Cranberry Flats & Forestry Farm - tekemistä Saskatooniin

Mari-Lou on asunut lähes koko ikänsä Saskatchewanin preerioilla. Välillä tämä boheemi runoilija on käynyt hakemassa fiiliksiä muualtakin, ainakin Torontosta, Edmontonista ja Vancouverista, mutta veri on aina vetänyt takaisin synnyinkaupunkiin Saskatooniin. Elämä tasaisella preerialla onkin jättänyt jälkensä Mari-Louhun; hän kertoi kokevansa lähes klaustrofobisia tuntemuksia vieraillessaan vuoristossa.

Lähes neljä kuukautta läntistä Kanadaa haravoineena mulla on kovin ristiriitaisia tuntemuksia Saskatoonista ja eteläistä provinssia hallitsevista preerioista. Silmänkantamattomiin jatkuva tasainen preeria talven häikäisevine lumikenttineen tai myöhemmin keväällä likaisen harmaine ja ruskeine viimevuotisine heinikkoineen ei ollut itselleni mikään maailman huikein kokemus. Tuntuu kamalalta myöntää, mutta Saskatoon oli tylsin ja mitäänsanomattomin kaupunki Kanadassa. Jos joku kysyisi, mitä pikkuruisessa Saskatoonissa on, voisin äkkiseltään vastata, että ”ei mitään”. Vastaus olisi suorastaan rikollisen helppo Kalliovuorten lumon, Vancouverin kevään ja Drumhellerin dinosaurusten tarjoamien jännittävien kokemusten jälkeen.

Se avara, ympärillä levittäytyvä käsittämätön tasaisuus oli tietysti aivan uudenlainen kokemus meikäläiselle, joka etsii maailmalta lähinnä vuoria, ja esimerkiksi ajomatka Saskatoonista Drumhelleriin oli suorastaan hämmentävä, surrealistinen ja eeppinen juurikin sen omituisen maiseman vuoksi. Ei siis voi sanoa, etteikö preerialla olisi muka mitään. Onhan siellä itse preeria, joka voi helposti muistuttaa mitä parhaimman western-elokuvan lavastuksia. Mari-Lou oli muuten todellinen western-elokuvien ystävä, liekö jotain vaikutusta hänen ja preerian välisellä syvällä yhteydellä, ja hänen kanssaan katsoinkin yhden John Waynen mustavalkolänkkärin vuodelta 1930.

Mutta hei, Saskatoonista löytyy omat juttunsa, kunhan vain osaa etsiä. 

Todellisia preeriatunnelmia uudisasukkaiden näkökulmasta voi hakea Western Development Museumin jälkeen vaikkapa Cranberry Flatsilta. Cranberry Flatsin luonnonsuojelualue sijaitsee Saskatoonista joitain kilometrejä etelään. Julkista liikennettä ei ole, joten alla täytyy olla oma auto tai taksi. Tämä Saskatchewan-joen kylkeen perustettu puisto ei ehkä ole ihan sitä täydellisintä tasaista preeriaa, mutta sen kukkuloilta saattaa nähdä uskomattoman kauas ja saada todellisen haisun siitä, miten tyhjää preerialla voi olla. Se on suosittu ulkoilualue. Kävin siellä Mari-Loun kanssa kahdesti, talvella ja keväällä lumien sulettua. 

Jos tykkää rauhoittua luonnon äärellä, niin Cranberry Flats on oiva paikka siihen. Ulkoilijoita saattaa mutkittelevilla poluilla kävellä tietysti vastaan, mutta kuten ei muuallakaan provinssissa, ei voida puhua mistään ruuhkasta. Talvella on paljon kasautunutta lunta, koska tuuli pääsee tarttumaan siihen. Polut on raivattu auki, mutta vain toisten ulkoilijoiden toimesta, joten rämpimiseltä ei ehkä välty, jos haluaa mennä niin sanotusti off-roadille. Keväällä puisto puhkeaa väriloistoonsa. Mari-Lou toivoi, että olisin ehtinyt nähdä ennen lähtöäni kaikki ne krookukset, jotka peittäisivät kumpuilevat maastot iloisilla väreillään, mutta valitettavasti joko minä olin liian aikaisessa tai kukat liian myöhässä. Villieläimiä on mahdollista nähdä todennäköisemmin kuin tavanomaisella tuurilla; kojootteja ja muita preerian asukkeja asustelee alueella ja talvella niiden jälkiä voi bongata upottavasta hangesta. Itse en tietenkään nähnyt ainuttakaan otusta.

Mari-Lou oli pettynyt, kun en ehtinyt hänen mukaansa katsomaan krookuksia. Ne puhkesivat kukkaan ihan muutama päivä ennen kuin lähdin. Siispä Mari-Lou antoi minulle eräänä iltapäivänä pienenpienen ruukun, jossa oli yksi violetti krookus, jonka hän oli aikaisemmin päivällä poiminut Cranberry Flatsilta mukaansa. Se oli mulla yöpöydällä muutaman päivän ennen kuin lähdin.

Aurinkoisena talvipäivänä suosittelen ottamaan aurinkolasit mukaan. Vitivalkoisuus on aika brutaali hyökkäys silmiä kohtaan. Itsellänihän ei aurinkolaseja ollut enkä suostunut laittamaan edes MAri-Loun tarjoamaa kirkaanvihreää jääkiekkolippistä (koska se ei yhtään sopinut mun muuhun tyyliin, tirsk) ja sen mukaista oli sitten se armoton silmien siristely ja totaalinen sokeus, kun jälkeenpäin piipahdimme kauppaan sisätiloihin tai kun sukelsin takaisin sinne mun kellarikerrokseen kotona. Miten se menikään? Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis - tai ainakin silmät.

Cranberry Flats - Meewasin

Jos käy niin onneton tuuri, ettei tuossa pienessä kaupungissa keskellä ei-mitään onnistu kokemaan preeriaelämää "livenä", niin kuin allekirjoittanut, villin kanadalaisen luontokokemuksen voi korvata Saskatoonin Forestry Farm Park & Zoossa. Sen yksi tärkeimmistä tarkoituksista on huolehtia preerioiden alkuperäisekologiasta ja uhanalaisista lajeista. Tietenkään eläintarhamainen kokemus ei vastaa samaa fiilistä kuin luonnossa, mutta innokas voi päästä melko lähelle. 

Forestry Farm sijaitsee Saskatoonin pohjois-koillispuolella ja sinne päästäkseen pitää olla auto tai valmis maksamaan hurjat 3 dollaria bussilipusta. Bussilinja kulkee noin kilometrin päässä puistosta, joten kävelyä on jonkin verran odotettavissa.

Itse valitsin vierailupäiväkseni aurinkoisen kevättalven päivän. Puiston vierailusesonki on tietysti kesä, kuten kaikkialla muuallakin, missä talvi tarkoittaa koleita kelejä ja metreittäin lunta. Forestry Farmilla on kuitenkin mahdollisuus vierailla myös talvella, mikä ei oikeastaan ole lainkaan hullumpi ajankohta ottaen huomioon, ettei silloin tarvitse lainkaan maksaa sisäänpääsymaksua. Huhtikuusta aina syksyyn asti sisäänpääsymaksu on 12,50 dollaria ja talvella puisto toimii vapaaehtoisten lahjoitusten voimin. Toki, talvella eläimiä näkee hieman rajatummin, kun esimerkiksi otsot ovat visusti pesissään vetämässä talvihirsiä.

Forestry Farm on tietenkin eläintarha siinä, missä mikä tahansa muukin. Eläimet vaikuttivat kuitenkin hyvinvoivilta ja tyyniltä. Aitaukset olivat kiitettävän kokoisia; esimerkiksi osaa biisoneista oli hankala edes nähdä, sillä ne olivat ryhmittyneet juuri tuona päivänä sinne tarhansa kauimpaiseen nurkkaan. Eläinten valokuvaaminen oli myös muuten tehty aika ylivoimaiseksi tuolla, minkä huomaa hyvin näistä mun kuvista; verkkoaitaa oli ihan joka paikassa, missä sitä vain olla saattoi!

Vaikka absoluuttisena kissafanina odotin kovasti näkeväni puumia, mun todelliseksi supermalliksi päätyi valkopäämerikotka. Siinäpä vasta uskomattoman kaunis ja tietyllä tapaa moni-ilmeinen lintu, vaikka aina onkin aika vihaisen näköinen. Jotain kiehtovaa on tässä Pohjois-Amerikan suuressa petolinnussa, katsokaa nyt!

Seisoin minuuttitolkulla kotkahäkin edessä ja odotin saavani täydellisen katsekontaktin tähän vinhasti ympäristöään tarkkailevaan lintuun. Vaikka sitä ja sen lajitoveria kiinnosti enemmän ne häkin ulkopuolella puussa railakkaasti rääkyvät varikset; ne selvästi kohdistivat huutelunsa näille valtaville kotkille, lopulta lintu käätyi katsomaan mua terävillä silmillään - ja ehkä vähän veikeänäkin. ↑

Jotkut yksilöt olivat puistossa ihan vapaalla jalalla! Tämä kaveri tuli moikkaan mua, kun viimein löysin puuma-aitauksen.

Puumien kuvaaminen oli erityisen hankalaa. Aluksi molemmat kissat olivat jossain niin hyvässä piilossa, etten löytänyt niitä. Sitten, kun ne viimein suostuivat tulemaan piilostaan jaloittelemaan, ne kulkivat kaikkien mahdollisten esteiden takana. Kaiken lisäksi se pleksi, joka erotti mut näistä uljaista kissaeläimistä, heijasti niin kirkkaana päivänä kaiken mahdollisen. Enimmäkseen siis lopulta tyydyin vain ihastelemaan kissoja ihan omin silmin.

Saskatoonissa ei siis tarvitse välttämättä kuolla tylsyyteen, vaikka se ei se virikkeitä ihan samalla tavalla tarjoakaan kuin jokin muu kanadalaiskaupunki. Tämä lähes tuntematon kaupunki - kaikki, joille olen kertonut olleeni Saskatoonissa, ovat kysyneet otsa rypyssä, että niin missä! - saattoi ehkä omalta osaltani olla todellakin se tylsin paikka, mutta se ei ollenkaan tarkoita sitä, etteikö se olisi vierailun arvoinen tai etteikö siellä saisi aikaansa kulumaan. Jollain tapaa Saskatoonin "tuntemattomuus" ja "olemattomuus" ovat asioita, jotka voivat intensiivisemmällä tarkastelulla olla juuri ne tekijät, jotka tekevät siitä kiehtovan ja houkuttelevan.

Shoppailijan, urbaanin sykkeen etsijän ja talvenvieroksujan kannattaa välttää Saskatoonia. Hiljaisuuden ja luonnon rauhan kaipaajan, ihmisvilinää välttelevän ja länkkärifiiliksestä innostujan kannattaa piipahtaa, vaikka sitten ihan ohikulkumatkalla! Saskatoonin kaupungin sisäinen julkinen liikenne on oikein hyvä ja toimiva, mutta sinne ja sieltä pois on mahdotonta päästä muuta kuin lentämällä tai vuokraamalla auton. Trans-Canada juna pysähtyy kaupungissa noin kolmen päivän välein, eli jos olet puksuttamassa Torontosta kohti länsirannikkoa Trans-Canada-junalla, anna pikkuiselle ja hieman omituiselle Saskatoonille tilaisuus!

Hierkonpolku: luontopolulla marraskuussa

Vaikka syksyisin kestää aina ikuisuuden ennen kuin Raumanmeri jäätyy, ja mikä on luonnollisesti suoraan verrannollinen siihen, milloin kaupunki saa pysyvän lumipeitteen, tällainen talvihullukaan ei voi olla myöntämättä, että meri on Raumalla asumisessa se juttu. Sanotaan, että jokaisella raumalaisella on vene. Työkaveri pohti, että keväisin raumalaisille pitäisi suoda yksi palkallinen vapaapäivä töistä, jotta kaikki saisivat ajoissa veneensä vesille. Meillä ei ole vielä venettä ukkelin kanssa, mutta täällä eteläisellä länsirannikolla on lukuisia muitakin keinoja nauttia merestä. Yksi niistä on Hierkonpolku Pyhärannassa.

Vasta kesäkuuksi vaihtuneesta vuodenajasta huolimatta palaan hetkeksi viime marraskuuhun. Tiedän, etteivät marraskuun sateiset, koleat ja valkenematta jäävät raskaat päivät välttämättä ole muiston arvoisia näin alkavan kesän korvalla. Yksi päivä viime marraskuussa voi kuitenkin helposti vetää vertoja niille aurinkoisille ja lämpimille kesäpäiville, joista me pohjoisen väki ollaan saatu nauttia tässä viime aikoina. Viime marraskuussa oli nimittäin myös yksi aurinkoinen päivä. Hurautimme autolla parinkymmenen minuutin ajomatkan päähän Pyhärantaan, Reilan kylään, reput täynnä grillimakkaraa ja kuumaa kaakaota ja mieli äärimmäisen virittyneenä sinä harvinaisen kirpsakkana marraspäivänä.

Reidun saunalta lähtiessä polku kulkee jonkin aikaa metsässä ennen kuin se kaartaa meren äärelle. Oman maun mukaan voi jättää auton joko Reidun saunalle, Säikään tai Kyhkärännokalle. Niin tai näin, kauniita maisemia riittää samottavaksi puolikkaan päivän ajaksi.

Uskon, että jokainen vuodenaika tarjoaa omat juttunsa tällä polulla, eikä tuo myöhäissyksyn päivä taatusti jäänyt kesän tai talven jalkoihin. Sää oli kuulas, kirkas ja tietysti myös tuulinen, sillä eihän täällä rannikolla voi koskaan siltä välttyäkään. Opasteiden mukaan polku on kolme kilometriä suuntaansa Reidun saunalta Kyhkärännokkaan, mutta edestakainen patikointimme ei todellakaan tuntunut miltään kuudelta kilometriltä. Reitti on helppokulkuinen; selkeästi merkityllä polulla mahtuu ulkoilemaan vaikka lastenrattaiden kanssa. Matkan varrella on vastikään rakennettu laavu, puucee ja Kyhkärännokalla on vielä yksi nuotiopaikka, jossa mekin ennen paluumatkaa paistettiin oikein kunnon nuotiomakkarat!

Kyhkärännokalta löytyi luonnon oma istuin. Mikäs siinä, syksyn matalalla lipuvaa aurinkoa katsellessa ja kuumaa kaakaota hörppiessä. Lähes itsekseen saimme olla; vain muutamia retkeilijöitä tuli vastaan. Hekin kai olivat ymmärtäneet hyödyntää sen ainokaisen kauniin marraskuun päivän ulkoilemalla. 

Vaikka olenkin Keski-Suomesta kotoisin ja olen aina ollut enemmän järvi- kuin meri-ihminen, niin pakko kyllä sanoa taas kerran, että meressä on sitä jotain. Se tuoksu, loputtomuus, mahdottomuus ja miksei myös mahdollisuus. Marraskuussakaan ei maisema ole hullumpi, vaikka vesi edessä kolean  ja kutsumattoman näköisenä vellookin. Miksei sitä kesäaikaan - tai kuka milloinkin uskaltaa- voisi vaikkapa pulahtaa kesken patikoinnin mereen virkistäytymään?

Reidun saunalle palatessa aurinko alkoi jo tosissaan hiipua taivaanrannan taakse. Meillä meni makkaranpaistoineen, muine pysähdyksineen ja ihmettelyineen sekä minun kamerakikkailuineni aikaa rapia pari tuntia edestakaiseen patikointiin.

Rannikolla ei siis välttämättä tarvitse venettä voidakseen tuudittautua suolan tuoksuiseen meritunnelmaan. Rauman merta voi ihailla rannaltakin ja Hierkonpolulla se onnistuu oikein mainiosti. Toki, tuntematta vielä kovin hyvin muita seudun merenrantaluontopolkuja uskallan väittää, ettei se lainkaan ole ainut. Ehkä tänä kesänä ehdin tutustua Rauman luontokohteisiin paremmin.

Virkistäytyneinä ja merimaisemaan ihastuneena palasimme takaisin Raumalle. Auton radiossa soi rokki-Kirka. Seuraavana päivänä sää oli jälleen märkä ja väritön.

Vastakohtien Vancouver kävellen yhdessä päivässä

Haluan palata hetkeksi maaliskuuhun. Kanadan länsirannikolla Vancouverissa maaliskuu oli jo ilmiselvä kevätkuukausi. Vaaleanpunaisia kirsikankukkia, hiljaisia metsiä, suolaista meren tuoksua, kukkaan puhjenneita krookuksia. Sitä kaikkea oli mereinen Vancouver. Siis yli miljoonan asukkaansa ja korkeiden peilitalojen lisäksi.

Vastakohtien Vancouver

Vancity on Kanadan kolmanneksi suurin kaupunki, jonka väestöstä yli puolet kuuluu lähinnä Aasiaa edustaviin etnisiin ryhmiin. Lentokentältä on helppo päästä keskustaan: kaukanakin sijaitsevat kaupunginosat toisiinsa kytkevä SkyTrain rullaa raiteilla edestakaisin melko tiuhaan. Istuessani aamukahdeksalta junassa matkalla keskustaan vancouverilaiset olivat ruuhkaan asti matkalla töihin ja monikulttuurisuuden saattoi aistia ja nähdä ihan omin silmin.

Ensivaikutelmani paljon kehutusta Vancouverista oli varsin ikävä. Hostellini sijaitsi Granville Streetilla ja tallustellessani sitä pitkin huomasin hienoisen huolestuksen hiipivän mieleeni. Katu oli törkyinen; tupakan tumppeja ja roskia lojui siellä täällä mihin vain katsoikin. Kadun varrella kyhjötti kodittomia rikkinäisiin huopiinsa kietoutuneina. Osalla oli teltta tai muunlainen porttikonkiin vilteistä kyhätty rakennelma. Seinät oli kustu. Vastaan käveli hieman epäilyttävän näköisiä ihmisiä, sellaisia, joita huomasin jopa pelkääväni. Joka puolella leijui imelä ja äklöttävä kannabiksen käry. Olin suoraan sanottuna järkyttynyt. Ihan helvetin järkyttynyt, etenkin, kun kyse ei todellakaan ollut mistään syrjäisestä sivukujasta, vaan ihan yhdestä keskustan pääkaduista.

Epämiellyttävästä fiiliksestä, jonka kaupunki oli mulle heti ensikättelyssä tarjoillut, piti nyt päästä eroon. En millään jaksanut uskoa, että maailman parhaimpien kaupunkien listalle kolmanneksi maaliskuussa 2019 sijoittunut ihana Vancouver voisi todellisuudessa olla niin karu. Mulla oli tarkka suunnitelma: kävin jättämässä mun rojut hostellille, etsin kivan aamiaisravintolan lähihuudeilta ja päätin kolmeen asti koluta Vancouverin suurkaupunkimaista keskustaa ristiin rastiin. Kolmelta mun oli tarkoitus saada vihdoin avain mun dormiin ja sen jälkeen olin päättänyt pyhittää koko iltapäivän ja illan Stanley Parkin tutkimiseen.

Mutta mun suunnitelmathan eivät ole koskaan kiveen hakattuja. Niinpä mä päädyin työpäivän mittaiselle kävelylle heti aamiaisen jälkeen; liekö alitajuntaisesti vai ihan vahingossa harhauduin ulos korkeiden pilvenpiirtäjien suojista meren äärelle, Stanley Parkin suojaisiin metsiin ja valkoisille hiekkarannoille. Ja se oli ihan hyvä juttu, koska olin hetkessä unohtanut sen kaiken iljettävyyden, johon olin Granville Streetilla törmännyt. Vancouver alkoikin vaivihkaa näyttäytyä oikein mainiona ja viihtyisänä kaupunkina, jossa voi helposti yhdistää urbaanin ja luonnonläheisen loman.

Vancouverin ehdottomin juttu on Stanley Park ja pisimmillään jopa 28 kilometriä pitkä The Seawall. Meren rannassa kulkevan kävelyreitin lähtöpiste on kaupungin pohjoispuolella Canada Placella, minkä jälkeen se kulkee kaupungin kyljessä pohjoisrantaa pitkin kohti Stanley Parkia. Se ohittaa Coal Harbourin, jossa innostunein voi ihastella satoja veneitä, ja Harbour Green Parkin, jossa ahkerimmasta liikenteestä vastaa kymmenet nousevat ja laskeutuvat vesitasot, ja päätyy sitten Stanley Parkin vehreisiin ja kaupungin hälinän taaksensa jättäviin hiljaisiin metsiin. Sen lisäksi, että The Seawall ja Stanley Park ovat yksi kaupungin suosituimmista turistikohteista, The Seawall on paikallisten kävelijöiden, hölkkäreiden, pyöräilijöiden ja rullaluistelijoiden valtakuntaa, jossa täytyy ruuhkaisimpina aikoina katsella vähän eteensä. Toisaalta, mikäli haluaa täydellistä omaa rauhaa, kannattaa poiketa The Seawallilta saaren keskiosiin johtaville metsäpoluille, joissa unohtaa kokonaan olevansa vain muutaman kilometrin päässä Kanadan kolmanneksi suurimman kaupungin keskustasta.

Canada Place on yksi Vancouverin tunnetuimmista maamerkeistä kaupungin pohjoispuolella. Se on laivaa muistuttava rakennelma, jolla on monia käyttötarkoituksia. Siellä järjestetään esimerkiksi erilaisia tapahtumia, kuten konsertteja, ja sieltä voi toisaalta hypätä vaikkapa Alaskan risteilylle, jos sellainen on suunnitelmissa. Alaskan risteily ei omasta mielestäni kuulosta lainkaan hassummalle idealle, mutta koska tällä kertaa aikaa ja rahaa oli käytössä rajallisesti, tyydyin tallustelemaan vain itse Canada Placen "kannella".

Seuratessaan The Seawallia Canada Placelta luoteeseen saapuu ensin Vancouverin Convention Centeriin, jossa kuhisi sillei sopivalla tavalla väkeä, lähinnä luultavasti muita matkailijoita. Kaupunki alkoi todella herätä siihen aurinkoiseen aamupäivään, mutta kammoksumiani ihmismassoja ei päässyt syntymään ollenkaan, mikä oli oikein mahtava juttu! Convention Centerissa voi hätäisimmät piipahtaa vaikka pissalla ennen kuin lähtee valloittamaan kilometrien ja parhaimmillaan tuntien mittaista "merimuuria" Stanley Parkiin. Nälkäisimmille löytyy myös mainio valikoima erilaisia kahviloita ja ravintoloita.

Istuskelin hetken Harbour Green Parkissa ja katselin vesitasojen nousuja ja laskuja aamupäivän auringon lämmössä. Vesitasoilla voi nousta ilmaan ihastelemaan Vancouveria ja Brittiläisen Kolumbian rantaviivaa taivaalta käsin tai matkustaa nopeasti ja kätevästi Vancouver Islandille.

Coal Harbour ja sen takana sinisyyttä heijastavat West Endin asuinrakennukset. Aivan kuin meri ja taivas eivät tuona päivänä olisi olleet riittävän sinisiä: mieleni teki kutsua Vancouveria "Siniseksi kaupungiksi". Tavallisesti vancouverilainen sää on harmaa ja sateinen siinä lämpimän ja kostean meren äärellä, mutta itselleni sattui oikein kaunis, lähes pilvetön keli.

Vielä ennen siirtymistä Stanley Parkin puolelle rannan kävelykatu tarjoaa muutaman ravintolan ja kahvilan, jossa voi pysähtyä fiilistelemään sataman kuhinaa ja ihastelemaan toinen toistaan mahtipontisempia paatteja.

Vancouveriin saa hyvän silmäyksen Stanley Parkin puolelta. Sitä vähän niin kuin jo seisoo luonnon keskellä, mutta silmien edessä avautuu edelleen kohti taivaita tavoitteleva suurkaupungin skyline. Kaukana vasemmalla siintävältä Canada Placelta on tähän ↑ matkaa kolmisen kilometriä, mutta näin kirkkaassa säässä ja meren suolaisessa tuoksussa matka taittuu lähes huomaamatta.

Jossain kohtaa  ja paljon myöhemmin mielessäni käväisi, että sitä olisi jalat säästyneet monelta rakolta, jos olisin tajunnut vuokrata polkupyörän Stanley Parkin tutkimiseen. Suurin ongelma oli kuitenkin mun talven jälkeen ensimmäistä kertaa jalassa oleva kenkäpari, joka hankasi mun päkiät ja kantapäät täyteen viheliäisiä rakkoja, ei niinkään se, ettenkö olisi jaksanut seikkailla puistossa jalkaisin puolta päivää.

Stanley Park on iso, yli neljä neliökilometriä, suurempi kuin New Yorkin Central Park. Rantaviivaa, jossa The Seawall erottaa meren maasta, on puistossa noin seitsemän kilometriä. Itse en kiertänyt koko puistoa, mutta koska harhauduin rannalta "saaren" sisäosiin Beaver Lakelle ja valtavien puiden varjostamille metsäpoluille, luulen talsineeni yli kahdeksan kilometriä puiston alueella yksinään. Yhteensä tuona päivänä kilometrejä kertyi reilusti yli kymmenen ja niistä viimeiset taittuivat hyvin vaivalloisesti ja hitaasti jalkoihin ilmestyneiden rakkojen vuoksi.

Stanley Parkissa törmää myös hienoihin toteemipaaluihin. Nämä alkuperäisasukkaita ja heidän kulttuuriaan kunnioittavat pylväät ovat yksi Stanley Parkin ehdoton yksittäinen vierailukohde.

Stanley Parkin poikki kulkee Vancouverin ja lahden toisella puolella sijaitsevan North Vancouverin yhdistävä Stanley Park Causeway tai toiselta nimeltään Lions Gate Bridge Road ja se jatkuu massiivisena Lions Gate -siltana ylittäen Burrard Inletin. Vaikka puiston halkaiseva maantie onkin melko vilkasliikenteinen, sen olemassaolosta ei oikein tiedä mitään ennen kuin sattuu kohdalle.

Pohjoisranta on ilo vuoristoihmisen silmälle vaatimattomine Coast Rangen lumihuippuineen. Maisemaa voisi pitää jopa täydellisenä, ellei tuo pohjoisrannikko olisi ahdettu täyteen kaikenmaailman teollisuutta.

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt - vai miten se nyt meni?

Vaikka Vancouver on suuri kanadalainen rannikkokaupunki, se ei sulje pois luontoelämyksiä. Stanley Parkin uumenista on mahdollista löytää äänetön, luonnon rauhalle altistunut ja satoja vuosia niillä sijoillaan kasvanut lauhkea havumetsä valtavine puunrunkoineen. Polkuja kulkee metsässä ristiin rastiin ja niillä hädin tuskin törmää vastaantulijoihin. Itse kohtasin muutamia, yhden käden sormella laskettavia. Sen pahanmakuisen ensivaikutelman jälkeen tuo Stanley Parkin metsä oli enemmän kuin tervetullut maisema. Tallustelin majavien patoamalle Beaver Lakelle, joka olisi voinut olla suoraan kuin jostain syvältä erämaasta; jostain, jossa se olisi ollut tyystin ihmisen ulottumattomissa. Hassu totuus oli kuitenkin se, että Vancouverin keskustaan oli tuolta vaivaiset muutama kilometri.

Stanley Parkissa on myös muutama kivan oloinen biitsi, jotka olivat jo keränneet joukon ihmisiä nautiskelemaan rennosta fiiliksestä. Ja mikäs siellä olikaan istuskellessa? Ilman takkia pärjäsi loistavasti, jotkut olivat uskaltautuneet jopa hakemaan ensimmäisiä rusketusraitojaan.

English Bay Beachilla lähempänä downtownia oli jo hieman vilkkaampaa seesteisen ja hiljaisen Stanley Parkin jälkeen, mutta ei lainkaan ahdistavalla tavalla. Lämpömittari näytti yli 15 astetta. Tuntui edelleen niin kummalliselle ajatella, että lähtiessäni sinä aamuna Saskatoonista maassa oli  ollut lunta ja lämpötila lähellä nollaa. Jälleen kerran näin Kanadan valtavuuden mielessäni kirkkaasti; miten suuri maan täytyi olla, että kahden eri kaupungin välillä saattoi kokea niin silmiinpistävän ilmastokontrastin! Tietysti on aivan itsestäänselvää, että sisämaassa ja rannikolla ilmasto on erilainen, mutta että vain vähän reilun tunnin lentomatka erotti toisistaan vielä talven ja pitkälle edenneen kevään. Saskatoonin hyisen talven jälkeen Vancityn kevät ja lämpö olivat enemmän kuin tervetullutta.

Vaikka missasin ne "the" kirsikkakukinnot olemalla muutamaa viikkoa etuajassa, joka puolella saattoi nähdä hienovaraisia vihjauksia siitä, miten upealta Vancity tulisi vielä näyttämään. En ollut koskaan ajatellut, että löytääkseen kauniita cherryblossomeita voisi matkustaa huhtikuun alkupuolella Kanadan länsirannikolle Tyynenmeren lempeisiin tuuliin, mutta se voisikin todellisuudessa toimia sellaisena "köyhän miehen Tokiona". Vancouverilla on mm. oma vuosittainen Cherry Blossom Festival aina huhtikuun ajan.

Palatessani hostellille ja Granville Streetille, josta olin useita tunteja aikaisemmin paennut kauhuissani maisema tuntui muuttuneen. En tiedä, johtuiko se Stanley Parkin ja mereisen tunnelman keventämästä fiiliksestä vai oliko muutos ihan todellinen, mutta aamuvarhainen ensivaikutelma oli hälvennyt. Kadut oli pesty ja putsattu. Kodittomat ja heidän telttansa olivat hävinneet katujen varsilta.

Kannabiksen tuoksu tosin oli ja pysyi. Kanadassa ollessani tulinkin siihen tulokseen, etten halua kannabista koskaan laillistettavan tai dekriminalisoitavan Suomessa, vaikka aiemmin en osannut oikein olla asian puolesta enkä vastaan. Joskus pidin kannabiksen tuoksua jopa miellyttävänä. Maassa, jossa kannabis laillistettiin viime vuoden lopulla, ja jossa sen käyttö on selvästi otettu ilolla vastaan, ainakin suuremmissa kaupungeissa, kuten juuri Vancouverissa tai Calgaryssa, jatkuva kannibiksen imelä käry kadun kulmissa leijaillen kuitenkin alkoi ällöttää mua ihan suunnattomasti. En voi enää sietää sitä. Nyt voin kirjoittaa hyvällä omalla tunnolla tästä asiasta, koska olen itse ollut nyt viitisen viikkoa polttamatta tupakkaa, ja tiedän, että oli aikaisemmin varsin tekopyhää narista kannabiksesta, kun itse veti röökiä kuin mikäkin. Heh...

Kokonaisvaikutelma Brittiläisen Kolumbian suurimmasta kaupungista oli oikein hyvä alun kankeudesta huolimatta. Parasta siinä oli sen monipuolisuus, vaikka yksi päivä jäikin liian lyhyeksi ajaksi nähdä kaikki se, mitä olisin halunnut. Esimerkiksi Vancouverin yliopiston yhteydessä oleva antropologian museo on kuuleman perusteella aivan mielettömän upea ja käymisen arvoinen kohde. Mun vuokraemäntä suositteli sitä mulle, Lonely Planet suositteli sitä mulle ja mun ryhmätyökumppani eräältä kurssilta suositteli sitä mulle. Lisäksi se on mainittu useimmilla sivustoilla, kun etsii netistä tekemistä Vancouveriin. Mutta se jäi tiukan aikataulun vuoksi väliin.

Vancouver kuvasti jollain tapaa pienoiskoossa sitä, mitä koko jättimäinen Kanada on; monipuolinen ja vastakohtien valtaama kaupunki, jossa vannoutuneinkin luonnonystävä voi saada säväyttävät fiilikset sukeltamalla suoraan Stanley Parkin metsän siimekseen. Vancouverista voi toki tehdä myös päiväretkiä esim. Squamishiin tai Whistleriin, jos haluaa karistaa kaupungin kokonaan jaloistaan ja nauttia Coast Rangen söpöistä vuoristomaisemista. Toisaalta kaupunkidiggailija saa taatusti vastinetta Vancityn suurkaupunkimaisuudesta; sen korkeista peilitaloista ja ruuhka-aikaan täyttyvistä keskustan kaduista ja SkyTrainista.