... WOOOT!
Kun tämä maalaiskolmikko tupsahti matkalaukkuineen New Yorkin Penn Stationin ovesta 8th Avenuelle, aika tuntui pysähtyvän. Joo, se kuulostaa hullulle kaupungissa, joka ei kuulemma koskaan nuku. Se fiilis, kun pilvenpiirtäjät, rakennukset, jollaisia ei ole koskaan nähnyt tai edes kuvitellut näkevänsä tai ylipäänsä olevan olemassakaan, kohosivat ympärillä ja joutui seisomaan pää takakenossa, että olisi nähnyt mihin ne loppuvat, oli sanoinkuvaamatonta. En olisi koskaan uskonut sanovani näin, mutta ensivaikutelman perusteella tässä on kyseessä nyt oikeasti sydänalassa sykähdyttävä kaupunki. Siinä me hetki vain seistiin monttu auki ja näytettiin NIIN turisteilta kuin vain koskaan voi kukaan näyttää. Vähän aikaa vaan toljotettiin, sitten otettiin alle New Yorkin kuuluisa keltainen taksi ja päräytettiin hotellille.
Mulla on niin paljon asiaa ja mä olen niin levoton - tää kaupunki on aivan sekopäisen levoton, että se tarttuu. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, se tuntuu aika tyydyttävältä levottomuudelta. Kadulla kulkiessa ei oikein osaa muuta kuin tuijotella yläilmoihin tätä arkkitehtuuria, häikäistyä valomainoksista ja todeta sarkastinen sävy äänessä Jokisen Ellua lainaten: no aika pientä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!