Treffit Atlantin kanssa

Mä olen rakastunut. Mereen. Mutta en mihin tahansa mereen. En siihen matalaan, turkoosinsiniseen altaaseen valkoisen hiekkarannan äärellä. En aallonmurtajien suojaamaan tyyneen satamaan. En suljettuun, pieneen sisämereen, jonka toiselta rannalta voi nähdä vastarannan.

Olen rakastunut vapaana raivoavaan aavaan mereen, jonka valkoisena vaahtoavat aallonharjat hakkaavat rosoisia rantakallioita kohisten, ja pidättelemättömään tuuleen, joka tuo synkkänä vellovalta ulapalta kolean, suolaisen tuoksun. Korvissa ujeltavan tuulen takaa kuuluvaan lokkien ja rantatörmien lintujen kirkkaisiin ja korkeisiin huutoihin. Utuiseen, äärettömään horisonttiin, jossa meri ja taivas sulautuvat toisiinsa. Sen loputtomuuteen, vapauteen ja ihmisen voimattomuuteen sen rinnalla.

Tänään oli merkittävä hetki mun ja meren suhteessa. Tunnustin lopulta sille rakkauteni, hiljaa mielessäni, kun katselin sumuiselle Atlantille ja kuuntelin sen alapuolellani jylläävää voimaa. Olen jo pitkään rakentanut tätä vakavaa suhdetta meren kanssa, mutta en oikein ole ymmärtänyt sitä. Vuoret ovat olleet aina suurin rakastajani; niiden näkeminen on joka kerta saanut mun sydämen sykähtämään aivan erityisellä, unohtumattomalla, lähes vangitsevalla tavalla. Nyt myönnän viimein, että meri, se yllä kuvailemani, tekee sen aivan saman. Sen tuoksu, äänet, voima ja valtavuus ja niiden tuoma vapauden tunne on aivan sanoinkuvailematon. 

Tänään olin hetken aavan, utuisen ja synkänsinisen Atlantin kanssa kaksin. Ympärillä parveili kymmeniä, ellei jopa satoja turisteja, mutta silti oli vain minä ja se. Olisin voinut hymyillä sille koko loppupäivän. Se tuntui jotenkin niin täydelliseltä. Aivan kuin olisin hetkeksi irronnut koko tästä maailmasta.

CLIFFS OF MOHER

Irlannin länsirannikon houkuttelevin nähtävyys Cliffs of Moher on aivan käsittämätön paikka, jonne pääsee täältä Galwaysta sataa eri keinoa käyttäen. Itse varasin ihan tavan bussin Bus Éireannilta, vaikka tarjolla olisi ollut vaikka minkä sortin matkanjärjestäjää. Bussimatka maksoi 10e per suunta ja kesti pari tuntia. 

Maisemareitti Wild Atlantic Way itsessään Galwaysta Cliffs of Moherille oli aivan mielettömän kaunis ja sykähdyttävä sen kiemurrellessa kumpuilevien Irlannin nummien ja sitten lopulta aivan rannikkoa pitkin muoleskellen kohti etelää. Silloin harmitti ihan kamalasti, ettei ollut alla omaa autoa. Upeita maisemia oli tarjolla joka mutkan takana ja jopa muutama linna, jotka erityisesti herättivät mielenkiintoni. Olisin kai vieläkin matkalla, jos olisin vuokra-autolla ollut liikenteessä. Seisoisin jossain rantakivikossa tai kiviaitaisen ponilaitumen reunalla kameroineni.

Mutta voi Moher sentään. Huolimatta siitä järkyttävästä turistiryysiksestä olin välittömästi myyty. Maleksin rantakallioilla kiemurtelevaa polkua pitkin eteenpäin ja jäin välillä pelkästään tuijottamaan näkemääni. Merta ja sitä valtavien, korkeimmalta kohdaltaan yli 200 metriä korkeiden seinämien pystysuoraa pudotusta alas tyhjyyteen. Ihan reunalle en uskaltanut. Seinämät ovat kovan eroosiopaineen alla, joten maa saattaa yllättäen lähteä jalkojen alta vajoamaan kohti alapuolella levittäytyvää Atlanttia.

Niin... kaksin meren kanssa. Ei hassummat treffit ollenkaan. Nojailin betonilaatoista tehtyyn kaiteeseen ja hymyilin Atlantin valtamerelle ja tajusin viimein, miten paljon mä sitä rakastan. Ehkä joku olisi toivonut vähän aurinkoisempaa keliä tai vähän vähemmän tuulisempaa, mutta mulle se kaikki teki koko paikasta entistä dramaattisemman, ja siis todellakin vain hyvällä tavalla.