Ihan tyypillistä; kello on ihan naurettavan vähän - 7:18 paikallista aikaa - ja mä oon hereillä kuin tikka, Oikeastaan tämmönen kellonaika on jo melko myöhäinen, kun Riina on todellisessa lomamoodissa.
Nyt on vaan sellanen tilanne, että meitsi on pretti excited tuosta seinien takana avautuvasta maailmasta, joka on taatusti joltain aivan muulta planeetalta kuin jolla oon tavallisesti vieraillut. Tuntuu jotenkin ihan käsittämättömältä, että tuo kaupunki, jonka on nähnyt miljoona kertaa erilaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, on oikeasti olemassa, ja se on omin silmin nähtynä sata kertaa käsittämättömämpi. Riina, joka on vannoutunut luontomatkailija ja oli lievästi ilmaistuna hieman ahdistunut tämmöisestä kaupunkiomasta... tässähän oppii itsestään ihan vallan uusia asioita!
Toki tänään on vasta meidän ensimmäinen kokonainen päivä ja nämä fiilikset pohjautuvat vain eilisillan kevyeen pintaraapaisuun. Kävelimme hotelliltamme Times Squarelle ja siitä Broadwayta pitkin etelään jonkin matkaa, kävimme syömässä ja haahuttiin ihmetyksissämme ilman sen kummempaa päämäärää. Vaikka mä kuinka yritin, mä en voinut olla näkemättä ympärillä kohoavaa kaupunkia elokuvien näyttämönä. Nekin elokuvat mun päässä olivat pääsääntöisesti jonkinsortin katastrofi-scifielokuvia kuten Armageddon tai Cloverfield... ehkä ei olisi kannattanut katsoa eilen lentokoneessa kaikkien aikojen legendaarisinta scifileffaa The Independence Dayta, jossa siinäkin NYC:lle käy vähän hassusti...
Lentomatka oli muuten helvetillinen. Elämäni tähän mennessä pisin yhtenäinen lentomatka kesti rapia kahdeksan tuntia Tukholmassa tehdyn koneen vaihdon jälkeen. Päätä alkoi jomottaa ja hulluus oli oikeasti aika lähellä. Vastaanotto lentokentällä oli aivan erilainen kuin olin ajatellut: olin siis odottanut hirveää ryysistä, epäystävällistä ja konemaista kohtelua maahantulotarkastuksen yhteydessä ja muutenkin ihan helvetinmoista hässäkkää kaiken suhteen, mutta kaikki kävikin tosi iisisti. Ei ollut havaintoakaan siitä, että kyseisellä kentällä liikkuu päivittäin miljoonia ja miljoonia matkustajia.
Newarkin lentokentältä otettiin alle ensin AirTrain ja samalla 13 dollaria maksavalla lipulla vaihdettiin junaan New Yorkin Penn Stationille. Ja loppu onkin kerrottuna edellisessä postauksessa.
Hotellille päästyämme huomasin mun päätä särkevän taas niin, etten kyennyt oikein edes ajattelemaan selväjärkisesti. Yritin paniikissa avata mun matkalaukkua, siinä on sellanen numerolukko, ottaakseni sieltä vähän buranaa, mutta mun ajatus juoksi niin hitaalla, etten mä onnistunut, vaikka olin satavarma oikeasta numeroyhdistelmästä. Melkein itkua vääntäessäni, total paniced, Rosso tuli auttamaan mua ja teki jotain hämmästyttävää ja mun matkalaukku aukes! Ehdin jo sättimään itseäni siitä, että miksi helkkarissa mun on pitänyt mennä vaihtamaan iänikuinen numeroyhdistelmä pois, vain jotta en muistaisi sitä uutta! Olikin kyse sitten onneksi vain siitä, ettei mun motoriset taidot enää riittäneet matkalaukun avaamiseen, vaikka yhdistelmä oli oikea.
Tämä oli näkymä oikealla, kun astui Pennsylvanian Stationilta 8th Avenuelle. Päänsärky ja muutenkin se tietoinen olotila siitä, että tukka sojotti joka suuntaan ja haju, joka itsestä lähti oli kuvottava (miten pelkällä istumisella onnistuu sillä tavalla rähjäämään itsensä?! :D ), hävisivät mielestä välittömästi. Sormia napsauttamalla oli hetkessä unohtanut jopa sen perkeleenmoisen pitkän ja puuduttavan lentomatkan. Se kaikki oli oikeastaan ollut tämän näkymän arvoista. Mä en yhtään ihmettele, jos ihmiset rakastuvat tähän kaupunkiin, pakko se on myöntää. Saa nähdä, miten itselle käy viikon aikana...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!