset ovat matkustaneet kahdestaan (herrajumala, ilman valvovaa miessilmää!), voi olla montaa eri mieltä.

Anyways, ajattelin itsekin toukokuussa osallistua tähän matkustan yksin -kampanjaan, kunhan olen tuon ihanan osavaltion maankamaralla. Yksin! Kyllähän se pelottaa. Tottakai. Mutta ihan oikeasti... mitä kamalampaa siellä voisi tapahtua kuin nykypäivän Suomessa vaikka omalla kotiovella?

Ennen kaikkea majapaikan eettisyydestä ja muustakin

Minä yritän kovasti ymmärtää ihmisiä, jotka varaavat matkalleen all-inclusive -hotellin. Yritän, ihan totta! 

Satunnaisia ja etäisiä positiivisuuden välähdyksiä näistä luksuslomien keskuksista olen saattanut toisinaan keksiä. Joskus. Harvakseltaan. Tietysti, jos ei kaipaa matkalta muuta kuin täydellistä irtautumista tavallisen elämän haasteista eikä missään nimessä halua poistua omalta mukavuusalueeltaan, on ehkä viisastakin asettua taloksi tällaiseen tavallisesti suuren hotelliketjun yhteen haaraan ja naatiskella olostaan. Mikäpäs siinä...

... mutta en edelleenkään ymmärrä. Minä, joka yritän aina ottaa huomioon kaikki näkökulmat ja -kannat ja katsella asioita jonkun toisen silmin, etten vaan koskaan huomaisi, että oma suvaitsevaisuus loppuu siiheen pisteeseen, johon minun mielipiteeni päättyy, ja josta jonkun toisen alkaa. Sanotaan, ettei makuasioista voi kiistellä. Se on ihan totta. Mutta mistä sitten muka voi? Faktoistako? Don't think so. 

Up Town B&B:ssa oli mitä ihastuttavin aamupalahuone, jonka kaikki kalusteet olivat omistajan itsensä tekemiä.

Olen kerran ollut kymmenisen vuotta sitten pakettimatkalla Kyproksella. En näe pakettimatkoja niin suurena mörkönä kuin joku voisi kuvitella ottaen huomioon mun tyylini matkustaa. Toisaalta hotellin ei tarvitse olla all-inclusive ollakseen osa jotain jättimäistä ketjua, joten sinänsä en pakettireissuille ihan innosta puhkuen ole ryntäämässä. Jos hotelli kuitenkin sattuisi tarjoamaan all-inclusivea, voi olla aika varma, että jossain tavallisen matkaajan ulottumattomissa megalomaaniselta valtaistuimeltaan joku suuri ja mahtava herra Isoherra tarkkailee ja laskee hotelliketjunsa rahavirtaa hullunkiilto silmissä. Itse en ole koskaan päässyt nauttimaan all-inclusive -hotellimajoituksesta, joten en omista tätä blogitekstiä niille.

Vaikka tavallisesti reissun päällä tulee haalittua mahdollisimman edullisia majapaikkoja mistään muusta välittämättä, niillä on todellisuudessa suurempi merkitys kuin ehkä olen antanut ymmärtää. Normaalisti majapaikkaa valitessa tärkeiksi kriteereiksi nousee edullisuuden lisäksi ilmainen wi-fi, hintaan sisältyvä aamupala ja edes jonkinlainen liikkumista edistävä sijainti. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että se nukkumapaikka saa olla minkälainen tahansa, kunhan on katto, jonka alle käydä odottamaan seuraavaa päivää.

Recidenzia Angelika Venetsiassa sijaitsi niin pienellä kujalla, että sinne oli lähes mahdoton löytää edes kartan kanssa. Toisaalta päivän kääntyessä iltaan oli mukava avata ikkuna, nostaa jalat ylös ja valkkarilasi kädessä kuunnella lähes täydellistä hiljaisuutta, jonka loivat turistien ahtaamaan kaupunkiin kapeat ja suojaisat kujat.

Itse käytän pääsääntöisesti majapaikkojen etsimiseen hotels.comia (tulevalla Islannin matkalla olisi tarkoitus ensimmäistä kertaa testata Air b'n'b:ta, josta en toistaiseksi ole kuullut mitään negatiivista sanottavaa). Siitäkin huolimatta, että hotels.com on maailmanlaajuinen ja suuren suuri sivusto, sieltä löytää todellisia majapaikkojen helmiä, kun tarpeeksi selailee. Löytyy pieniä majataloja, joita pyörittää paikallinen suurperhe, ja joissa on entistä söpömpiä ja persoonallisempia huoneita ja vastaleivottuja sämpylöitä aamupalapöytään, kenties jotain paikallista herkkua paikallisen tekemänä omassa kotikeittiössään. Tällaiset majapaikkojen paratiisit tuovat matkailijalle jo itsessään elämyksen, vaikka niissä ei aikaansa viettäisikään. 

Selailin tässä yhtenä päivänä erästä nettikeskustelua, jossa monet ihmiset eivät halunneet matkustaa maihin, joissa tavallisella väestöllä on niin surulliset oltavat suuresta turismin tuomasta rahavirrasta huolimatta. Niinhän se tosiaan on: kun valitsee jotain muuta kuin sen paikallisen vanhan muorin pyörittämän kahden kamarin bed&breakfastin, majoituksesta maksetut rahat menevät aivan jollekin muulle kuin sille muorille, joka tarjoamalla majoituspalvelua elättää itsensä (ja mahdollisesti myös perheensä) ja nostaa elintasoaan. Omilla valinnoillaan voi auttaa paljonkin paikallista väestöä. Ei sillä, että jättää kokonaan menemättä.

Nemethy Panzio Unkarin Debrecenin keskustan liepeillä oli mukava paikka, vaikka respan ukko ei puhunut sanaakaan englantia.

En väitä, etteivätkö ihmiset all-inclusive -linnoistaan uskaltautuisi välillä muurien ulkopuolelle tarkastelemaan todellista elämää ja ehkä jopa heittäytymään villiksi ja ostamaan katukeittiöstä paikallista ruokaa tai vaikka ihan juomaan todellista paikallista kahvia. Minulla on sellainen mielikuva, että allinklusiivarit kuitenkin pääsääntöisesti syövät ja juovat vain sen, mitä hotelli tarjoaa. Jos kuvittelen itseni tälläiseen täyden hoidon hotelliin, jossa saa syödä koko (ison) rahan edestä niin paljon kuin sielu sietää (ja herrajumala, juoda!), voin helposti kuvitella väkisin pintaan nousevat ajatukseni: "tätä tässä nyt syödään ja juodaan viikko tai pari, kun tästä on kerran maksettukin!".

Surullisinta siinä kaikessa on se, että tällainen loistohotelli voi usein sijaita aivan paikallisen väestön asuttaman gheton vieressä. Siellä se raha virtaa rikkailta reissaajilta vieläkin rikkaammille hotelliherroille, ja ne, jotka sitä rahaa ihan oikeasti tarvitsisivat, katselevat vierestä.

Siinä on suurin syy, miksi valitsen kotoisan majatalon hotelliketjun (ja yleensä pakettimatkan) sijaan. En tarvitse satelliittikanavia telkkariini (en oikeastaan tarvitse koko telkkaria), voin jakaa kylpyhuoneeni jonkun tuntemattoman kanssa ja syön mielelläni vaatimatonta aamupalaa pienellä ja ahtaalla pihakäytävällä omassa rauhassani, kenties majatalon omistajan tai muiden asukkaiden kanssa jutustellen. En tarvitse sataa muuta suomalaista ympärilleni. Mua ei voisi myöskään vähempää kiinnostaa naapuritalossa sijaitseva suomiruoka-ravintola, jossa tarjoillaan lihapullia ja perunamuusia (ja sekin on ruotsalaista ruokaa...) ja illalla esiintyy joku aikansa elänyt suomi-iskelmäsankari, jos nyt muutaman sanan saan epäsuorasti ilmaista niistä suomalaisten suosimista turistihelveteistä. Joissa niissäkään en oikeastaan ole koskaan käynyt. Paitsi siellä Kyproksella. Se ei kuitenkaan tainnut olla sieltä pahimmasta päästä, vaikka jo silloin vähän ärsytti, kun ravintoloiden sisäänheittäjät huutelivat meille suomeksi iskulauseitaan... minkälainen lie on meno Limassolissa nykyään?

Joka tapauksessa, lähtiessäni ulkomaille, menen hakemaan sieltä jotain muuta kuin ruisleipää ja Dannya ja yli-innokkaita ravintoloiden sisäänheittäjiä. Sellainen ikävä mielikuva minulla on pakettimatkoista, ja miksei niistä allinklusiiveistakin. 

Paikalliseen tunnelmaan pääsee niin helposti, kun valitsee jotain aidosti paikallista, ja majapaikan valinta on yksi peruspilareista mielestäni tässä asiassa.

Joskus löytyy omakotitalo ja grillikatos sen takapihalta. Northern Guesthouse, Talkeetna, AK

Olenhan minä itsekin hotelliketjuissa yöpynyt, että jos nyt ei paljon tekopyhä, niin ainakin edes vähän... Suomessa, missä matkustan mielestäni aivan liian vähän, olen yleensä aina yöpynyt jossain Scandicissa tmv, ja viimeisin ulkomailla vietetty "oikea" hotelliyö taisi olla viime kesänä Münchenissa. Parhaani mukaan pyrin kuitenkin välttämään tällaisia virhearviointeja. Esimerkiksi Anchoragessa sijaitsee kuuluisaan hotelliketjuun kuuluva Hilton-hotelli, mutta minulla ei kyllä ole aikomustakaan mennä sinne...

Kirskaanniemessä

Kirskaanniemi on osa Lempäälän 'bouttia 50 kilometriä pitkää Birgitanpolun retkeilyreittiä. Kirskaanniemessä on nuotiopaikkoja, laavu ja kaunis näkymä Höytämöjärvelle. Helpoiten sinne pääsee ajamalla autolla Tampereen Vuorekseen ja sieltä Vanhan Hervannantien kautta Koipitaipaleentielle. Sieltä löytyy opasteet ja parkkipaikka, josta samottavaa niemeen on noin kilometri. Itse ajoin Tkl:n 5-linjalla Hervanan keskustasta Mäyrämäkeen ja kävelin tietä pitkin. Mäyrämäestä matkaa Kirskaanniemeen tulee rapiat kolme kilometriä - siis aivan passelisti minulle.

Aurinko paistoi taas keväisesti. Kevättalvi onkin loistavaa aikaa lähteä patikoimaan Kirskaanniemeen reppu täynnä grillimakkaraa ja kuumaa kaakaota. Se voi myös olla kuitenkin ehkä huonoin valinta. Polku Koipitaipaleentieltä Kirskaanniemeen on juurakkoinen ja tekee pientä nousua loppupäässä. Ei kai siinä muuten... mutta polku oli vino ja suhteellisen jäässä. Ilman tukevia puunrunkoja olisin lennellyt turvalleni ja perseelleni ja liukunut polkua alas mennen tullen. Se vähän ketutti. Paluumatkalla oikaisin järven jäälle, mikä oli mielestäni melkoinen uroteko minulta, joka on saanut ikuiset traumat Pikku Kakkosen heikkojen jäiden varoituksesta. Minähän en tavallisesti mene jäälle, vaikka tietäisin, että jääkerros olisi kaksikin metriä. Onneksi jäälle tampattu polku kulki aivan rannassa, joten uskalsin laskeutua hengenvaaralliselta rinteeltä sinne. Matka onnistuikin moitteettomasti jäätä pitkin. 

Väkeä oli yllättävän paljon liikkeellä, vaikka olinkin liikkeellä näin arkena heti aamupäivästä. Itse ehdin varaamaan Kirskaanniemen ehkä kaikista kivoimman ja näyttävimmän nuotiapaikan aivan rantakallioilta. Hetken aikaa ehdin jo katumaan valintaa, sillä järveltä puhaltava tuuli asetti nuotion syttymisrimaa astetta korkeammaksi. Leiripaikalta löytyvät puut olivat aavistuksen kosteita, mutta pian, muutaman kirosanan jälkeen, mulla oli kuitenkin notski pystyssä. Onneksi olin ottanut mukaan kotoa puukon ja retkikirveen, jolla sain pilkottua puita pienemmiksi ja helpommin syttyviksi. 

Ruoka ulkona maistuu niin hyvälle! Nuotiolla tulikin paistettua talven ja kevään ensimmäiset notskimakkarat. Aurinko pilkisteli mäntyjen oksistoista. Linnut lauloivat. Jäällä suhautteli vanha pariskunta suksineen. Kuuma kaakaomuki lämmitti sormia. Kynsien alle oli ilmestynyt jostain mustaa kuraa, ehkä märistä puista tai märästä maasta. Se ei haitannut. Oli kerta kaikkiaan mukavaa olla siellä. Luonnossa. Itsekseen. Vaikka pari whatsapp- ja facebookviestiä lähetinkin.