Aurinkoon ja takaisin

Syysloma! Ajeltiin eilen Rosson kanssa pohjoiseen; Muonion, Kittilän ja Enontekiön risteykseen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon, tarkemmin sanottuna Pallastunturille. Kahdentoista tunnin ajomatkalla sää oli harmaa, Aavasaksan jälkeen tihutteli vettäkin. Kolarin jälkeen lämpötila alkoi laskea kohti nollaa ja muutamia kymmeniä kilometrejä ennen Muoniota maa oli märässä lumessa. Kansallispuiston läpi kohti majapaikkaa ajaessamme jouduimme totaalisen talven keskelle. Onneksi oli talvirenkaat alla. Lumi oli yön aikana kuitenkin sulanut alavilta seuduilta.

Meidän mökiltä on n. 300 metriä kansallispuistoon. Välissä on vain pieni Saivovaara-järvi. Tunturit kohoavat ihan tuossa nurkalla. Tosin, keli on sen verran harmaa, ettei niitä kovin hyvin näy. Tunturilappi on ihanaaa seutua. Pallastunturilla olen ensimmäistä kertaa.

Rosso kysyi multa eilen, tai pikemmin totesi, että "tää ei taida olla kuitenkaan yhtä siistiä kuin Alaskassa...". Siihen oli ihan kamalan vaikea vastata. Suomen lappi ja Alaska painivat melkolailla eri levelillä. Mä en osaa sanoa, kumpi niistä voittaisi luonnon kauneudessa, eristäytyneisyydessä tai karuudessaan. Mutta tänään tämä Suomen lappi ja Pallastunturi antoivat kyllä ehdottomasti parastaan. Vitsinpimpulat, että meidän ensimmäinen retki kansallispuistoon oli ihan huikaiseva!

Ajoimme Pallastunturin luontokeskukseen. Sää oli harmaa ja pilvinen. Luontokeskuksen tätikin naurahteli vaivautuneesti, että ei taida olla oikein tänään näkymää tuntureilta, ja viittasi siihen, että koko kansallispuisto oli kietoutunut niin paksuun sumu- ja pilviverhoon. Mullakin oli mieli vähän matalana. Olin toivonut kirkasta keliä ja upeita tunturilapin maisemia silmänkantamattomiin, mutta nyt ympärillä näkyi vain... no, ei mitään. Päätimme kiertää lyhyen, 3,5 kilometriä pitkän Vatikurun luontopolun, joka lähti ihan luontokeskuksen takapihalta, ja toivoa, että huomenna olisi otollisemmat säät kivuta tunturille ihastelemaan maisemia. 

Vatikuru

Taivas-Laukukeron kierroksen alkumetreillä. Taustalla kohoaa utuinen Laukukero (785m)

Reitti kohosi pikkuhiljaa ylemmäs ja saatoimme nähdä pilviverhon hieman ohenevan. Pian silmissämme kiilsi pilvien keskeltä täysin kirkkaan sininen taivas. Rosso oli sitä mieltä, että sitä kohti oli pyrittävä. Niinpä päätimme lähteä Vatikurun reitiltä erkanevaa Taivas-Laukukeron kierrosta ylämäkeen. Tarkoituksena oli mennä ihan vaan vähän matkaa. Sitten joku vastaantulija mainitsi, että huipulla paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta. Hikinen könyäminen rinnettä ylös jatkui, jalkalihakset eivätkä nämä röökikeuhkot saaneet minkäänlaista armoa. Vaikka hengenlähtö tuntuikin olevan melko lähellä, fiiliksen palkitsi se mieletön sininen ja valkoinen maisema, joka levittäytyi meidän ympärillä. Sieltä se aurinko, pirulauta, löytyi!

Laukukero (785m) 

Taivaskero (809m) ja Lehmäkero (745m)

Paluumatkalla nähtiin tämmöinen hassu "sateenkaari". Nopeasti vilkaistuna se näytti täysin valkoiselta ja värittömältä, mutta kun sitä pidemmän aikaa katseli, siinä näki heikosti kaikki sateenkaaren värit.

Ihana Pallas!

Ongelmia ja haasteita Homerissa

"Please, leave a message", sanoi vastaaja, kun istuin autossa levähdyspaikalla ja katselin alapuolella levittäytyvää ilta-auringossa kylpevää Homerin kaupunkia. 

"Hello, this is Riina. I've booked room from Homer Sportsman's Retreat for two nights earlier today and I was supposed to call you hours before I check in. I'm affraid I didn't notice this notion from booking website when I made the booking. The thing is, I'm just about to arrive Homer. I hope this is not too late for call you about this and I hope you could contact me as soon as possible. My phone number is +xxx xx xxx xx xx. Thank you."

Viisi tuntia puuduttavaa ajomatkaa Anchoragesta Homeriin takana ja viime metreillä pysähtyessäni tutkimaan Homerin karttaa, mä näin sen pienen präntin varaussähköpostista, jossa mainittiin, että saapumisesta pitää ilmoittaa puhelimitse etukäteen, sillä majapaikassa ei ole niin sanottua check in- tiskiä, eikä aina välttämättä ketään paikallakaan. 

Oli jo itsessään työn ja tuskan takana saada hotels.comin varaussivusto näkymään puhelimessa, jossa ei ollut nettiä. Onneksi osa sivustosta näkyi mun saamassa varaussähköpostissa. Olisihan ollut kamalan paljon hankalampaa kirjoittaa majapaikan osoite ylös siinä salaattibaarissa Anchoragessa, jossa varauksen ylipäänsä tein, kiitos ilmaisen wi-fi -yhteyden, kuin siinä levähdyspaikalla vain muutamia kilometrejä ennen Homeria ilman nettiyhteyttä. Olin sentään älynnyt ladata Googlemapsin kautta Homerin kartan offline-navigointia varten.

Viimeksi mainitusta ei tosin ollut sillä sekunnilla hyötyä, sillä näpyttäessäni majapaikan osoitteen hakukenttään, se ei löytänyt sen nimistä katua koko kaupungista. Alkoi vähän kuumottaa. Vessaankin alkoi olla vähän kiire.

Kyllä, ei ihan heti tuu mieleen Alaska... Homer Spit.

Pienoisen hätäännyksen keskellä keksin yllättävän nopeasti seuraavan ratkaisuni. Etsin Lonely Planetista paikallisen ravintolan, joka tarjosi asiakkailleen ilmaisen wi-fin. Mielessäni nimittäin pyöri ajatus siitä, että jos en sittenkään ollut ladannut tarpeeksi kattavaa aluetta Homerista Googlemapsiin ja majoituksen sijainti olisikin jäänyt sen ulkopuolelle. Lisäksi olisi ollut ihan todella mahtava juttu päästä sinne vessaan.

Navigoin itseni ravintolalle vain todetakseni, että se oli kiinni, vaikka LP muuta väittikin. Istuin autossa ravintolan takana ja mieli teki vähän itkeä. Mitäs nyt sitten? Majapaikastakaan ei kuulunut soittoa, vaikka mun puhelusta alkoi olla aikaa jo puolisen tuntia. 

Tarkistin puhelimen tarjoamat wi-fi -yhteydet. Ravintolan wi-fi oli heikko siinä parkkipaikalla, mutta siellä se kuitenkin mulle houkuttelevasti vilkutti. Miten sillä hetkellä toivoinkaan, että yhteys olisi ollut suojaamaton... ja olihan se! Innostuksen ja helpotuksen aaltojen vyöryessä mun mustuneen mielen ylitse yhdistin itseni nettiin ja latasin Homerin kartan uudestaan, nyt laajemmalta alueelta kuin aikaisemmin.

Osoitetta ei silti löytynyt. 

Tuskan hiki alkoi puskea otsalle. Mielessä pyöri jo kaikki mahdolliset worst-case-scenariot. Mä olin maksanut yösijasta etukäteen. Olinko mä onnistunut huijauttaan itseäni? Oliko ne parisataa dollaria nyt hävinneet kuin tuhka tuuleen, ja kuinka paljon mä joutuisin pulittamaan jostain toisesta yösijasta?

Pari hirveä tuli iltasella hengaileen takapihalle.

Kaiken sen väsymyksen, epätoivon, suoranaisen vitutuksen ja jäätävän kusihädän (ja nälän!) keskeltä jostain aivojeni syövereistä nousi mielikuva varaussähköpostista ja kartasta, johon majapaikka oli merkitty. Kaivoin sähköpostin taas kerran esille ja tutkiskelin karttaa. Tuossa kyseisessä kartassa näkyi nimettynä se etsimäni katu, jota Googlemaps ei löytänyt. Näpyttelin sovellukseen kadun, joka oli mahdollisimman lähellä todellista kohdettani ja lähdin ajamaan. Tällä tavalla meikäläinen suunnisti ja lopulta löysi todellisen kohteensa. Kuvat majapaikasta ja rakennuksen seinällä komeileva suurinumeroinen talonnumero vastasivat todellisuutta. Olin löytänyt perille. Sitten kun olisi vielä saanut yhteyden majapaikkaan.

Mulle ei tullut mieleenkään lähteä kurkistelemaan ikkunoista sisään tai koputtelemaan oville. Kaikki nettisivulta saamani informaatio antoi olettaa, ettei talossa olisi ketään ilman, että olisi etukäteen sovittu tietty sisäänkirjautumisaika. Olin varma, että majapaikan isäntien tavoittaminen olisi mahdoton tehtävä, mutta nostin kuitenkin puhelimen uudelleen korvalleni ja soitin. Eihän mulla ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa.

Puhelimeen vastasi herttaisen kuuloinen, vanhempi naisihminen. 

"Hi! I called you about an hour ago and left a message to your voice mail. I have booked a room from your hotel in Homer, but I didn't realize to call you earlier."

"Oh, let's see. There seems to be no bookings for today..."

"Ok... there must be. I have allready paid for it."

"Where are you now?"

"Right here at the front yard of the hotel."

Ei jumalauta, musta tuntui, ettei tuo voinut olla enää mahdollista. Rouva pyysi mua kertomaan nimeni kirjain kirjaimelta ja antamaan numeron, johon hän voisi hetken päästä soittaa tarkastettuaan ensin perinpohjaisesti kaikki arkistonsa mun varauksen suhteen. Luettelin numeron ja jäin odottamaan. 

Aikaa kului. Sitä kului ja sitä kului niin paljon, että pian puhelusta alkoi olla jo puoli tuntia aikaa. Sitten se pälkähti mun päähän ja mun teki mieli löydä päätä rattiin, taisi päästä ääneen jopa pari rumaa kirosanaa (minähän en koskaan kiroile...). Luetellessani puhelinnumeroani tajusin luetelleeni Suomen suuntanumeron väärin. Suomen suuntanumero kun on +358, eikä +385. Tulevaa puhelinlaskuani kauhistellen tein uuden puhelun. Nyt siihen vastasi vanhempi miesääni.

"It seems that you gave us a wrong phone number."

"Yes, I know, I'm sorry..."

"It's okay. I found your booking now and everything's just fine, you can come here and check in. Where are you?"

"I'm still right here at the hotel with my car."

Kului muutaman hetken hiljaisuus.

"Ah, there you are! I can see you! Please, drive your car next to that blue car at the front of the house and please, come in!"

Mä en muista, mutta mä saatoin kääntää hitaasti ällistyneen katseeni kohti rakennusta ja mun teki varmasti mieleni kysyä mieheltä, miksi puhelimeen aikaisemmin vastannut nainen ei ollut reagoinut millään tavalla siihen tietoon, että mä olin jo paikan päällä. Tiedättekö; katsonut ikkunasta kuten tämä miehensä ja kutsunut selvittämään asiaa naamatusten. Kiitin, vedin syvään henkeä ja ajoin autoni sen sinisen auton viereen. 

Olin ehkä maailman väsynein, maailman nälkäisin ja maailman kettuuntuneisin ja mun otsassa oli varmasti tilavuudeltaan litran luokkaa oleva kupla, mutta isäntäpariskunta vaikutti heti ensinäkemältä niin herttaiselta ja ystävälliseltä, että kaikki pahat fiilikset olivat nopeasti kuolleet ja kuopatut.

(Nuo keskustelut menivät jotakuinkin noin, vaikka tässä onkin hieman referoidut versiot.)

Isolle kirkolle

Olen ollut levoton ja kaivannut ulkomaan tuulia taas jo pitkään. On tuntunut kuitenkin kamalan hankalalta järjestää mitään, kun ukkeli aloittaa uudessa työpaikassa, eikä sillä lomaa ole näkyvissä ennen ensi kesää. Edellisreissusta alkaa nyt olla tuhottoman kauan aikaa (kyllä, mun mittakaavalla lähes neljä kuukautta tuntuu lähes ikuisuudelta) ja mielessä on ollut havaittavissa jopa tietynlaista ahdistuneisuutta siitä, ettei mitään varmaa ole ollut vielä tiedossa. Haaveissani liitelen ympäri maapallon, mutta kun tuo työ haittaa niin pirusti tätä elämistä, niin haaveiden tasolle ne toistaiseksi jäävätkin. Lisäksi olen tosiaan juuri aloittanut maantieteen perusopinnot Turun Avoimessa yliopistossa ja vapaa-aikaa kuluu hurjasti niissä hommissa.

 

Lokakuussa mulla on lomaa, mutta mun Lappi-kaipuuni on etenkin näin syksyisin niin korkeissa sfääreissä, että olen päättänyt ajaa tuolloin Rosson kanssa Lappiin, mahdollisesti Pallastunturille. On varmaan jo pimeetä ja kylmää ja lunta, mutta sellasestahan mä kovasti tykkään. Kotimaan matkailu on muutenkin alkanut kiehtoa mua viime aikoina yhä enemmän.

Joskus elämä kuitenkin pääsee yllättämään ja silloin, kun niin tapahtuu, ei jäädä arpomaan ja vetkuttelemaan. Perjantai-ilta 16. syyskuuta oli tuikitavallinen ilta. Olin jo menossa nukkumaan, kun sain Rossolta whatsap-viestin.

"Lähdetkö mun ja äitin kanssa New Yorkiin?"

Tuijotin puhelinta hetken aikaa jokseenkin äimänä. Että mitäkö että? Tunsin kasvoilleni kohoavan typerän hymyn. 

"Olin kyllä just menossa nukkumaan, mut..."

Siitäkin huolimatta, ettei New York ole koskaan ollut mitenkään erityisessä asemassa mun reissulistalla, mä en epäröinyt sekuntiakaan. Miksi helvetissä mä EN lähtisi? Mä olin heti inessä. Lopulta tällä pallolla ei ole montaa paikkaa, mihin kieltäytyisin ehdottomasti lähtemästä. Lisäksi tiesin, että New York on kiehtonut Rossoa lähes koko tämän pienen ikänsä, joten neuvotteluvaraa kohteen valinnassa varmaankaan ei olisi ollut. Los Angelesia sisko ja Rosso olivat myös miettineet, mutta päätyneet kuitenkin itärannikon tuntumaan. Ja hyvä niin, sillä Los Angeles "kiinnostaa" mua vieläkin vähemmän kuin Iso Omena.

Mulla on sellainen mielikuva, että olisin joskus jopa kirjoittanut tänne blogiin siitä, ettei nuo valtaväestön ihastelemat Jenkkien suurkaupungit, kuten juuri New York tai Los Angeles, ole koskaan mua kiinnostaneet oikein millään levelillä. En kuitenkaan löytänyt mitään. Ehkä joku lukijoista tietää paremmin, että mitä mä tänne blogiin oikein kirjottelen ja mitä en? :D  

New Yorkia olen toki joskus pohtinut, mutta tullut joka kerta tulokseen, ettei se ole mun listan kärjessä missään nimessä, ja ilman loistavaa tilaisuutta se saattaa jäädä jopa täysin kokematta tämän lyhyen elämän aikana. Pidän itseäni enemmän "luontomatkailijana", sillä hyvin monet reissukohteet valikoituu tuolle mun listalleni juuri sen jollain tasolla mielenkiintoisen luonnon ja maiseman vuoksi. Kaupunkilomatkin sulatan mukisematta, mutta jos asukasluku hipoo lähes yhdeksää miljoonaa (Manhattanilla pelkästään 1,5 miljoonaa), niin alkaa vähän kurkkua kuristaa. En ole koskaan pitänyt ihmispaljoudesta, saati vilkkaasta ja ruuhkaisesta liikenteestä (veikkaan, että Tampereen iltapäiväruuhkat eivät tunnu enää missään tuommosen metropolin jälkeen), sen aiheuttamasta melusta tai silmiä sokaisevasta valosaasteesta.

Mutta edelleenkin... miksi en lähtisi? Uskon, että viikossa ei ehdi ainakaan tympääntyä. Nähtävää riittää ihan takuulla jokaiselle päivälle ja... no, onhan se nyt sentään New York! Ehkä mun pää kestää viikon. Kyllähän se kestää. Olen oikeastaan aika innoissani tästä, täytyy myöntää! Eihän sitä tiedä, vaikka kyseinen kaupunki olisikin ihan huikea paikka, johon alan haaveilla heti uutta reissua. Se nimittäin on mielestäni yksi matkustamisen ykkösjuttu; ei voi koskaan arvostella mitään paikkaa ennen kuin on siellä ainakin kerran käynyt. Toisinaan voi käydä myös niin, että ne paikat, jotka ovat jostain syystä sille must-see -listalle ilmestyneet, tuottavatkin suuren pettymyksen.

Tarjoutui siis aivan yllättäen loistava tilaisuus lähteä käymään tuolla monien tv-sarjojen ja elokuvien tähdittämässä kaupungissa. 'Loistava tilaisuus' tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä sitä, että menopaluulennot kustansivat alle kolme ja puolisataa euroa. Lähtö koittaa tammikuussa.

Tippaamisen jalo taito

Tippikulttuuri on meille suomalaisille vähän sellainen outo juttu. Syytä tälle on ihan turha lähteä hakemaan kovinkaan kaukaa: juomarahan antaminen ei kuulu suomalaiseen, pohjoismaalaiseen tai ihan aina eurooppalaiseenkaan tapaan. Itse olen aina helisemässä, kun pitää tipata, sillä vastoin kuin otsikosta voisi luulla, multa ei löydy minkäänlaista (luonnollista) jaloa taitoa sen suhteen.

Jenkeissä tippaaminen on oletusarvoista. Siellä tipataan lähes kaikesta mahdollisesta; ravintolaruokailusta, taksikyydistä, turistibussin kuskille siitä, ettei tämä kolaroinut... käsi ojossa juomarahaansa odottaviin ihmisiin - ja ylipäänsä koko tippauskulttuuriin - on kylmiltään hankalaa suhtautua. Se tuntuu kummalliselta ja omasta mielestä ennen kaikkea väkinäiseltä. Aina saadessaan palvelua pitää vaikeroiden arpoa mielessään, että pitääkö nyt tipata ja kuinka paljon. Ja herranjumala, jos ei satu olemaan mitään pientä rahaa valmiiksi tarjolla. Siinä sitten nolostellen joutuu odottamaan, että tarjoilija palauttaa vaihtorahat, minkä jälkeen jättää lähteissään pöydälle juomarahan. Toisaalta Alaskan Lonely Planet kehottaa ihmisiä ottamaan tippaamisen rennosti; jos ei muista tipata, sitä odottava ihminen kyllä ystävällisesti siitä sinua muistuttaa.

Kenai Fjords Tours

Jenkeissä tipataan 10-15%. Ravintoloissa odotetaan 15% juomarahaa - olettaen tietysti, että asiakkaan saama kohtelu ja ruoka olivat hyvää - ja esimerkiksi takseissa riittää helposti 10%. Katamaraaniristeilyllä (Kenai Fjords National Park) tai bussimatkalla (Denali National Park) kuskille tai muille työntekijöille riittää, kun lätkäseen lähteissään ykkösen ($1) kouraan.

Itseähän pari kertaa hävetti jälkeenpäin, kun tajusin, että olin tipannut joko liian vähän tai en ollenkaan. Ravintolassa Sewardissa sain mielestäni erinomaisen hyvää ruokaa ja äärimmäisen henkilökohtaista ja hymyilevää palvelua, mutta tajusin jälkeen päin tipanneeni sitä ihanaa tarjoilijatarta vain kymmenellä prosentilla. Hyvä, etten kääntynyt hotellin ovelta takaisin sen yhden dollarin takia. 

Toisella kertaa en tipannut ollenkaan ja tämä tapahtui juurikin sillä Kenai Fjords Toursin kansallispuistoristeilyllä. Pohdiskelin tapaamani suomalaisparinkunnan kanssa satamaan takaisin saapuessamme, että pitääköhän nyt tipata, mutta vaikka kuinka kuikuilimme ihmisten ylitse ja yritimme nähdä, onko ihmisillä rahaa käsissään, emme nähneet mitään. Kun sitten reteesti astelimme kahden työntekijän välistä katamaraanista ulos, tajusimme liian myöhään, että tippi olisi ollut paikallaan. Ai kamala, että tuli paha mieli. Mutta en tälläkään kertaa kääntynyt enää takaisin.

Itselle tuotti muutenkin päänvaivaa sen ainaisen tipin laskeminen. Sehän olisi nimittäin ollut äärimmäisen kamalaa, jos olisikin vahingossa maksanut liikaa. Tai liian vähän. Meikäläisen matikkapäällä ei niin vaan yhtäkkiä lasketakaan, että paljon on 15% 13,60 dollaria maksaneesta hampurilaisateriasta. Joka kerta kaivoin laukusta puhelimen ja ihan vaivihkaa tein laskurilla nopean laskutoimituksen. Tiedän, häpeällistä... mutta helppoa. 

Lisäksi, että mun piti käyttää joka kerta hirveä määrä energiaa siihen tipin laskemiseen, mua ahdisti ne tilanteet, joissa tippaaminen ei ollut niin yksinkertaista, että olisi vain jättänyt ravintolapöydälle tarvittavan summan ja lähtenyt pois. Ei, taksikyydit olivat ihan järkyttäviä. Ne, jotka tippaavat sujuvasti, ojentavat setelit tuosta noin vaan kuskille ja saavat koko tilanteen näyttämään hyvin vaivattomalta. Niiltä, joiden täytyy ensin laskea tipin määrä päässään tai puhelimella, ja sitten kaivaa haluttu summa jostain kukkaron pohjalta samalla, kun yrittää haalia taksin penkiltä mukaansa kaikki mahdolliset kapsäkkinsä (mulla oli usein rinkasta erillään kameralaukku, tietokonelaukku ja olkalaukku, kun en jaksanut tunkea niitä rinkkaan), ei suju ihan niin ongelmattomasti. Päinvastoin, se on varmasti erittäin kömpelön näköistä hommaa. Ja sitten jos ei olekaan varautunut siihen, että pitää tipata ja päästessään päämääräänsä tajuaa, ettei ole jemmannut dollarin seteleitä mihinkään ja voi, että mikä nolous, kun taksimies joutuu hakemaan vaihtorahaa...

Kannattaa tutustua tippikulttuuriin etukäteen oli sitten matkustamassa mihin tahansa. Joissain juomarahakäytännön maissa palvelumaksu saatetaan lisätä laskukuittiin automaattisesti, joten se kannattaa myös tsekata ennen kuin jättää vielä laskun päälle jotain ylimääräistä. 

Juomarahastusta ei todellakaan tarvitse pelätä tai jännittää, se tulee jossain kohtaa lähes luonnostaan (ainakin toivottavasti), kun on tarpeeksi monta kertaa vaivannut sillä päätään. Vaikka ylläolevan tekstin perusteella tippaaminen kuulostaakin ihan kamalalta ja suorastaan inhottavalta velvollisudelta, sitä tulee lopulta mahdottoman hyvälle tuulelle, kun aspa kiittää ja poistuu hymyillen. Maassa maan tavalla, eiks niin?

Kuuminta hottia just nyt

Näistä mä haaveilen. Tosi paljon.

Argentiina, Patagonia 

Luonto

Antarktis

 Luonto

Tiibet

 Luonto, kulttuuri, hajut, maut

Skotlanti

Luonto, linnat

Irlanti

 Luonto, maut, kulttuuri

Marokko

 Luonto, maut, hajut, värit, kulttuuri

Kuuba

Ajan henki, kulttuuri

Pacific Coast Highway, Kalifornia

Luonto

Route 66, Yhdysvallat

Kulttuuri, luonto

Peru

Luonto, kulttuuri, Macchu Picchu